Napoleonin sodat

Pääartikkeli: Ranskan vallankumoussodat

Ranskan vallankumoussodat olivat sarja vuosina 1792–1802 käytyjä sotia, joissa pääosapuolina olivat yhtäältä Ranskan ensimmäinen tasavalta ja toisaalta ensimmäisen ja toisen liittokunnan jäsenet. Ensimmäisen liittokunnan sota käytiin vuosina 1792–1797 ja toisen liittokunnan sota 1799–1801.

Ranskan suuri vallankumous alkoi vuonna 1789. Vallankumoukselliset pelkäsivät ulkovaltojen suunnittelevan Ranskan-vastaista sotaa vanhan järjestelmän (ancien régime) palauttamiseksi. Tähän pelkoon vaikutti niin sanottu Pillnitzin julistus (1791). Etenkin girondistit vaativat sotaa Ranskan lakiasäätävässä kansalliskokouksessa.^[2]

Ranska julisti sodan Itävallalle vuonna 1792. Preussi yhtyi sotaan Itävallan puolelle ja itävaltalais-preussilaiset joukot hyökkäsivät Ranskaan. Ranskalaiset voittivat Valmyn taistelun. Sen jälkeen Ranska hyökkäsi Itävallan Alankomaihin, voitti siellä Jemappesin taistelun ja otti Itävallan Alankomaat Ranskan haltuun. Marraskuussa 1792 Ranska valtasi Italiassa Nizzan ja Savoijin. Rauhansopimus Itävallan ja Ranskan kesken solmittiin monien vaiheiden jälkeen vasta helmikuussa 1801 Lunévillessä.^[3]

Pääartikkeli: Kolmannen liittokunnan sota

Ensimmäinen Napoleonin sodista Ranskan keisarina oli Yhdistyneen kuningaskunnan vuonna 1803 julistama sota. Vuonna 1804 Britannia muodosti liiton kolmannen liittokunnan Itävallan, Venäjän ja Ruotsin kanssa. Napoleon voitti Itävallan Ulmissa sekä Venäjän ja Itävallan Austerlitzissä kolmen keisarin taistelussa 1805 (Napoleon I, Aleksanteri I ja Frans I), mutta amiraali Horatio Nelson voitti Ranskan ja Espanjan laivastot Trafalgarilla ja varmisti Britannialle merten herruuden. Napoleon kruunautti itsensä myös Italian kuninkaaksi 1805 ja veljensä Louis Bonaparten Hollannin kuningaskunnan kuninkaaksi.

Pääartikkeli: Neljännen liittokunnan sota

Preussi, Saksi ja Venäjä muodostivat neljännen liittokunnan 1806, mutta Preussi lyötiin jo lokakuussa Jenassa ja Napoleon valloitti Berliinin muutamaa viikkoa myöhemmin. Preussin armeija ja kuningas perääntyivät Itä-Preussiin, josta käsin vastarintaa vielä jatkettiin. Napoleon voitti Venäjän armeijan Friedlandissa kesäkuussa 1807. Napoleon ja Aleksanteri I tekivät rauhan ja sopivat Tilsitin sopimuksessa, että myös Ruotsin, Tanskan ja Portugalin tuli liittyä Britannian saartoon. Myös Preussi joutui solmimaan Tilsitissä rauhan, jossa se menetti suuren osan läntisistä alueistaan ja joutui taloudellisten pakotteiden alaiseksi. Tilsitin Sopimuksen seurauksena syttyi Suomen sota, koska Ruotsi kieltäytyi liittymään Britannian kauppasaartoon. Napoleonin painostamana Venäjä hyökkäsi vuonna 1808 Ruotsia vastaan, valtasi Suomen ja liitti sen keisarikuntaan.

Vuonna 1806 Napoleon julisti Britannian kauppasaartoon, joka tunnetaan nimellä mannermaasulkemus. Vuonna 1807 Napoleon lähetti armeijan Portugaliin, joka kieltäytyi osallistumasta mannermaasulkemukseen ja asetti lopuksi myös veljensä Joseph Bonaparten Espanjan valtaistuimelle. Vuonna 1808 Ranskan armeija lähetettiin kukistamaan Espanjan kapinaa, mutta se kohtasi voimakasta sissien vastarintaa ja Arthur Wellesleyn, Wellingtonin herttuan johtaman brittiarmeijan. Sota niemimaalla jatkui vuoteen 1814 asti brittien, ranskalaisten, espanjalaisten ja Portugalin joukkojen välillä.

