Ranskan historia

Dordognen laaksosta tehdyt varhaisen kivikauden löydökset osoittavat, että paikalla oli menestyviä vaikkakin alkeellisia yhdyskuntia yli 25 000 vuotta sitten. Dordognen luolamaalauksista kuuluisimmat on löydetty Lascaux’sta Montignacin läheltä.^[1]

Myöhäiseltä kivikaudelta eli neoliittikaudelta noin 12 000 vuotta sitten on löydetty merkkejä savenvalannasta ja senaikaisesta arkkitehtuurista. Maanviljelyksellä eläviä kyliä muodostui Pariisin suistoon 4600 eaa. ja samanlaisia asumuksia samoilta ajoilta Rhonen laaksoon ja Auden rannoille Etelä-Ranskassa. Neoliittikaudella kaikkien Ranskan neljän pääjoen rannoilla elämä oli kiinteää sekä kulttuurisesti, poliittisesti ja taloudellisesti yhä kehittyneempää. Näiltä ajoilta peräisin olevat menhirit, kivikehät ja paasikivet osoittavat, että yhdyskunnat kykenivät huomattaviin teknisiin ja sosiaalisiin saavutuksiin.^[2]

Ranskan aluetta asutti vuodesta 1000 eaa. alkaen metalliaikainen Pohjois- ja Keski-Euroopasta kotoisin oleva kelttikansa. Heitä kutsuttiin gallialaisiksi ja maata Galliaksi. Gallialaisten yhteisön järjestelmä muistutti myöhempää feodalismia. Keltit asuttivat Galliaa yli tuhat vuotta, mutta kelttiläinen Gallia ei jättänyt Ranskalle perinnöksi juuri mitään: ei kieltä, uskontoa, instituutiota eikä tapoja.^[3]

Gallialaiset valloittivat Rooman 390 eaa. ja uhmasivat vahvistuvaa Roomaa vuosisatojen ajan, kunnes Julius Caesar valloitti Gallian 50-luvulla eaa. ja teki siitä Rooman provinssin. Gallia roomalaistettiin kauttaaltaan: roomalaiset toivat maahan esimerkiksi lujan hallintovallan, edistyneen tekniikan, kaupunkien ja teiden verkoston, kristinuskon, rauhan sekä latinan kielen, josta myöhemmin kehittyi ranskan kieli.^[4] Rooman valtakunnan hajottua 400-luvulla Gallia jäi barbaarien valtaan.^[5]

Rooman valtakunnan hajottua Ranskan alue kuului frankkien valtakuntaan, jonka hallitsijoina olivat ensin merovingit ja myöhemmin karolingit. Espanjan suunnasta aluetta alkoivat 700-luvulla uhata islamilaiset umaijadit. Ranska jäi kuitenkin islamilaisilta valloittamatta, koska sotapäällikkö Kaarle Martel torjui heidät Keski-Ranskassa Poitiers’n taistelussa 732.^[6] Valtakunnan mahtavin hallitsija oli Kaarle Suuri, joka vuonna 800 kruunattiin Rooman keisariksi.^[7]

Ranskan valtion voidaan katsoa syntyneen vuonna 843, kun Kaarle Suuren kolme pojanpoikaa jakoivat valtakunnan keskenään Verdunin sopimuksella. Näin syntyneistä valtioista läntisin oli Länsi-Frankia, jonka hallitsijana oli Kaarle Kaljupää. Karolingien jälkeen valtaan nousi vuonna 987 Hugo Capet. Hänen jälkeläisiään ovat kaikki Ranskan myöhäisemmät kuninkaat, kapetingit, myös suvun sivuhaaroihin kuuluneet Valois’t ja Bourbonit^[8].

Verdunin sopimuksella perustetuista valtakunnista keskimmäinen, Lotharin valtakunta, jäi lyhytikäiseksi ja hajosi pian moniksi ruhtinaskunniksi. Osa niistä, kuten Burgundi, Provence, Franche-Comté, Alsace ja Lorraine, liitettiin myöhemmin Ranskaan.^[9]

Ranska osallistui ristiretkiin 1096–1270. Ranskasta käynnistyi 1100-luvun renessanssi. Kolmas sääty nousi, kaupunkielämä alkoi kukoistaa ja katedraaleja perustettiin. Se jatkui 1200-luvulle. Myöhäiskeskiajalla Ranska soti pitkään Englantia vastaan. Satavuotisessa sodassa (1337–1453) Jeanne d’Arc sai aikaan kansallisinnostuksen, joka johti englantilaisten karkottamiseen maasta.

Valtakunnan yhteyttä heikensivät uskonsodat hugenotteja vastaan (1562–1598). Ensimmäisen Bourbon-sukua edustaneen kuninkaan Henrik IV:n antama Nantesin edikti antoi hugenoteille uskonnonvapauden 1598.^[6] Sittemmin kuningas Ludvig XIV (1643–1715) kuitenkin perui sen vuonna 1685.

