Chilen ihme

Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.

Tämän artikkelin tai sen osan neutraalius on kyseenalaistettu. Asiasta keskustellaan keskustelusivulla. Voit auttaa Wikipediaa muokkaamalla artikkelin näkökulmaa neutraalimmaksi. Mallineen saa poistaa vasta kun asiasta on saavutettu konsensus keskustelusivulla. Tarkennus: Osoittaa oikeistolaisen näkemyksen selvästi oikeana ja vasemmistolaisen toissijaisena. Naomi Kleinin analyysi kuitataan yhdellä lauseella. Pinochetin toteuttamat kansallistamisen 1980-luvun alussa on jätetty kokonaan mainitsematta, kuten myös ihmisoikeusrikkomukset.

Chilen ihme oli Milton Friedmanin luoma termi, jota hän käytti Chilen taloudellisista uudistuksista, joita Augusto Pinochet toteutti neuvonantajineen 1970- ja 1980-luvulla.

Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.

Neuvonantajat, Chicagon pojat, saivat nimensä siitä, että he opiskelivat monetaristista taloustiedettä Chicagon yliopistolla Milton Friedmanin johdolla ennen vallankumousta.

Pinochetin aikana yrityksiä yksityistettiin ja markkinoita vapautettiin niin, että Nobel-palkittu Gary Becker totesi Chilen olevan taloudellinen esikuva koko alikehittyneelle maailmalle (1997). Paul Krugmanin mukaan (2008) Chicagon yliopiston taloustieteilijöiden esittämät uudistukset olivat erittäin menestyksekkäitä ja ne säilytettiin koskemattomina, kun Chile palasi demokratiaan 1989.^[1]

Termiä "Chilen ihme" käytetään usein myös sarkastisessa mielessä. Vasemmistolaiset muistuttavat, että Pinochet'n kauden alkupuolella 4,3 prosentista aina 22 prosenttiin asti^selvennä ja reaalipalkat putosivat 40 prosenttia ennen kuin Milton Friedmanin oppien mukaisesti valuuttakurssi vapautettiin ja talouden tervehtyminen alkoi. Chile oli myös Latinalaisen Amerikan ainoa maa, jossa opiskelijoiden määrä väestöstä väheni 1970-luvulla, sotilasjuntan vallankaappauksen jälkeen. Oikeistolaiset muistuttavat puolestaan, että pitkällä aikavälillä Chile vaurastui huomattavasti nopeammin kuin alueen muut maat ja että alun taantuma johtui aikaisemmasta sosialistisen Allenden politiikasta.

Nykyään vain 18,2 % chileläisistä elää köyhyysrajan alapuolella (Brasiliassa 31 %, Boliviassa 64 %)^[2].

WSJ:n ja Heritage-säätiön taloudellisen vapauden indeksin mukaan Chile oli vuonna 2008 maailman 8. vapain talous, ja Latinalaisen Amerikan talouksista kaikkein vapain.^[3]

Ennen sosialismia (1959) Kuuba oli maanosan rikkaimpia, Chile köyhempi. Nykyään Chilen minimipalkka on 230 euroa/kk^[4], kun taas Kuuban keskipalkka on alle 10 euroa/kk ei-vaihdettavissa pesoissa, joilla ei edes saa ostaa niukkoja hyödykkeitä kuten saippuaa ja wc-paperia.^[5]

Sosialisti Salvador Allenden aikana inflaatio nousi 140 %:iin. Näin korkea inflaatio johtaa lähes aina vakavaan talouskriisiin. Allenden hintasääntely oli johtanut elintarvikepulaan ja työvoiman ja pääoman sijoittumiseen tehottomiin tehtäviin.

Maassa mm. vapautettiin ulkomaankauppaa, jolloin yritykset joutuivat kilpailemaan asiakkaista ja sopeutumaan näiden tarpeisiin. Tämä johti työvoiman ja pääomien siirtymiseen tuottamattomista tuottavammille aloille ja yrityksille, mikä aiheutti tilapäisesti rankkaa rakennemuutosta mutta johti liberaalien mukaan terveempään talouden pohjaan. Tämän politiikan toinen puoli oli maan vähäosaisten tarpeiden jättäminen tyydyttämättä, ja aiheutui valtaosin julkiseen sektoriin ja sen työntekijöihin kohdistetusta systemaattisesta alasajosta ja sortotoimista.

