Jalmari Rinne

Jalmari Rinne
Jalmari Rinne 1940-luvulla
Henkilötiedot
Koko nimi	Jalmari Ivar Rinne
Syntynyt	13. marraskuuta 1893 Asikkala
Kuollut	24. lokakuuta 1985 (91 vuotta) Helsinki
Ammatti	näyttelijä
Puoliso	Anni Aitto (1923–1939) Ansa Ikonen (1939–1985)
Lapset	Tommi Rinne Tiina Rinne Taneli Rinne Katriina Rinne Marjatta Rinne
Näyttelijä
Taiteilijanimet	Jalmari Ivar Gröndahl
Aktiivisena	1921–1962
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Jalmari Ivar Rinne (13. marraskuuta 1893 Asikkala^[1] – 24. lokakuuta 1985 Helsinki) oli suomalainen näyttelijä ja teatterineuvos.

Rinne loi pitkän uran sekä valkokankaalla että teatterissa. Hän valmistui näyttelijäksi Kansallisteatterin oppilaskoulusta ja oli kiinnitettynä muun muassa Kansan Näyttämölle, Tampereen ja Turun teatteriin sekä Suomen Kansallisteatteriin. Rinne esiintyi noin 70 suomalaisessa elokuvassa, joista tunnetuin on Siltalan pehtoori (1934). Rinne toimi Suomen Näyttelijäliiton pitkäaikaisena puheenjohtajana ja hoiti kymmeniä luottamustehtäviä. Hänet palkittiin Pro Finlandia -mitalilla vuonna 1948. Teatterineuvoksen arvon Rinne sai 1968.

Rinteen ensimmäinen vaimo oli Anni Aitto (1892–1976) ja toinen Ansa Ikonen (1913–1989), jotka olivat kumpikin näyttelijöitä. Hänen veljiään olivat näyttelijät Einar Rinne ja Joel Rinne. Myös hänen kaikki lapsensa, Tommi, Tiina, Taneli, Katriina ja Marjatta, ryhtyivät näyttelijöiksi.

Jalmari Rinne syntyi savusaunassa suuren sisarusparven jatkeeksi, ja moni hänen neljästätoista sisaruksestaan kuoli jo lapsena. Jalmari Ivar oli itse asiassa perheen toinen Jalmari; ensimmäinen oli kuollut ennen hänen syntymäänsä. Jalmari Rinteen vanhemmat Maria Sofia Karlsson ja Johan Oskar Gröndahl omistivat pienehkön Laurilan tilan Kalkkisten kylässä Asikkalassa. Molemmat olivat syntyjään Sysmästä ja he olivat avioituneet 1883. Johan Oskar oli ammatiltaan kauppias, joka kokeili onneaan eri puolilla Päijät-Hämettä. Hän oli myös innokas näyttelijä raittiusseurassa. Einarin, Jalmarin ja Joelin lisäksi sisarusparvesta näyttelijän ammatin valitsi Kalle, joka kuitenkin kuoli vähän yli kaksikymmenvuotiaana. Perheen kuopus Veikko-Mooses teki merkittävän uran voimistelunopettajana. Hän toimi myös urheiluvalmentajana Suomessa ja ulkomailla Pakistania myöten. Koulunkäyntinsä nuori Jalmari aloitti kiertokoululla, jota pidettiin vuorotellen eri taloissa. Hän ei kuitenkaan viihtynyt koulussa, ja kunnan palkkaama opettajakin oli hermoheikko ja väkivaltainen. Varsinaista kansakoulua Jali kävi neljä vuotta, mutta sekään ei häntä innostanut. Rippikoulun hän kävi Asikkalan kirkolla.