Ulkopolitiikassaan Ranska pyrki 1500-luvulla horjuttamaan Habsburg-suvun asemaa, sillä suku uhkasi Ranskaa monelta ilmansuunnalta, kun se hallitsi Alankomaita, Espanjaa ja Itävaltaa. Ulkopolitiikan taituri oli erityisesti kardinaali Richelieu, joka myös loi pohjan kuninkaiden itsevaltiudelle.^[6] Itsevaltiuden ajaksi katsotaan vuodet 1643–1792, jona aikana kolme kuningasta ehti hallita: Ludvig XIV (1643–1715), Ludvig XV (1715–1774) ja Ludvig XVI (1774–1792), vaikkakin osan ajasta kuninkaat olivat alaikäisinä vailla valtaa.

Aurinkokuningas Ludvig XIV:n (1638–1715) aikana Ranska oli Euroopan keskeinen suurvalta.^[10] Aurinkokuningas oli yksinvaltiuden huipentuma, ja hänen on sanottu lausuneen: ”L’État c’est moi.” (suom. Valtio olen minä.) Pariisilaisten kapinan jälkeen hän ei luottanut pariisilaisiin, vaan rakennutti Versailles’n palatsin, jonne hän muutti 1682.

Ranskan siirtomaavallan perusta luotiin 1600-luvulla. Ranska valtasi ensin alueita Pohjois-Amerikasta, Länsi-Intiasta ja Etelä-Aasiasta. Valtiontalouden kannalta valloitukset ja sodat olivat rasittavia ja Ranskan mahti heikkeni 1700-luvun aikana. Iso-Britannia valtasi suuren osan Ranskan siirtomaista 1700-luvun puolimaissa. Varsinainen siirtomaakausi alkoi 1800-luvulla, jolloin Ranska perusti uusia siirtomaita Afrikkaan ja Kaakkois-Aasiaan. 1800-luvun lopussa Länsi-Afrikka oli lähes kokonaan sen hallussa.^[11] Myös huono valtionhallinto ja väestöryhmien räikeä eriarvoisuus kasvattivat tyytymättömyyttä.^[6] Jälkeenpäin tätä kautta on nimitetty termillä ancien régime, vanha hallinto.

Pääartikkelit: Ranskan suuri vallankumous ja Napoleonin sodat

Muun muassa yhteiskunnan epäkohdat ja Pohjois-Amerikan vapaussodan esimerkki johtivat lopulta Ranskan vallankumoukseen. Toukokuussa 1789 Ranskan säätyvaltiopäivät kutsuttiin koolle ensimmäisen kerran lähes kahteensataan vuoteen. Tällöin kansan keskuudessa heräsi suuria toiveita saada pitkäaikaiset epäkohdat korjatuiksi. Pariisissa puhkesi myös mellakoita, ja vallankumouksen onkin usein katsottu alkaneen 14. heinäkuuta 1789 tapahtuneesta vankilana käytetyn Bastiljin linnoituksen valtauksesta. Ranskan vallankumouksen jälkeen vuonna 1792 Ranska julistettiin tasavallaksi. Valtansa menettänyt kuningas Ludvig XVI teloitettiin seuraavan vuoden alussa. Pian sen jälkeen alkoi Maximilien Robespierren hirmuvalta. Hänen vastustajansa kohtasivat verisen lopun, vaikka osa heistä oli ollut vallankumouksen aloittajia. Lopulta vuonna 1794 Robespierre koki itse verisen lopun. Sen jälkeen vallankumous alkoi laantua.

Ranska aloitti vallankumoussodat vuonna 1792 sodanjulistuksilla Itävallalle ja Preussille. Napoléon Bonaparte valloitti 1796 Italian voittaen Itävallan. Vuonna 1799 Napoleon kaappasi direktiohallitukselta vallan ja teki itsestään ensimmäisen konsulin, jolloin Ranskan tasavalta päättyi. Napoleon kruunasi itsensä keisariksi 1804, Napoleon I:ksi. Monarkia palasi Ranskaan, vaikka alun perin oli ollut tarkoitus päästä siitä eroon.

Vallankumoussodat jatkuivat Napoleonin sotina; Napoleon valloitti puoli Eurooppaa ja palautti Ranskan menetetyn itsetunnon. Joidenkin hävittyjen sotien jälkeen Napoleon luopui vallasta 6.4.1814 ja hänet karkotettiin Elbaan. Napoleonin kukistuttua Ranska palasi kuningaskunnaksi. Konservatiivista politiikkaa harjoittanut Bourbon-suku palautettiin valtaan ja Ludvig XVIII nousi vuonna 1814 Napoleonin vastustajien tuella Ranskan hallitsijaksi. Kuningas joutui hyväksymään kuninkaan valtaoikeuksia vahvasti karsineen perustuslain (vuoden 1814 peruskirja). Wienin kongressissa vuonna 1815 pyrittiin mahdollisuuksien mukaan palauttamaan vallankumousta edeltäneet olot ennalleen. Napoleon palasi, mutta hänet kukistettiin lopullisesti Waterloon taistelussa 1815 ja hänet karkotettiin kaukaiselle Saint Helenan saarelle. Kuningasvalta jatkui. Vuonna 1830 puhkesi heinäkuun vallankumous, jossa kuningas Kaarle X syrjäytettiin, mutta kuninkuutta ei lakkautettu, vaan uudeksi kuninkaaksi tuli perustuslaillisena monarkkina hänen kaukainen sukulaisensa Ludvig Filip.^[12]

