Kielisoitin
Kielisoitin eli kordofoni on soitin, jonka soivana materiaalina on lankamainen jännitetty kieli. Useimmissa kielisoittimissa on monta kieltä, jotka on viritetty eri korkeuksille. Soittimen ääni syntyy kielen värähtelystä. Kaikukoppa voimistaa kielen ääntä.[1]
Tyypit
Yksinkertaisille kielisoittimille eli sitrasoittimille on tyypillistä, ettei kieliä tavallisesti viritetä eikä äänenkorkeutta muuteta soiton aikana. Yksinkertaisia kielisoittimia ovat esimerkiksi cembalo ja piano.[2]
Yhdysrakenteiset kielisoittimet rakentuvat kiinteästi toisiinsa liitetyistä kielirungosta ja kaikupohjasta. Niissä on yleensä otelauta, jota vasten painamalla kielen soivaa pituutta voidaan lyhentää. Yhdysrakenteisia kielisoittimia ovat esimerkiksi kitara, viulu ja harput.[2] Yhdysrakenteiset kielisoittimet jaetaan näppäilysoittimiin ja jousisoittimiin sen mukaan, miten niitä soitetaan. Näppäilyyn voidaan käyttää esimerkiksi sormia, plektraa tai vasaran- tai lusikanmuotoista puikkoa. Joitakin kielisoittimia, kuten viulua, voidaan soittaa sekä jousella että näppäilemällä.[1]
Kielet ja viritys
Kieli saadaan värähtelemään halutulla tavalla jännittämällä se soittimeen. Mitä kireämmälle kieli on jännitetty, sitä korkeampi sen säveltaso. Viritykseen vaikuttavat myös kielen paksuus (paksu kieli soi matalammalta kuin ohut), pituus (pitkä kieli soi matalammalta kuin lyhyt) sekä kielen materiaali ja sen ominaistiheys. Soidessaan kieli tuottaa osavärähdystensä tuloksena järjestyksessä kaikki osaäänekset. Joissakin kielisoittimissa on soitettavien kielien lisäksi myös resonanssi- eli alikvoottikieliä, jotka värähtelevät mukana jotain toista kieltä soitettaessa.[1]
Kielet viritetään yleensä vakioviritykseen, jossa matalin kieli saa tietyn korkeuden ja korkeammat kielet viritetään samoin intervallivälein.[1]
Vanhoissa ja alkukantaisissa kulttuureissa kielisoitinten kielet on valmistettu esimerkiksi kasvikuidusta, hiuksista, jouhista ja silkistä. Euroopassa kieliin on käytetty eläinten jänteitä, suolia ja suonia sekä 1200-luvulta alkaen myös metallilankaa. Nykyisin kieliä valmistetaan myös erilaisista keinokuiduista.[1]
Kaikukoppa
Kielisoittimen resonanssipohjana toimiva kaikukoppa vahvistaa kielen värähtelyn kuultavaksi ja kantavaksi sekä antaa soittimen äänelle sointivärin. Kielen värähtely johdetaan laatikkomaiseen suureen pintaan, joka on yleensä avoin vain pienistä ääniaukoista. Pinnan myötä- eli resonanssivärähtely ja sen aiheuttama suljetussa tilassa tapahtuva ilman värähtely saavat ympäröivän ilman värähtelemään kantavalla tavalla.[1]
Varhaisimmat kaikukopat olivat luonnosta saatuja onttoja esineitä, kuten puunrunkoja tai hedelmänkuoria. Kaikukoppia ryhdyttiin myös kovertamaan ontoiksi jo varhain.[1]
Katso myös
Lähteet
Aiheesta muualla
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kielisoitin Wikimedia Commonsissa