Rinteen teatteriura alkoi Heinolassa, jonne hän muutti 17-vuotiaana. Hän sai työpaikan Heinolan keisariksi kutsutun Niilo Helanderin puotipoikana ja näytteli vapaa-aikanaan Heinolan Palokunnan Näytelmäseurassa. Hänen ensimmäinen roolinsa oli Nummisuutarit-näytelmän krouvari. Tuolloin Rinne tiesi teatterin päämääräkseen. Hän oli myös hyvin itsevarma: kun hänen tuttavansa Kalle Kauppi kertoi Rinteen olevan krouvarin osassaan parempi kuin Kansallisteatterin näyttelijä, hän ei hämmästynyt lainkaan vaan piti asiaa aivan luonnollisena. Vapaapalokuntatoiminnan ansiosta urheilu oli tärkeä osa Rinteen elämää. Talvisin hän paini ja kesäisin harrasti muita lajeja. Hän osallistui kilpailuihin ja saavutti niissä menestystäkin. Heinolassa Rinne teki tuttavuutta myös sikäläisen Naisseminaarin neitojen kanssa. Parin Heinolan-vuoden jälkeen Rinne palasi Kalkkisiin ja muutti sieltä edelleen Lahteen vanhempiensa mukana. Hänen isänsä jatkoi kauppiaana Lahdessa, ja pojat Jalmari ja Joel toimivat vuoroin kaupanmyyjinä. Lahdessa Rinne jatkoi urheiluharrastustaan ja näytteli Arvi A. Seppälän johtamassa Lahden harrastajateatterissa. Hänen rooleihinsa kuului muun muassa Pohjalaisten Antti. Rinne solmi suhteita helsinkiläisten teatterivaikuttajien kanssa ja aloitti opinnot näyttelijäkoulussa Helsingissä syksyllä 1915.

Koulu alkoi erinomaisesti, opintoihin kuului avustaminen Suomen Kansallisteatterin näytelmissä sekä pieniä rooleja. Toisena vuonna Rinne alkoi laiminlyödä opintojaan, jolloin häntä alettiin pitää laiskana ja itsepäisenä miehenä. Kansallisteatteri oli kustantanut Rinteelle opintoja Musiikkiopistossa, ja näin hän sai vahvan perustan tuleville osilleen operetti- ja laulunäytelmissä. Ensimmäisen opiskeluvuotensa Rinne asui isoveljensä Einarin luona ja toisen vuoden Helsinkiin samaa alaa opiskelemaan tulleen pikkuveljensä Joelin kanssa Mariankatu 28:ssa. Opettajistaan Rinteen mieleen jäi erityisesti Hilda Pihlajamäki.

Jalmari Rinteen ammattilaisura alkoi syksyllä 1917 Tampereen Teatterissa. Hänen ensimmäinen roolinsa oli pääosa näytelmässä Läntisrannan kisapoika. Kriitikot kehuivat suoritusta, mutta toisaalta hänen kritisoitiin näyttäneen liiaksi kaikkea, mitä oli koulussa oppinut. Rinne masentui ja päätti lopettaa uransa siihen paikkaan mutta muutti mielensä onnistuttuaan näytelmän toisessa esityksessä. Sisällissodan alettua tammikuussa 1918 Tampereen Teatteri suljettiin ja Rinne joutui kuluttamaan aikaansa hotelli Hälläpyörässä. Hän oli punaisten tarkkailun kohteena, sillä Tampereen Teatterin näyttelijöitä pidettiin leimallisesti valkoisina. Sodan jälkeen Rinne liittyi armeijaan. Hän suoritti tykkimieskoulutuksen Lappeenrannassa näkemättä koko aikana ainoatakaan tykkiä.

Syksyllä 1918 Rinne siirtyi Helsinkiin vastaperustettuun Ida Aalberg -teatteriin, mutta sen toiminta loppui jo seuraavana keväänä jolloin hän vaihtoi Kansan Näyttämöön. Siellä Rinne debytoi näyttävästi Adolf Paulin näytelmässä Kaarina Maununtytär kuningas Eerik XIV:n roolissa. Tuona aikana hän vieraili myös Viipurissa, joka oli Helsinkiäkin kansainvälisempi teatterikaupunki. Syksyllä 1921 Rinne palasi jälleen avattuun Tampereen Teatteriin. Samana syksynä teatteriin kiinnitettiin myös Anni Aitto. Rinne ja Aitto alkoivat seurustella ja kahden vuoden päästä he solmivat avioliiton Oulussa, jossa Aiton vanhemmat asuivat. Toisella Tampereen kaudellaan Jalmari Rinne näytteli muun muassa Pohjalaisissa, tällä kertaa Jussin roolissa. Kesinä 1922 ja 1923 Rinne vietti muutamia viikkoja suuren näyttelijäihanteensa Axel Ahlbergin opissa Hangossa. Hän irtisanoutui Tampereen Teatterista keväällä 1923 ja toteutti näytelmäkiertueen ystävänsä Jalmari Lahdensuon kanssa. Kiertue sai jatkoa ja Rinne tuli tunnetuksi eri puolella Suomea. Tuolloin hän oppi tuntemaan myös kiertue-elämän nurjat puolet, mistä hän sai myöhemmin yllykkeen lähteä parantamaan näyttelijöiden asemaa työehtosopimuksin. Kiertueajan lopussa 1925 Rinne ja Aitto saivat esikoislapsensa Tommin.