”Euroopan hulluna vuotena” 1848 Ludvig Filip syrjäytettiin helmikuun vallankumouksessa. Ranskasta tuli tasavalta, ja sen presidentiksi valittiin Napoleonin veljenpoika Ludvig Napoleon. Hän kuitenkin julistautui muutaman vuoden päästä keisariksi nimellä Napoleon III. Preussin vastaisen sodan jälkeen 1870 Ranska julistettiin jälleen tasavallaksi.^[10]

Bourbonien taantumuksellinen politiikka johti heinäkuun vallankumoukseen 1830. Valtaan tuli Ludvig Filip, mutta koska hänen hallituksensa suosi vahvasti porvaristoa, siihen muissa väestönosissa kohdistunut tyytymättömyys johti uuteen vallankumoukseen eli helmikuun vallankumoukseen 1848. Työväenkapinan jälkeen perustettiin Toinen tasavalta (1848–1852). Toisen tasavallan aikana vallan itselleen keskittäneestä Lòuis Napoleon Bonapartesta tehtiin vuonna 1852 kansanäänestyksellä keisari, joka otti hallitsijanimekseen Napoleon III. Hänen valtakautenaan eli Ranskan toisen keisarikunnan aikana talous kehittyi nopeasti.

Vuonna 1870 Ranska joutui sotaan Preussia vastaan ja hävisi, jolloin Napoleon III syrjäytettiin vallasta. Ranska menetti Saksalle Elsass-Lothringenin. Sodan aikana kapinalliset perustivat Pariisin kommuunin. Se kuitenkin tuhottiin pian, ja perustettiin Ranskan kolmas tasavalta (1875–1940), joka oli tarkoitettu väliaikaisratkaisuksi. Koska mikään sen muuttamiseen tähdänneistä ryhmistä ei onnistunut saamaan enemmistöä missään vaiheessa, kolmannesta tasavallasta tuli pitkäikäinen ja se pysyi toiseen maailmansotaan saakka. 1800-luvun lopulla Ranskan siirtomaita laajennettiin Afrikassa ja Kaakkois-Aasiassa. Lopulta Afrikassa sijainneet Ranskan siirtomaat muodostivat laajan yhtenäisen alueen, joka ulottui Algeriasta Kongojoelle saakka.

Ranska teki 1. marraskuuta 1902 Italian kanssa sopimuksen, jossa Marokko määritettiin Ranskan etupiiriin ja Libya Italian etupiiriin. Kaksi vuotta myöhemmin 8. huhtikuuta 1904 se liittoutui Yhdistyneen kuningaskunnan kanssa. Joulukuussa 1905 kirkko ja valtio erotettiin toisistaan. Ranskan valta Marokossa vahvistui 1905–1906 järjestetyssä Algecirasin konferenssissa.^[13]

Ensimmäisessä maailmansodassa (1914–1918) Ranska taisteli Saksaa vastaan ja sai sodan jälkeen suuren sotakorvauksen ja Ranskan–Preussin sodassa menetetyn Elsass-Lothringenin takaisin.^lähde? Ranskan tappiot kaatuneina olivat 1 400 000 miestä. Ranskan politiikan hallitseva hahmo suurimman osan 1920-lukua oli sota-ajan presidentti Raymond Poincaré, joka toimi pääministerinä vuosina 1922–24 ja 1926–29. Vuosina 1924–26 pääministerinä oli Édouard Herriot. 1930-luvun laman seurauksena Ranskassa esiintyi fasistisesti suuntautuneita poliittisia ryhmiä, jotka hyökkäilivät demokratiaa vastaan. Pariisissa syntyi vuoden 1934 helmikuussa edustajainkamarin vastaisia fasistisia levottomuuksia. Keskusta- ja vasemmistopuolueet ryhtyivät yhteistyöhön ja muodostivat kansanrintaman, joka oli suunnattu fasisteja vastaan. Kansanrintamapuolueiden yhteistyö johti vaalivoittoon toukokuussa 1936, ja kesäkuussa muodostettiin Léon Blumin johdolla kansanrintamapuolueiden muodostama hallitus.^[14]

Kun natsi-Saksa syyskuussa 1939 aloitti toisen maailmansodan Puolan offensiivilla, Ranska julisti Yhdistyneen kuningaskunnan rinnalla Saksalle sodan mutta ei käytännössä ryhtynyt mainittaviin sotatoimiin. Seuraavana vuonna Saksa aloitti massiivisen hyökkäyksen Belgian kautta Ranskaan, joka joutui antautumaan jo kesäkuussa 1940. Aseleposopimuksen mukaan Pohjois- ja Länsi-Ranska jäivät Saksan miehittämiksi. Maan eteläosaa, Vichyn Ranskaa, hallitsi marsalkka Pètainin hallitus, mutta käytännössä sekin oli Saksan vasallivaltio. Länsiliittoutuneet tekivät Ranskaan kesäkuussa 1944 Normandian maihinnousun, jonka jälkeen maa vapautui. Sodan jälkeistä vaihetta vuosina 1946–1958 on kutsuttu neljänneksi tasavallaksi.^lähde?