Inflaation vähennyttyä talous lähti kasvuun, mutta kesäkuussa 1979 talousministeri Sergio de Castro kiinnitti valuuttakurssin kesäkuussa 1979 taltuttaakseen loput inflaatiosta. Tämän seurauksena kauppataseeseen tuli paha vaje ja otettiin paljon dollarilainoja, jolloin kuplan puhjettua vuonna 1982 tuli yli kahden vuoden vakava taantuma (mitä Usan samanaikainen taantuma pahensi). Tämä kiinteä kurssi oli vapaasti kelluvia valuuttakursseja kannattavan Milton Friedmanin ja muiden monetaristien oppien vastaista.

Suomessa tapahtui vastaava ilmiö 1980- ja 1990-lukujen taitteessa, kun ensin vapautettiin valuuttalainat ja vasta vuonna 1992 Suomen markka päästettiin kellumaan, jolloin valuuttalainat muuttuivat kalliiksi.

Valuuttakurssi vapautettiin myöhemmin, jolloin talous taas pian toipui ja vuodesta 1985 Chilen talous on kasvanut selvästi nopeammin kuin Latinalaisessa Amerikassa keskimäärin.

Chile ei suinkaan ollut puhdas markkinatalous eikä esimerkiksi Milton Friedman hyväksynyt Pinochetin diktatuuria, mutta talouden kohtalainen vapauttaminen lisäsi talouskasvua ja hyvinvointia huomattavasti kuten yleensä muuallakin.

Eräät vasemmistolaiset taloustieteilijät painottavat, että Allenden jälkeinen hallinto Chilessä ei pyrkinyt Itä-Aasiasta tuttuun talouskehitystä aktiivisesti edistävään valtiomalliin (developmental state), vaan luotti hintamekanismin ohjaukseen talouspolitiikassaan. Heidän mukaansa Chilen taloudessa ei koettu Japanin ja monien muiden Itä-Aasian "tiikerimaiden" kaltaista loppuun asti vietyä rakenteellista muutosta kohti tuottavampia teollisuuden aloja vaan suhteelliseen etuun perustuva ja ns. alkutuotantoa edustava kaivosala on edelleen määräävässä osassa maan taloudessa. Näin ollen myös maan talouskasvu on ollut vaatimatonta verrattuna Itä-Aasian tiikerimaihin kuten Etelä-Koreaan tai Taiwaniin. Liberaalit ovat vastanneet, että Etelä-Korea ja Taiwan kasvoivat naapureitaan nopeammin vasta siirryttyään näitä huomattavasti liberaalimpaan talouspolitiikkaan. Aiemmin Etelä-Korea oli Korean köyhempi puolisko, nyt yli 20 kertaa rikkaampi.

Milton Friedmanin mukaan Chilen ihme ei ollut se, että talousuudistukset tehosivat, mikä on tiedetty jo 1700-luvulta asti, vaan se, että sotilasjuntta antoi tehdä ne.^[6]

Jo diktatuurin alkuaikoina, ainoalla Chilen-vierailullaan, yksityisen järjestön vieraana, hän piti puheen, jossa rohkeni sanoa talousuudistusten sekä rikastuttavan kansaa että pitkällä aikavälillä nakertavan diktatuuria ja tuovan myös lisää poliittista vapautta.^{[7] [8]}. Samalla Friedman tapasi kerran Pinochetin, joka pyysi Friedmanilta kirjettä siitä, mitä talousuudistuksia maassa tulisi tehdä, ja Friedman kirjoitti vastauksen^[9]. Hän on samoin neuvonut muiden sosialististen diktatuurien, kuten Jugoslavian ja Kiinan, talouspolitiikkaa, vaikkei kannata sosialismiakaan.

Friedman on ilmoittanut vastustavansa kaikkia diktatuureja mutta katsovansa, että talouden vapauttaminen auttaa kansaa sekä suoraan vaurauden kautta että välillisesti diktatuurin elinaikaa lyhentämällä.^[8]