Åke Lindman

Åke Lindman
Åke Lindman vuonna 1963 (Kenraali­luutnantti T. J. A. Heikkilän seikkailuja).
Henkilötiedot
Koko nimi	Åke Leonard Lindman
Syntynyt	11. tammikuuta 1928 Helsinki
Kuollut	3. maaliskuuta 2009 (81 vuotta) Espoo
Ammatti	näyttelijä, jalkapalloilija
Puoliso	Helena Kaja (1949–1953) Anneli Sauli (1956–1962) Pirkko Mannola (1968–2009)
Näyttelijä
Taiteilijanimet	Åke Järvinen
Merkittävät roolit	”Lehto” Tuntematon sotilas
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Åke Leonard Lindman (vuoteen 1948 Järvinen;^[1] 11. tammikuuta 1928 Helsinki – 3. maaliskuuta 2009 Espoo^[2]) oli suomalainen näyttelijä, elokuvaohjaaja sekä jalkapalloilija. Lapsuudenkodissaan hän oppi täydellisesti sekä suomen että ruotsin kielen ja tekikin koko uransa ajan töitä molemmilla kielillä.^[1] Lindman näytteli kuutisen vuosikymmentä kestäneellä urallaan 79 elokuvassa ja televisiosarjassa. Lisäksi hän ohjasi kymmenen elokuvaa, neljä televisioelokuvaa ja kymmenen televisiosarjaa.

Suomalaisten elokuvien lisäksi Lindman toimi kylmän sodan aikaan monien Suomessa kuvattujen amerikkalaiselokuvien yhdysmiehenä ja myös esitti niissä pieniä rooleja. Näistä merkittävin lienee luutnantti Alexandrovin rooli Don Siegelin elokuvassa Puhelin (1977).

Lindman oli nuoruudessaan maajoukkuetason jalkapalloilija.

Åke Lindman syntyi kuorma-autoilijana työskennelleen Väinö Järvisen perheeseen. Väinö Järvinen kuoli, kun Lindman oli neljän vuoden ikäinen. Myöhemmin hänen äitinsä Edit Järvinen ja Gösta Lindman solmivat avioliiton. Åken sukunimi vaihtui aikuisiällä Lindmaniksi, kun Gösta Lindman adoptoi hänet.^[3][4] Hän päätti jo 12-vuotiaana tulla filmitähdeksi ja jalkapallosankariksi.^[5]

Lindman oli nuorempana maajoukkuetason jalkapalloilija, ja hän osallistui puolustajana muun muassa Helsingin olympialaisiin vuonna 1952. Kaikkiaan hän edusti Suomen maajoukkuetta 26 A-maaottelussa ja 3 B-maaottelussa. Seuratasolla hän edusti helsinkiläisseura HIFK:ta jossa voitti Suomen mestaruuden vuosina 1947 ja 1959 sekä SM-pronssia vuonna 1958. Vuonna 1959 hän pelasi Suomen Cupin loppuottelun hävinneessä joukkueessa.^[6]

1950- ja 1960-luvulla Lindman näytteli monissa elokuvissa. Usein hänellä oli elokuvan konnan rooli. Tunnetuimman roolisuorituksensa Lindman teki Edvin Laineen Tuntemattoman sotilaan Lehtona vuonna 1955. Ensimmäisen kerran Lindman esiintyi valkokankaalla Teuvo Tulion elokuvassa Hornankoski (1949), jossa hän oli pahan veljen roolissa. Kansainvälisesti palkitussa Valkoisessa peurassa (1953) hän näytteli epäileväistä metsänhoitajaa. Vuonna 1955 Lindman näytteli elokuvassa Kukonlaulusta kukonlauluun Eino Kustaalaa ja hänen vastanäyttelijänään oli tuleva puoliso Elina Kivistö (Anneli Sauli). Åke ja Anneli rakastuivat Me tulemme taas -elokuvan kuvauksissa ja he menivät naimisiin vuonna 1956.^[7][8]