Toisen maailmansodan jälkeen siirtomaat alkoivat itsenäistyä, ensimmäisinä Kaakkois-Aasiassa sijainneet. Siirtomaiden itsenäistymiseen liittyi joukko sotia ja niiden aiheuttamia ongelmia, joita niiden muuttaminen Ranskan unioniin kuuluneiksi merentakaisiksi alueiksi ei ratkaissut. Perustuslakiuudistus vuonna 1958 merkitsi viidennen tasavallan alkua. Verinen Algerian sota käytiin 1954–1962, ja se päättyi Algerian itsenäistymiseen Ranskasta. Muut Ranskan afrikkalaiset siirtomaat sen sijaan itsenäistyivät jokseenkin rauhanomaisesti muutaman viikon kuluessa vuonna 1960. Presidentti Charles de Gaulle pyrki saamaan Ranskan suuruuden takaisin toimimalla itsenäisesti ulkopolitiikassa. 1970-luvulla Ranskaa koettelivat talousvaikeudet.^lähde?

Toisen maailmansodan jälkeen Algerian ja Indokiinan sotatoimet aiheuttivat tyytymättömyyttä, ja hallitus toisensa jälkeen kaatui. Vallankaappaus ja sisällissota uhkasivat, kunnes parlamentti kutsui kenraali Charles de Gaullen presidentiksi vuonna 1958.^[10] Ranskan nykyisen viidennen tasavallan perustuslaki vahvistettiin vuonna 1958. Siinä presidentin valtaoikeudet nostettiin samalle tasolle parlamentin kanssa, mitä kutsutaan puolipresidentilliseksi järjestelmäksi. Viidennen tasavallan aikana on koettu kaksi jaksoa, joiden aikana presidentti ja pääministeri ovat olleet eri puolueista, vuosien 1986 ja 1997 vaalien jälkeen. Tällaisessa tilanteessa pääministerin asema on suhteellisen vahva, kun taas presidentti joutuu hakemaan tukea oppositiosta.^[15] De Gaulle erosi 1969, kun hänen ehdotuksesa perustuslain muutoksesta oli hävinnyt kansanäänestyksen. Hänen jälkeensä viidennen tasavallan presidentteinä ovat toimineet Georges Pompidou (1969–1974), Valery Giscard d'Estaing (1974–1981), Francois Mitterrand (1981–1995), Jacques Chirac (1995–2007) ja Nicolas Sarkozy (2007–2012).^[10]

Algerian sota päättyi maan itsenäistymiseen 1962, ja vähitellen useimmat siirtomaat itsenäistyivät, viimeisenä Vanuatu 1980.^[16]

Talouskasvu toisesta maailmansodasta 1970-luvun öljykriisin vuosiin (Trente Glorieuses) oli ennätyksellisen voimakasta.^[17] Kevään 1968 opiskelijamellakat laukaisivat kahden viikon yleislakon, ja pelättiin jopa vallankumousta.^[18] Vuosina 2005–2006 maassa koettiin laajoja mellakoita, joihin osallistui ennen kaikkea lähiöiden maahanmuuttajataustaisia nuoria.^[19]

Äärioikeistolainen kansallismielinen Kansallinen rintama on noussut 40 vuoden aikana marginaalista keskeiseksi puolueeksi. 2000-luvulla sen suosiota ovat nostaneet euroalueen talouskriisi ja työttömyys.^[20] Puolueen presidenttiehdokkaat ovat menestyneet 2000-luvulla: Jean-Marie Le Pen pääsi toiselle kierrokselle 2002,^[19] ja vuonna 2012 hänen tyttärensä Marine Le Penin ennätyksellisen suuri äänisaalis toi kolmannen sijan.^[21] Vuonna 2017 Marine Le Pen pääsi presidentinvaalien toiselle kierrokselle.^[22]

Viidennen tasavallan aikana Ranska on panostanut eurooppalaiseen yhteistyöhön. Se oli yksi EU:n kuudesta perustajajäsenestä, ja presidentti Mitterrand ajoi Maastrichtin sopimuksen hyväksymistä. Ranska hylkäsi kansanäänestyksessä 2005 ehdotuksen Euroopan perustuslaista, jolloin sen ratifiointiprosessi keskeytyi, mutta puheenjohtajakaudellaan Ranska tuki perustuslain korvaavaa Lissabonin sopimusta.^[10]

Ranskan viidennen tasavallan historiaa on Charles de Gaullen jälkeen ja ennen Emmanuel Macronia leimannut kaksi vahvaa johtajaa, sosialistien Francois Mitterrand ja oikeiston Jacques Chirac. Siinä missä Mitterrand pysyi kansalle etäisenä, Chirac oli "kansanmies". Vaikka Chirac oli eliittikoulun kasvatti ja hänen vaimonsa oli vanhaa ranskalaista aatelissukua, hän osasi olla tavallisten ranskalaisten seurassa melkein kun yksi heistä.^[23]