Vuonna 1925 Rinne palasi aloilleen, kaupungiksi valikoitui Turku. Hän näytteli vaimonsa kanssa Turun Suomalaisessa Teatterissa, jota hän piti Suomen viehättävimpänä teatterina. Rinteelle lankesi Turussa tuttuun tapaan sankarirooleja, kuten Daniel Hjort, Romeo ja Kamelianaisen Armand. Muistelmissaan Rinne mainitsee nelivuotisen Turun-kautensa uransa parhaaksi ajaksi. Vuonna 1929 syntyi pariskunnan toinen lapsi Tiina. Tulokkaan ristiäisissä oli mukana muiden muassa Rinteen uusi tuttavuus, nyrkkeilijä Yrjö Jylhä. Syksyllä 1929 Rinne palasi jälleen Tampereen Teatteriin. Tällä kertaa hän toimi myös ohjaajana, ensimmäisenä ohjaustyönään unkarilainen laulunäytelmä Unkarin mustalaisia. Rinne ystävystyi kollegojensa Toivo Ellenbergin eli Toppo Elonperän, Kalle Angerkosken ja Leo Lähteenmäen kanssa ja muodosti näiden kanssa ”renkaan”, joka huolehti pirtun hankkimisesta (Suomessa elettiin kieltolain aikaa). Rinteen tapoihin kuului ”pienten ottaminen” näytäntöjen jälkeen mutta ei niiden aikana.

Vuonna 1932 Rinne muutti perheineen Helsinkiin. Hän sai kiinnityksen jo ennestään tutulle Kansan Näyttämölle, jossa muodosti suositun operettiparin entisen kälynsä Eine Laineen kanssa. Laine oli ollut naimisissa Einari Rinteen kanssa. Suosikkiparin ensimmäinen operetti oli Rakkauden laulu, jossa basso-baritoni Jalmari Rinne joutui venyttämään äänensä korkeusrajalle. Vaimonsa Anni Aiton kanssa Rinne näytteli muun muassa Serpin näytelmässä Lapsellinen pankinjohtaja, josta molemmat saivat hyvät arvostelut Helsingin Sanomissa. Rinne tosin vältti kaikenlaisten arvostelujen lukemista. Keväällä 1934 syntyi Rinteen ja Aiton kuopus Taneli. Saman vuoden kesällä Rinne oli miespääosassa suuren suosion saavuttaneessa elokuvassa Siltalan pehtoori vastanäyttelijänään Hanna Taini. Helsingin Kansanteatterissa Koiton talossa vuonna 1935 hän tapasi ensimmäisen kerran Ansa Ikosen, joka katsoi häntä ”suurilla silmillään ihaillen”. Rinne oli näyttämön operettisankari ja Ikonen lauloi kuorossa. Ansa Ikonen oli syntynyt Pietarissa joulukuussa 1913, joten hän oli Rinnettä 20 vuotta nuorempi. Rinne kuului Ikosen vanhempien ikäluokkaan. Rinteellä oli uskollisen aviomiehen maine, joten hänen ”lankeamisensa” Ikoseen oli järkytys monille – ei kuitenkaan Anni Aitolle, joka muutti lapsineen takaisin Turkuun.

Rinteen ja Ansa Ikosen seurustelusta tuli julkinen salaisuus. Heidän suhteensa syveni elokuvan Kaikki rakastavat kuvauksissa. Kun Ansa Ikonen alkoi odottaa lasta vuonna 1939, Rinne päätti ottaa avioeron Aitosta. Jalmari Rinne ja Ansa Ikonen vihittiin avioliittoon Suomen tasavallan presidentin luvalla 29. heinäkuuta 1939. Moinen lupa oli välttämätön, sillä tuohon aikaan Suomen laki määräsi, että eronnut mies joutui tietyksi aikaa karenssiin, jonka aikana ei saanut solmia uutta liittoa. Talvisodan seitsemäntenä päivänä ja Suomen itsenäisyyspäivänä 1939 syntyi Rinteen ja Ikosen esikoistytär Katriina. Pariskunnan toisen tyttären Marjatan syntyminen oli tavallaan Jalmari Rinteen vanhimman lapsen, Tommi Rinteen, sodassa katoamisen ansiota. Kun Ansa Ikonen uskoi poikapuolensa saaneen surmansa, hän päätti, että tilalle on saatava uusi poika. Tytär syntyikin huhtikuussa 1945, ja sodasta selvinnyt Tommi Rinne haki äiti- ja sisarpuolensa Naistenklinikalta armeijan kuorma-autolla. Jalmari Rinteen ”uuden” ja ”vanhan” perheen välit pysyivät asiallisina. Rinne koetti aktiivisesti olla isä sekä Aiton että Ikosen lapsille, mikä vaati häneltä melkoista tasapainoilua kahden perheen välillä.