Lindman sanoi haastatteluissa kokevansa tiettynä rasitteena sen, että hän joutui aina esittämään elokuvissa pahan miehen roolia. Kun Laine alkoi kuvata Tuntematonta sotilasta, Lindman toivoi, että hän olisi saanut näytellä Koskelan roolin.^[9] Hänet valittiin kuitenkin näyttelemään synkkää ja vihaista alikersantti Lehtoa, joka muistutti Lindmanin lukuisia konnarooleja muissa elokuvissa. Rooli johti Lindmanin aloittamaan tupakoinnin, jonka lopettaminen vei vuosikymmeniä. Hän olisi mieluusti jättänyt väliin myös muun muassa 1980-luvulla Suomessa kuvatun TV-sarjan Mustan Lohikäärmeen salaisuus, jossa hän esitti peripahaa Siperian kuvernööriä^lähde?. Vuonna 1995 Lindman esitti VR:n johtajaa elokuvassa Yöjuna.

Lindman näytteli myös ruotsalaisissa elokuvissa, joista tunnetuimpia ovat Arne Sucksdorffin Metsien hurjat (1961) ja Kjell Sundvallin Metsästäjät (1996). Ruotsalaisista tuotannoissa hän näytteli myös televisiosarjassa Varustamo.

1960-luvun alusta lähtien Lindman alkoi myös ohjata elokuvia. Hänen ensimmäinen ohjaustyönsä oli Kertokaa se hänelle (1961). Lindmanin tunnetuimpia ohjauksia ovat televisiosarja Myrskyluodon Maija (”Stormskärs Maja”) (1976) sekä Harjunpää-filmatisoinnit televisioon ja valkokankaalle. Lindmanin viimeisiksi töiksi jäivät suurelokuvat Lapin kullan kimallus (1999), Etulinjan edessä ("Framom främsta linjen", 2004) ja Tali-Ihantala 1944 (2007).

Lindman ohjasi Joonas Kokkosen oopperan Viimeiset kiusaukset Nilsiän Aholansaareen kesinä 2000–2003.

Åke Lindman sai betoni-Jussin mittavasta elämäntyöstään vuonna 2008.^[10] "Tavalliset" Jussi-palkintonsa Lindman ansaitsi roolistaan Tuntemattomassa sotilaassa 1956 sekä ohjausansioistaan Myrskyluodon Maija -televisiosarjasta 1976 ja Lumottu tie -televisiosarjasta 1988.^[11]

Lindman sai Pohjantähden ritarikunnan 1. luokan ritarimerkin vuonna 2007.^[12]

Pro Finlandia -mitalin Lindman sai 1982. Professorin arvonimi hänelle myönnettiin vuonna 2000. Vuonna 2005 hänestä tuli Åbo Akademin kunniatohtori.^[11]

1997 Lindman oli Ylen Suomessa tapahtuneita selvittämättömiä henkirikoksia käsittelevän ohjelmasarjan Ei vanhene koskaan juontajana.^[13]

Stadin Slangi ry. valitsi Lindmanin vuoden 1998 Stadin Kundiksi Helsinki-päivän�� 12. kesäkuuta 1998.^[14]

Lindman oli naimisissa kolmesti: Helena Kajan (1949–1953), Anneli Saulin (1956–1962) ja Pirkko Mannolan (vuodesta 1968) kanssa. Hänellä on kaksi lasta, Tom ja Heidi.

Lindman kuoli 81-vuotiaana pitkällisen sairauden uuvuttamana 3. maaliskuuta 2009.^[5] Hänet on haudattu Hietaniemen hautausmaan Taiteilijainmäelle.^[15]

• Lindman, Åke: Åke ja hänen maailmansa. (Eteläpää, Heikki (toim.)) Helsinki: Tammi, 1992. ISBN 951-31-0077-4
• Vekkeli, Pirkko & Loivamaa, Ismo: Åke ja minä. Helsinki: Minerva, 2015. ISBN 978-952-312-193-5

• Etulinjanedessä-sivuston profiili.
• Lindfors, Jukka: Åke Lindman 1928–2009 Yle Elävä arkisto. 3.3.2009.
• Buxton, Charlotta: Intervju med Åke Lindman Yle Arkivet. 8.9.2006 (päivitetty 17.5.2016). (ruotsiksi)
• Lindman, Åke hakuteoksessa Uppslagsverket Finland (2012). (ruotsiksi)