Sosialistista puoluetta edustanut Mitterrand oli Ranskan presidentti 14 vuoden ajan vuosina 1981-1995 ja mielipidetutkimusten mukaan ranskalaiset pitävät häntä viidennen tasavallan perustajan De Gaullen jälkeen maansa toiseksi suurimpana valtiomiehenä. Häntä voidaan pitää eräänä 1900-luvun lopun merkittävimmistä poliittisista johtohamoista. Häntä arvostetaan erityisesti Euroopan yhtenäisyyden rakentamisesta ja Ranska-Saksan ystävyyssuhteen lujittamisesta. Kotimaassa hän rakennutti Pariisiin merkittäviä monumentteja, kuten Bastiljin ooppera, kansalliskirjasto ja Louvren lasipyramidi. Talouspolitiikka oli vähemmän onnistunutta; suuryritysten kalliiksi tulleita kansallistamisia ja valtiontalouden ongelmiin saattanutta huonoa budjettikuria.^[24]

Gaullisti ja konservatiivi Jacques Chirac oli Ranskan presidentti vuosina 1995-2007. Hän korosti Ranskan ja YK:n tärkeätä roolia maailmanpolitiikassa. Chirac tuomitsi Yhdysvaltain hyökkäyksen Irakiin vuonna 2003. Chirac oli ensimmäinen Ranskan presidentti, joka tunnusti Ranskan osavastuun juutalaisten vainoista natsimiehityksen aikana. Chiracin mainetta tahrasivat hänen pormestariajoiltaan juontavat korruptioepäilyt, ja hänet tuomittiin vuonna 2011 kahdeksi vuodeksi ehdolliseen vankeuteen julkisten varojen kavaltamisesta.^[25]

Toukokuussa 2007 oikeistolaisen UMP-puolueen Nicolas Sarkozy voitti presidentinvaaleissa sosialistien naisehdokkaan Ségolène Royalin selvin luvuin ja tuli valituksi Chiracin seuraajaksi.^[26] Sarkozyn presidenttikaudella Eurooppaan tuli taantuma ja myös Ranska joutui taloudellisiin vaikeuksiin. Yksityiselämästä muistetaan Sarkozyn avioero sekä vuonna 2008 solmittu avioliitto italialaistaustaisen mallin Carla Brunin kanssa.^[27] Sarkozyn aikana Ranska lähentyi jälleen Natoa, ja toimi aktiivisesti Afganistanissa ja Iranin ydinasekysymyksessä. Se oli keskeinen tekijä Libyaan iskeneessä kansainvälisessä yhteisössä keväällä 2011. Ranska harjoitti Sarkozyn kaudella myös aktiivista voimapolitiikkaa osallistumalla pommituksin Libyan ja Norsunluurannikon sisällissotiin.^[28] (Vuoden 2011 sotilasinterventio Libyassa).

Sarkozyn seuraajan vaaleihin liittyi runsaasti dramatiikkaa, kun vahvana sosialistiehdokkaana pidetty Dominique Strauss-Kahn joutui luopumaan ehdokkuudesta seksuaalirikossyytteiden takia. Lokakuun 2011 sosialistien esivaalit ja toukokuun 2012 varsinaiset vaalit voitti François Hollande, joka voitti presidentinvaalien toisella kierroksella istuvan presidentin, oikeiston Nicolas Sarkozyn.^[29] Presidenttinä Francois Hollande oli ennätysmäisen epäsuosittu, Vuoden 2014 lopussa mielipidetutkimuksissa vain 13% kansasta katsoi hänen onnistuneen presidenttinä ja alle viidennes toivoi hänen pyrkivän jatkokaudelle.^[30] Vuoden 2016 lopulla Hollande ilmoitti, ettei pyri toiselle kaudelle.^[31]

Vuonna 2017 presidentin virkaan astui Emmanuel Macron. Keskustaliberaali Macron voitti toukokuussa 2017 presidentinvaalien toisella kierroksella oikeistopopulisti Marine Le Penin prosentein 65,5- 34,5 -ja 39-vuotiaasta Macronista tuli näin Ranskan historian nuorin presidentti.^[32]

Ranskan parlamenttivaaleissa kesällä 2017 Macronin perustama uusi puolue Tasavalta liikkeessä (La Republique En Marche!) sai suuren vaalivoiton ja parlamenttiin ehdottoman enemmistön. Suurin oppositiopuolue parlamentissa oli oikeistolainen Tasavaltalaiset. Entinen enemmistöpuolue Sosialistinen puolue PS kärsi romahduksen ja murskaavan vaalitappion.^[33]

Ranskassa on ollut pitkään jatkuneita mielenosoituksia Macronin hallituksen politiikkaa, veronkorotuksia ja elinkustannusten nousua vastaan. Mielenosoittajat ovat tulleet tunnetuiksi heidän käyttämistään keltaisista liiveistä (Keltaisten liivien liike). ^[34]Joulukuussa 2019 suurlakot pysäyttivät julkisen liikenteen.^[35]

Tammikuussa 1996 Ranska päätti maanalaisen ydinkoesarjansa ja oli elokuussa 1996 mukana hyväksymässä ydinkoekieltosopimusta Geneven aseidenriisuntakokouksessa ja YK:n yleiskokouksessa.