Vuonna 1936 Rinne siirtyi Suomen Kansallisteatteriin. Teatterityön ohella hän hoiti Näyttelijäliiton asioita, muttei kuitenkaan saanut puhua liiton asioista kotona tuoreen Ansa-rouvansa kanssa. Sen vuoksi saattoi sattua, että Ikonen tietämättään puhui puolisoaan vastaan Kansallisteatterin Näyttelijäyhdistyksessä. Näyttämöllä Rinne jatkoi pääosien tulkitsijana. Hänen ensimmäinen näytelmänsä Kansallisteatterissa oli Miljoonaperijätär.

Kansallisteatterissa Rinne näytteli hänelle tutussa Pohjalaisissa vallesmannia. Näytelmässä Mitta mitasta hän tulkitsi Angeloa, ”synkkää lain ja siveyden vartijaa” ja saavutti kenties merkittävimmän taiteellisen voittonsa. ”Kohdan, jossa intohimo ottaa kylmän harkitsevan miehen valtoihinsa, hän tulkitsi yksinkertaisesti ja vaikuttavasti, harvinaisella ilmeikkyydellä...”, kriitikko hehkutti Rinteen suoritusta. Hänellä oli pääosa niin ikään Shakespearen näytelmässä Julius Caesar. Kaiken aikaa hän toimi aktiivisesti myös näyttelijöiden aseman parantamiseksi. Tämä johti eripuraan teatterin johdon kanssa ja lopulta Rinteen erottamiseen vuonna 1948. Irtisanominen peruttiin kuitenkin näyttelijöiden asetettua Kansallisteatterin saartoon. Virallisesti Rinne jäi Kansallisteatterista eläkkeelle 1963, hänen jäähyväisnäytelmänsä oli Äkäpussi. Tämän jälkeenkin hän teki vierailuja teatteriin muun muassa näytelmissä Vanja-eno ja Brotteruksen perhe. 28. marraskuuta 1982 Rinne vietti 65-vuotistaiteilijajuhlaansa Manskyn osassa näytelmässä Näytelmä linnassa.

Rinteen ensimmäinen valkokangasrooli oli vuonna 1921 mykkäelokuvassa Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa. Hänen varsinainen elokuvauransa kuitenkin alkoi vasta 1930-luvulla odotetusti sankarirooleista elokuvissa Ne 45000 (1933) ja Siltalan pehtoori (1934). Myös Kaikki rakastavat -elokuvan toinen miespääosa oli merkittävä sankarirooli, vaikka juuri tämä elokuva nosti Rinteen tulevan puolison Ansa Ikosen filmitähdeksi. Uusien ja nuorempien sankareiden, kuten Tauno Palo, Unto Salminen, Kullervo Kalske, Eino Kaipainen ja pikkuveli Joel Rinne, noustessa esiin sai Jalmari Rinne tyytyä sivurooleihin. Vuonna 1937 valmistuneessa Kurittomassa sukupolvessa hän toimi myös apulaisohjaajana. Toisen maailmansodan varjossa hän oli mukana eräissä isänmaallisissa elokuvissa, kuten Helmikuun manifesti ja Oi, kallis Suomenmaa. Sodan aikana Rinne oli käytetty näyttelijä. Hänen roolityönsä olivat tyypillisesti niin sanottuja yhteiskunnan tukipylväitä lainkäytön, opetusalan tai kirkollisen vallan tiimoilta. Rinne, joka oli pitkä ja näyttävä mies, pääsi erityisen hyvin oikeuksiinsa sotilaan rooleissa. Rinne oli mukana myös klassikoiksi nousseissa elokuvissa Kulkurin valssi, Katariina ja Munkkiniemen kreivi, Katupeilin takana ja Morsiusseppele. Epookkikomediassa Katarina kaunis leski hänellä oli mainio rooli honottavana dosenttina. Samaa roolia hän näytteli myös teatterissa.

