Anatoli Lukjanov

Anatoli Ivanovitš Lukjanov (ven. Анатолий Иванович Лукьянов; 7. toukokuuta 1930 Smolensk, Neuvostoliitto – 9. tammikuuta 2019 Moskova, Venäjä)^[1][2] oli neuvostoliittolainen ja venäläinen poliitikko, joka toimi Neuvostoliiton korkeimman neuvoston viimeisenä puhemiehenä vuosina 1990–1991 ja osallistui Neuvostoliiton viimeisten vuosien valtakamppailuun.

Lukjanov valmistui Moskovan valtionyliopiston oikeustieteellisestä tiedekunnasta vuonna 1953,^[1][3] suoritti oikeustieteen kandidaatin tutkinnon vuonna 1961 ja väitteli tohtoriksi vuonna 1979.^[1] Hän liittyi Neuvostoliiton kommunistiseen puolueeseen (NKP) vuonna 1955.^[3][1] Lukjanov työskenteli vuosina 1956–1961 Neuvostoliiton ministerineuvoston alaisessa oikeuskomissiossa ja vuosina 1961–1976 korkeimman neuvoston puhemiehistön alaisuudessa suorittaen välillä komennuksia muissa sosialistisissa maissa. Vuosina 1977–1983 hän oli korkeimman neuvoston puhemiehistön sihteeristön päällikkö, vuosina 1983–1985 NKP:n keskuskomitean yleisen osaston apulaisjohtaja ja vuodesta 1985 sen johtaja.^[1][4] Hänet valittiin keskuskomitean jäseneksi vuonna 1986,^[4] ja hän oli yksi sen sihteereistä vuosina 1987–1988. Syksyllä 1988 Lukjanov valittiin politbyroon ehdokasjäseneksi ja korkeimman neuvoston puhemiehistön ensimmäiseksi apulaispuheenjohtajaksi.^[1][3][4]

Lukjanov kuului vuoden 1989 parlamenttiuudistusta valmistelleeseen työryhmään. Hänen ehdotuksestaan korkeimman neuvoston edustajat valitsi kansanedustajien kongressi eikä kansa suoraan.^[5] Lukjanov valittiin kansanedustajien kongressiin sekä uudistetun korkeimman neuvoston ensimmäiseksi varapuhemieheksi.^[1][4] Hänet valittiin korkeimman neuvoston puhemieheksi maaliskuussa 1990 samassa yhteydessä kun puhemiehen tehtävä erotettiin Neuvostoliiton valtionpäämiehen asemasta ja aiempi puhemies Mihail Gorbatšov siirtyi uuteen Neuvostoliiton presidentin virkaan.^[1] Lukjanov, joka oli Gorbatšovin vanha opiskelutoveri, liittoutui nyt tämän vastustajien kanssa ja sai tuekseen parlamentin vanhoillisen Sojuz-edustajaryhmän. Lukjanov hyödynsi asemaansa vaikuttaakseen päätöksenteon sisältöön. Joulukuussa 1990 eronnut ulkoministeri Eduard Ševardnadze arvosteli häntä ulkopolitiikkaan sekaantumisesta.^[3] Kesällä 1991 Lukjanov arvosteli rajusti Gorbatšovin tukemaa uutta liittosopimusta.^[1][3]

Elokuun 1991 vallankaappausyrityksen yhteydessä Lukjanov kieltäytyi hänelle etukäteen tarjotusta paikasta kaappausjohdon muodostamassa poikkeustilakomiteassa, mutta antoi ymmärtää, että hänen johtamansa korkein neuvosto ei asettuisi kaappausta vastaan.^[6] Hän myös tarjosi kaappausjuntan käyttöön kirjoittamansa liittosopimusta vastustavan artikkelin, jota levitettiin TASS-uutistoimiston kautta kaappauksen alkupäivänä 19. elokuuta.^[6][7] Ivan Silajev syytti Lukjanovia juntan ”ideologiseksi johtajaksi”.^[7] Kaappauksen luhistuessa Lukjanov matkusti 21. elokuuta neljän poikkeustilakomitean jäsenen kanssa Forosiin neuvottelemaan Gorbatšovin kanssa. Gorbatšov otti vastaan vain Lukjanovin, julisti tämän petturiksi ja pyysi tätä poistumaan.^[1] Lukjanov erosi puhemiehen tehtävästä 26. elokuuta,^[7] ja hänet pidätettiin 29. elokuuta 1991. Hän oli joulukuuhun 1992 saakka vankeudessa Moskovan Matrosskaja tišinan vankilassa. Hän vapautui kokonaan syytteistä, kun Venäjän duuman säätämä yleinen armahdus kaappaajille astui voimaan toukokuussa 1994.^[1][4]

Lukjanov oli vuosina 1993–2003 edustajana duumassa, johon hänet valittiin kolme kertaa Smolenskin alueelta.^[1][4] Hän kuului vuoteen 1995 saakka Rossiiski put (”venäläinen tie”) -nimiseen edustajaryhmään ja sen jälkeen Venäjän kommunistisen puolueen ryhmään. Hän kuului myös kommunistisen puolueen keskuskomiteaan vuosina 1994–2000. Vuoden 2003 vaaleissa häntä ei enää valittu duumaan.^[1]

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Anatoli Lukjanov Wikimedia Commonsissa

Auktoriteettitunnisteet Kansainväliset FAST ISNI VIAF WorldCat Kansalliset Saksa Yhdysvallat Tšekki Alankomaat Puola Henkilöt Deutsche Biographie Muut SNAC IdRef