Ranskan osuus Euroopan rahaliiton EMU:n kolmannen vaiheen toteutumisessa 1. tammikuuta 1999 oli ratkaiseva Saksan ohella.

29. toukokuuta 2005 Ranskan kansanäänestys vastusti (54,87% vastaan) Euroopan unionin perustuslakiluonnosta.

Ranska on kärsinyt lukuisista terrori-iskuista 1960-luvulta alkaen. Tekijöinä ovat olleet oikeiston ja vasemmiston ääriryhmät, alueellisia tai aluepoliittisia vaatimuksia esittäneet ryhmät kuten algerialaistaustainen GIA, Aseistettu islamilainen ryhmä tai bretagnelaiset itsenäisyysaktivistit. Merkittävimpiä terroristisia iskuja Ranskassa ennen 2010-lukua lueteltuina ^[36]

• 18.6.1961 Algerian itsenäistymistä Ranskasta vastustanut Ranskan Salainen armeijakunta (OAS) räjäytti pommin Strasbourg-Pariisi-junassa. Kuolleita 28, loukkaantuneita yli 100.
• 14.12.1973 Äärioikeistolainen Charles Martel-ryhmä räjäytti pommin Algerian konsulaatin edustalla. Kuolleita neljä.
• 15.9.1974 Pariisissa kranaatti-isku myymälään. Kaksi kuollutta, 34 loukkaantunutta.
• 3.10.1980 Rue Copernic, pommi-isku synagogaan. Neljä kuollutta. 22 loukkaantunutta.
• 29.3.1982 Pommi-isku Marseillen rautatieasemalla. Hieman myöhemmin toinen pommi-isku Capitole-junaan välillä Pariisi-Toulouse. Teot tehtiin Carlos- ja Shakaali-nimiä käyttäneen miehen johtaman arabimielisen ryhmän nimissä. Oikeus tuomitsi venezuelalaisen Ilich Ramirez Sanchezin elinkautiseen lähes kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Viisi kuollutta, 27 loukkaantunutta.
• 9.8.1982 Rue de Rosiers, ammuskelu ravintolassa, Abu Nidal- palestiinalaisryhmä. Kuolleita kuusi, 22 loukkaantunutta.
• 17.9.1986 Rue de Rennes, Tati-tavaratalon edessä pommi-isku Pariisissa. Seitsemän kuollutta, 55 loukkaantunutta.
• 24.12.1994 GIA -ryhmän jäsenet kaappasivat Air Francen 8969 lennon. Kuolleita seitsemän, loukkaantuneita 22.
• 1995-1996 GIA jatkoi hyökkäyksiään useisiin kohteisiin, muun muassa rautatieasemille.
• 6.2.1998 Korsikan prefekti Claude Erignac ammuttiin. Hän oli korkea-arvoisin murhan kohteeksi Ranskassa joutunut viranomainen toisen maailmansodan jälkeen. Korsikalaisnationalisti Yvan Colonna sovittaa murhasta tuomiota vankilassa.
• 20.7.2003 Kaksoishyökkäys vero ja tullivirastoihin Nizzassa, Korsikan Kansallisen Vapautuksen Rintama(FLNC) . Kuusi loukkaantunutta.
• 8.10.2004 Isku Indonesian lähetystöä vastaan Pariisissa, tekijänä Front islamique francais armé. Kymmenen loukkaantunutta.
• 1.12.2007 Landes, kaksi peiteoperaatiossa ollutta espanjalaista poliisia kuoli ETA:n jäsenten jäljitystehtävässä.
• 28.5.2008 Saint-Michel-sur-Orge. Kaksi uusnatsien Nomad-järjestön jäsentä ammuskelee konetuliaseilla. ^[36]

Ranska on jo pitkään ollut radikaali-islamistisen terrorin kärkikohdemaita. Tämä johtuu muun muassa siitä, että ranskalaiset ovat olleet aktiivisia konflikteissa, joissa osapuolena on ollut terrorijärjestöjä tai terroristisia toimijoita. Ranska on nähty vahvana toimijana ja vahvana vihollisena, jolloin sitä vastaan on haluttu iskeä. Lisäksi Ranskasta on lähtenyt varsin korkea määrä vierastaistelijoita esimerkiksi Irakissa ja Syyriassa käynnissä olleisiin konflikteihin. Ranskaan kytköksissä olevien radikaalitoimijoiden määrä on ollut varsin korkea. Se tarkoittaa myös sitä, että propagandaa ja iskukehotuksia Ranskaa vastaan on suunnattu paljon. Radikalisaatiossa on ollut taustalla useita syitä, esimerkiksi yksilöllisiä syitä ja integraatio-ongelmia.^[37]