Jalmari Rinne ja Ansa Ikonen nähtiin usein samoissa elokuvatuotannoissa. He eivät kuitenkaan näytelleet kertaakaan lemmenparia. Esimerkiksi Kulkurin valssissa he eivät olleet edes samoissa kohtauksissa. Teatterissa he sen sijaan toisinaan joutuivat näyttelemään rakastavaisia, kuten opereteissa. Ikoselle nämä tilanteet olivat helpompia kuin Rinteelle, jonka oli vaikea näytellä helliä tunteita tosielämän vaimonsa roolihahmoa kohtaan, kun taustalla oli aito tunne.

Viimeisen elokuvatyöns�� Rinne teki vuonna 1962 elokuvassa Älä nuolase..., jossa Tommi Rinteellä oli miespääosa. Jalmari Rinteen 65:stä elokuvatyöstä kaksi on värielokuvia: Nummisuutarit (1957) ja Toivelauluja (1961).

Jalmari Rinne kuoli rasitusastmakohtaukseen 91-vuotiaana lokakuussa 1985. Hänet on haudattu Kansallisteatterin hautaan Hietaniemen hautausmaalle Helsinkiin, kortteliin U22-9-2. Kun Rinteen puoliso Ansa Ikonen kuoli vuonna 1989, hänet haudattiin Malmille.

• Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa (1921)
• Ne 45000 (1933)
• Siltalan pehtoori (1934)
• Kaikki rakastavat (1935)
• Kuriton sukupolvi (1937)
• Kuin uni ja varjo (1937)
• Koskenlaskijan morsian (1937)
• Syyllisiäkö? (1938)
• Rykmentin murheenkryyni (1938)
• Nummisuutarit (1938)
• Pikku pelimanni (1939)
• Jumalan tuomio (1939)
• Helmikuun manifesti (1939)
• Halveksittu (1939)

• SF-paraati (1940)
• Serenaadi sotatorvella (1940)
• Runon kuningas ja muuttolintu (1940)
• Oi, kallis Suomenmaa (1940)
• Aatamin puvussa... ja vähän Eevankin (1940)
• Perheen musta lammas (1941)
• Kulkurin valssi (1941)
• Suomisen Ollin tempaus (1942)
• Rantasuon raatajat (1942)
• Onni pyörii (1942)
• Oi, aika vanha, kultainen...! (1942)
• Avioliittoyhtiö (1942)
• August järjestää kaiken (1942)
• Yrjänän emännän synti (1943)
• Tuomari Martta (1943)
• Synnitön lankeemus (1943)
• Katariina ja Munkkiniemen kreivi (1943)
• Vaivaisukon morsian (1944)
• Sylvi (1944)
• Suomisen Olli rakastuu (1944)
• Nainen on valttia (1944)
• Suomisen Olli yllättää (1945)
• Ristikon varjossa (1945)
• Nokea ja kultaa (1945)
• En ole kreivitär (1945)
• Nuoruus sumussa (1946)
• Kultainen kynttilänjalka (1946)
• Kirkastuva sävel (1946)
• Särkelä itte (1947)
• Pikku-Matti maailmalla (1947)
• Kultamitalivaimo (1947)
• Onnen-Pekka (1948)
• Laitakaupungin laulu (1948)
• Ruma Elsa (1949)
• Prinsessa Ruusunen (1949)
• Pikku pelimannista viulun kuninkaaksi (1949)
• Katupeilin takana (1949)
• Jossain on railo (1949)
• Isäntä soittaa hanuria (1949)

• Maija löytää sävelen (1950)
• Katarina kaunis leski (1950)
• Isäpappa ja keltanokka (1950)
• Vihaan sinua – rakas (1951)
• Lakeuksien lukko (1951)
• Yhden yön hinta (1952)
• Kuollut mies kummittelee (1952)
• Morsiusseppele (1954)
• Nummisuutarit (1957)
• Kankkulan kaivolla (1960)
• Toivelauluja (1961)
• Älä nuolase... (1962)

• Rinne, Jalmari: Muistelija. Otava, 1985. ISBN 951-1-08730-4.
• Jalmari Rinne Elonetissä.

• Koski, Pirkko: Rinne, Jalmari (1893–1985). Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 14.2.2008. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
• Jalmari Rinne Leffanurkkan sivuilla (Arkistoitu – Internet Archive)