10. divisioona (jatkosota)

10. divisioona oli jatkosodan aikainen Suomen maavoimien yhtymä, jonka perustamisesta vastasi Päijänteen sotilaslääni, johon kuuluivat Päijänteen ja Suur-Saimaan suojeluskuntapiirit.^[1]

Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty parannettavaksi, koska se ei täytä Wikipedian laatuvaatimuksia. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia tai merkitsemällä ongelmat tarkemmin. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. Tarkennus: taulukossa ja sen alla olevassa listauksessa ristiriita JR22 vs JR2

Päijänteen sotilaslääni perusti seuraavat joukot:

Perustamisen jälkeen divisioonaan kuuluivat mm. seuraavat yksiköt:^[2]

• Jalkaväkirykmentti 1 (JR 1)
• Jalkaväkirykmentti 2 (JR 2)
• Jalkaväkirykmentti 43 (JR 43)
• Kevyt osasto 12 (KevOs 12)
• Kenttätykistörykmentti 9 (KTR 9)
• Raskas patteristo 25 (RaskPsto 25)
• Viestipataljoona 29 (VP 29)
• Pioneeripataljoona 26 (PionP 26) perustettiin Hirvensalmella ^[3]
• 26. pioneerikolonnan kokoontumispaikka oli Hirvensalmen suojeluskunnantalolla, josta miehet siirrettiin perustamispaikalle Kissakosken kansakoululle. Yksikön ensimmäisenä päällikkönä oli luutnantti Arvo Saarinen^[4]

Divisioona pyrittiin varustamaan määrävahvuuksien mukaisesti, joka suurelta osin onnistuikin puolustusvoimien parantuneen kalustotilanteen johdosta. Joiltain osin määrävahvuuksia ei kuitenkaan saavutettu.

Divisioonankomentajina olivat^[5]:

• eversti Johannes Sihvo (3. kesäkuuta 1942 kenraalimajuri) 18. kesäkuuta 1941 – 17. kesäkuuta 1944
• eversti Kai Savonjousi 17. kesäkuuta – 4. joulukuuta 1944

Pääartikkeli: Karjalankannaksen valtaus 1941

Yleistilanteen kiristyessä Euroopassa aloitettiin kesäkuun alussa Suomen armeijan saattaminen sodan kannalle. Kutsu ylimääräisiin harjoituksiin annettiin 17. kesäkuuta 1941. Aluejärjestö perusti kenttäarmeijan rungon ensimmäisenä liikekannallepanopäivänä 18. kesäkuuta, jolloin sotilaspiirit muodostivat alueillaan divisioonat. Päijänteen Sotilaslääni täydensi 10. divisioonan joka siirrettiin vajaan viikon kuluessa keskitysalueelleen rajan pintaan. Siellä siihen liitettiin siihen kuuluvat suojajoukkojen osat ja tykistö. Karjalan armeijassa suoritettiin 29. kesäkuuta järjestelyjä jolloin V armeijakunta lakkautettiin jolloin sen rippeet liitettiin 10. divisioonaan, joka toimi IV armeijakunnan alaisuudessa. Uusi muutos tuli 25. heinäkuuta jolloin divisioona irrotettiin IV armeijakunnasta. Ylipäällikkö alisti 10. divisioonan II armeijakunnalle, joka aloitti etenemisen 5. elokuuta summittaisena tavoitteenaan Käkisalmi. Ensimmäiseen iltaan mennessä se oli päässyt etenemään noin 10 kilometriä. Laatokan se saavutti 9. elokuuta jolloin saatiin katkaistua Käkisalmen ja Hiitolan välinen maantie. Tällä voitiin estää venäläisten joukkojen siirtyminen Kannaksen suuntaan. Seuraavaksi siirryttiin Käkisalmen ja Räisälän suuntaan.

Pääartikkeli: Valkeasaaren läpimurto

Puna-armeijan hyökkäyksen painopistesuunnan (Valkeasaari) 6,7 kilometrin pituiselle lohkolle oli varattu kolmedivisioonainen kaartinarmeijakunta (ns. valiojoukkoja), jolla oli tukenaan mm. kolme rykmenttiä panssarivaunuja ja rynnäkkötykkejä. Lisäksi alueelle oli keskitetty divisioonien orgaanisen tykistön lisäksi kuusi tykistörykmenttiä sekä kranaatinheitin- ja raketinheitinrykmentti. Murtolohkon taistelua oli siis valmistautunut tukemaan 1208 yli 75 mm:n tykkiä tai kranaatinheitintä. Rintamakilometriä kohden tämä teki siis yli 200 tykkikaliiperista asetta.