Maaliskuussa 2012 Toulousessa ja Montaubanissa algerialaistaustainen mies ampui seitsemän ihmistä kolmessa erillisessä hyökkäyksessä. Uhrit olivat ranskalaissotilaita sekä rabbi ja tämän kaksi lasta juutalaiskoulussa. Tekijä oli terroristiverkosto al-Qaidaa kannattava radikalisoitunut muslimi. Erikoisjoukot tappoivat miehen piirityksen päätteeksi.^[38]

7.-9.1.2015 Pariisissa Charlie Hebdon isku satiirilehti Charlie Hebdon toimitukseen ja juutalaiseen ruokakauppaan hyökänneet miehet tappoivat 17 ihmistä. Iskujen tekijäksi ilmoittautui terroristiverkosto Arabian niemimaan al-Qaida. Kaikki kolme hyökkääjää saivat surmansa. Useita ihmisiä epäillään avunannosta.^[38]

21.8.2015 marokkolaismies alkoi ammuskella junassa. Kolme ihmistä haavoittui, mutta syyttäjän mukaan hyökkäys olisi päättynyt verilöylyyn, jos junamatkustajat eivät olisi pysäyttäneet miestä. Miestä syytetään terroristiluonteisen murhan yrityksestä.^[38]

13.11.2015 Pariisin terrori-iskut, joissa 137 ihmistä kuoli ja yli 360 haavoittui terrori-iskujen sarjassa. Iskuja tehtiin kuudessa paikassa. Tuhoisin oli konserttisaliin tehty isku, jossa kuoli noin sata ihmistä. Isis on sanonut olevansa iskun takana. Seitsemän iskujen tekijää kuoli ja useita osallisuudesta epäiltyä on pidätetty.^[38]

14.6.2016 Magnanvillessä mies puukotti poliisikomentajan ja tämän vaimon. Poliisi surmasi miehen tekopaikalla. Puukottaja oli vannonut uskollisuutta ääri-islamilaiselle Isis-järjestölle ja hänellä oli aiempi tuomio terrorismiin liittyvästä rikoksesta.^[38]

15.7.2016 Nizzan isku 85 ihmist�� kuoli, kun kuorma-auto ajoi täydellä vauhdilla väkijoukkoon. Lisäksi kymmeniä loukkaantui. Poliisi ampui kuljettajan. Hän oli 31-vuotias Nizzassa asuva tunisialainen. Mikään ryhmä ei heti ilmoittautunut iskun tekijäksi.^[38]

20.4.2017 Pariisin ampumavälikohtaus. jossa Pariisissa pääkatu Champs Élysées'llä Kalašnikov-rynnäkkökiväärillä aseistautunut hyökkääjä nousi autosta liikennevaloissa ja avasi tulen poliiseja kohtaan. Yksi poliisi kuoli ja kaksi haavoittui. Poliisin mukaan ampuja oli Ranskan turvallisuusviranomaisille tuttu. Äärijärjestö Isis ilmoitti olevansa iskun takana. Iskun tekijäksi ilmoitettiin Abu Yousif.^[39]

Maaliskuussa 2018 marokkolaissyntyinen 26-vuotias poliisin tuntema pikkurikollinen sai aamulla auton haltuunsa kotikaupungissaan Carcassonessa tappamalla auton matkustajan ja haavoittamalla kuljettajaa. Autokaappauksen jälkeen hän ampui lähistöllä liikkuneita poliiseja kohti, jolloin yksi heistä haavoittui. Ajettuaan läheiseen Trebesin kaupunkiin hän surmasi Super U -nimisessä marketissa kaksi ihmistä. Ranskalaispoliisi vaihtoi itsensä panttivankiin, ja näin viimeinen siviili saatiin vapautettua. Tekijä oli vaatinut Pariisin terrori-iskujen pääepäillyn Salah Abdesalamin vapauttamista. Poliisi päätti panttivankitilanteen rynnäköimällä supermarketiin, jolloin tekijä sai surmansa. Panttivangin tilalle asettautunut poliisi haavoittui myös vakavasti ja menehtyi myöhemmin sairaalassa. Tekijä julisti olevansa terroristijärjestö Isisin kannattaja, ja järjestö ilmoittikin olleensa iskun takana.^[40]

Toukokuussa 2018 Pariisissa tapahtui veitsihyökkäys. Nuori tšetšeenimies surmasi yhden ja haavoitti neljää Pariisin keskustassa kuuluisan Garnier-oopperan lähellä. Myös tuolloin poliisi ampui hyökkääjän.^[41][42]

Kesäkuussa 2018 nainen puukotti kahta ranskalaisessa supermarketissa Etelä-Ranskassa La Seyne-sur-Merissä. Uhrit seisoivat kauppajonossa, kun nainen hyökkäsi näiden kimppuun. Toista loukkaantuneista, kaupassa asioinutta miestä puukotettiin kaulaan. Toinen loukkaantuneista oli kassalla työskennellyt nainen. Epäilty, 24-vuotias ranskalainen, on pidätetty. Naisella on tiettävästi ollut mielenterveyden ongelmia. Naisen väitettiin huutaneen "Allahu akbar" ennen kuin hän puukotti kahta ihmistä. Tämä herätti arvailua teon mahdollisista terroristisista motiiveista.^[43]

Joulukuussa 2018 Strasbourgin iskussa ampui 29-vuotias mies neljä ihmistä kuoliaaksi joulumarkkinoilla Strasbourgin ydinkeskustassa. Lisäksi useat uhrit haavoittuivat vakavasti ammuskelussa. Tapoin äsken ihmisiä, tein sen Syyriassa kuolleiden veljien puolesta, 29-vuotias ranskalaismies kertoi taksikuskille autossa, ase kädessään. Taksikuski vei aseistautuneen ampujan heti tekojen jälkeen Strasbourgin vanhastakaupungista Neudorfin kaupunginosaan.^[44][45] Poliisi surmasi epäillyn myöhemmin poliisioperaatiossa Neudorfin kaupunginosassa Strasbourgissa. Terrorismijärjestö Isisin propagandasivustot väittivät myöhemmin, että epäilty olisi ollut järjestön sotilas esittämättä asiasta kuitenkaan minkäänlaista todistusaineistoa.^[44]

Maaliskuussa 2019 Normandiassa sijaitsevassa vankilassa radikalisoitunut vanki hyökkäsi kahden vartijan kimppuun keraamisen veitsen kanssa ja haavoitti molempia.^[46]

Toukokuussa 2019 13 ihmistä haavoittui, kun kadunkulmassa räjähti pakettipommi. 11 ihmistä joutui sairaalahoitoon ja jotkut tarvitsivat leikkausta. Pommin asettaja oli 24-vuotias Algerian kansalainen. Mies oli it-opiskelija, joka ei ollut aiemmin ollut tekemisissä poliisin kanssa. Syyttäjät tutkivat tapausta terroristijärjestöön liittyvinä murhayrityksinä.^[47]

Elokuussa 2019 Kaakkois-Ranskassa yksi ihminen kuoli ja yhdeksän haavoittui, kun mies hyökkäsi teräaseiden kanssa ohikulkijoiden kimppuun metroaseman luona Villeurbannessa Lyonin lähellä. Epäilty on 33-vuotias afganistanilainen turvapaikanhakija, epäilty ei ollut aiemmin poliisin tai turvallisuuspalvelujen tiedossa. Miehellä oli aseenaan veitsi ja paistihaarukka. Mies hyökkäsi yhtäkkiä bussipysäkillä olleiden ihmisten kimppuun ja pakeni sitten metroasemalle. Lyonin liikennelaitoksen tekijät ja ohikulkija ottivat hänet kiinni, Teon motiiveista ei ollut tietoa. Hyökkäyksessä kuoli 19-vuotias mies. Mahdollisesti hyökkäykseen ei liittyisi terrorismi, vaikka hyökkääjä oli antanut ristiriitaista tietoa poliisille.^[48]

Lokakuussa 2019 kolme poliisia ja yksi poliisin työntekijä kuoli, kun Pariisin pääpoliisiasemalla työskennellyt mies hyökkäsi työkavereidensa kimppuun torstaina. 45-vuotias mies puukotti ensin kaksi ihmistä sisällä toimistossa, sitten yhden rappukäytävässä ja yhden sisäpihalla. Uhreista kolme on miehiä ja yksi nainen. Hyökkääjä ammuttiin kuoliaaksi sisäpihalla. Päämaja sijaitsee Pariisin keskustassa Notre-Damen katedraalin lähellä. Veitsimies työskenteli päämajassa hallinnollisella osastolla IT-assistenttina. Hän oli työskennellyt 20 vuotta poliisin palveluksessa. Ranskalaislehtien mukaan 45-vuotias mies oli syntynyt Karibialla sijaitsevalla, Ranskaan kuuluvalla Martiniquen saarella.^[49] Puolitoista vuotta ennen iskua mies kääntyi muslimiksi ja Pariisin veitsi-iskijä oli kommentoinut vuonna 2015 satiirilehti Charlie Hebdon terrori-iskusta, että isku oli "hyvin tehty". Mies ei joutunut seurantaan hälyttävien kommenttiensa takia eikä hänen työhistoriaansa jäänyt niistä merkintöjä. Asia paljastui myöhemmin valmistuneesta veitsihyökkäyksen tukintaraportista.^[50]

Tammikuussa 2020 yksi ihminen kuoli ja kaksi loukkaantui Ranskassa Pariisin lähellä tapahtuneessa hyökkäyksessä. Tekijä kääntyi islaminuskoon vuonna 2017, ja tutkinnan perusteella hän vaikuttaa radikalisoituneen. Tähän viittasi muun muassa hänen hallustaan löytynyt kirjallisuus. Hyökkäys tapahtui Villejuifissa sijaitsevassa puistossa, jossa mies yritti vahingoittaa ohikulkijoita teräaseella. Poliisi ampui 22-vuotiaan hyökkääjän.^[51]

• Ranskan taidehistoria

• Cole, Robert: Matkaopas historiaan: Ranska. Suomentanut Haikara, Tarja. Puijo, 1994. ISBN 951-579-015-8

• Ranskan filosofinen 1800-luku -teemapaketti. niin & näin 2/2002.