Valkeasaaren lohkoa puolusti suomalaisten 10. divisioonan kolmepataljoonainen JR 1.

Eräiden sotateoreettisten teorioiden mukaan menestyksellinen hyökkääminen vaatii taistelujoukkojen kolminkertaisen ylivoiman puolustajaan nähden. Valkeasaaren lohkolla puna-armeijan joukkojen ylivoimaisuus pataljoonina laskettuna oli suomalaisten 3 vastaan 36 jalkaväkipataljoonaa ja 12 panssaripataljoonaa. Yhteenlaskettuna suomalaisten alivoima oli siis 18-kertainen. Tykistön osalta puna-armeijan joukot olivat myös täysin ylivertaisia, joten taistelun tulos oli käytännössä jo etukäteen varma.

Neuvostoliiton aloitettua 9. kesäkuuta 1944 suurhyökkäyksensä Kannaksella oli 10. divisioona sijoitettuna Valkeasaareen. Sen asemat olivat maasto-olosuhteista johtuen heikosti varustetut koska korsuja oli ollut mahdotonta rakentaa syvemmälle pohjaveden vuoksi ja niiden päälle rakennetut vahvistukset ampui vihollinen suorasuuntaustykeillä hajalle. Kun neuvostoliittolaiset aloittivat niiden järjestelmällisen tuhoamisen tykistöllään se aiheutti järkytyksen divisioonassa. Se joutui välittömästi sitomaan reservinsäkin taisteluun.

Suurimman ryöpytyksen sai kohdata everstiluutnantti Viljasen komentama jalkaväkirykmentti 1. Aseet ja miehet hautautuivat alueella pölyävään hiekkaan. Vielä saman päivän iltanakaan ei suomalaisten puolella ymmärretty suurhyökkäyksen alkaneen vaikka divisioonalla ei enää ollut reservejäänkään. Vaikka läpimurto oli vain ajan kysymys, mitään ilmoitusta päämajaan ei lähetetty. Iltapäivällä divisioonan komentaja kenraalimajuri Johannes Sihvo ei suostunut takamaaston suluttamiseen sillä se olisi vaikuttanut siltä että suomalaiset aikoisivat vetäytyä. Illalla Sihvo jopa kieltäytyi ottamasta edes yhteyttä IV armeijakunnan komentajaan Taavetti Laatikaiseen, vedoten myöhäiseen kellonaikaan. Armeijakunnassa ei oltu tietoisia tilanteen vakavuudesta sillä vankikuulustelua suorittamassa ollut kapteeni oli nähnyt upseerien pelaavan tennistä komentopaikalla.

Puna-armeijan johto oli varannut pääaseman läpimurtoon 21,7 km:n kaistalle, joka siis oli pääosin 10. divisioonan alueella, yhteensä 9 jalkaväkidivisioonaa, kolme panssari- tai rynnäkkötykkirykmenttiä ja runsaasti tykistöä. 10. divisioonaa vastassa oli kaksi armeijakuntaa ja naapurina olleen 2. divisioonan etelälohkolla Neuvostoliiton 23. armeijaan kuulunut armeijakunta. Neuvostojoukkojen ylivoima oli kertakaikkisen murskaava.

Seuraavana aamuna kello 5 aloittivat Neuvostoliiton joukot oloissamme ennennäkemättömän 135 minuuttia kestäneen tulivalmistelun, johon otti osaa 3 000 tykkiä ja kranaatinheitintä. 10. D:n asemat murskaantuivat olemattomiin. Tilanne oli niin paha että suomalaisten joukot joutuivat vetäytymään Vammelsuu-Taipale-linjalle. Koska suuri osa vetotraktoreista ja hevosista oli muualla maatalous- tai linnoitustöissä menetettiin tässä yhteydessä vetokaluston puuttuessa 68 kenttätykkiä ja kymmenittäin uusia panssaritorjuntatykkejä.

Yhtymien Päämajalle tekemien määräaikaisilmoitusten mukaan 10. divisioonan kokonaistappiot olivat kaatuneina, haavoittuneina ja kadonneina yhteensä 8 598 miestä.^[6]

• Pohjois-Kymenlaakson Asehistoriallinen Yhdistys ry. - Valo Nihtilä - tuntematon vaikuttaja
• Sotatieteen laitos: Jatkosodan historia. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1988. ISBN 951-0-15326-5
• Juhola, Paulaharju, Strömberg: Päämajan hukatut kuukaudet / ISBN 952-9872-30-5