Pääartikkeli: Viidennen liittokunnan sota

Viides liittokunta solmittiin vuonna 1809 Yhdistyneen kuningaskunnan ja Itävallan välillä. Tarkoituksena oli hyödyntää se, että ranskalaisjoukkoja oli runsaasti kiinni Espanjassa. Yritys romahti Itävallan häviöön Ranskalle Wagramissa ja brittien epäonnistuneeseen maihinnousuun Alankomaissa. Sotiminen keskittyi merisaarron ja mannermaasulkemuksen ylläpitoon ja Pyreneiden niemimaalle. Merisaarron ylläpitämiseksi käytiin Britannian ja Yhdysvaltain välillä vuoden 1812 sota.

Pääartikkeli: Kuudes liittokunta

Kuudes liittokunta (1812–1814) muodostettiin Yhdistyneen kuningaskunnan, Venäjän, Preussin, Ruotsin, Itävallan ja Saksan valtioiden välillä. Vuonna 1812 Ranskan 600 000 miehen Grande Armée hyökkäsi Venäjälle. Venäläiset käyttivät poltetun maan taktiikkaa, mutta 14. syyskuuta Moskova vallattiin, ja se paloi. Aleksanteri I kieltäytyi antautumasta. Ranskan joukkojen viimein vetäytyessä armeija menetti 275 000 miestä ja 200 000 joutui vangeiksi. Marraskuussa jäljellä oli vain 10 000 ^lähde? taistelukuntoista sotilasta Napoleonin vetäytyessä Berezinajoen yli Valko-Venäjällä. Myös Italian armeija hyökkäsi Turkkiin 10. syyskuuta nousemalla maihin Albaniassa, mutta kuukauden kestäneiden taistelujen jälkeen turkkilaiset kukistivat 178 000 miehen vahvuisen italialaisarmeijan ratkaisevassa Tiranan taistelussa.

Vitorian taistelussa 21. kesäkuuta 1813 Ranskan joukot Espanjassa murtuivat viimein ja vetäytyivät Pyreneiden yli Ranskaan. Itävalta ja Venäjä liittyivät jälleen sotaan. Ranska voitti vielä 2. toukokuuta Lützenin ja 20. toukokuuta Bautzenin taistelut. Napoleon lyötiin viimein Leipzigin taistelussa 16.–19. lokakuuta 1813 195 000 Ranskan sotilaan ja 350 000 liittoutuneiden sotilaan välillä. Tätä seurasivat vielä Arcis-sur-Aube’n taistelu ja Chaumontin sopimus 9. maaliskuuta, jossa liittoutuneet lupasivat olla solmimatta erillisrauhaa, ja tavoitteeksi asetettiin Napoleonin lopullinen syrjäyttäminen. Pariisi vallattiin 30. maaliskuuta 1814. Napoleon yritti 6. huhtikuuta luovuttaa kruunun pojalleen, mutta liittoutuneille tämä ei käynyt, jolloin Napoleon luopui kruunusta uudelleen 11. huhtikuuta. Tämän jälkeen solmittiin Fontainebleau’n rauhansopimus.^[4]

Pääartikkeli: Seitsemäs liittokunta

Napoleon pakeni vielä Elbalta ja nousi maihin Ranskassa. Hän sai vastaansa lähetetyt joukot kääntymään puolelleen ja otti jälleen vallan sadaksi päiväksi. Napoleonin satapäiväinen keisarius päättyi Waterloon taistelussa 18. kesäkuuta 1815 seitsemännelle liittokunnalle (Britannia, Venäjä, Preussi, Ruotsi, Itävalta ja joukko Saksan valtioita) kärsityn tappion myötä.

Napoleon karkotettiin Saint Helenalle, missä hän kuoli 5. toukokuuta 1821.

Sotien jälkeen Ranska alistettiin kovilla rauhanehdoilla ja Ranskan hallintoa säädeltiin monilla tavoin, esimerkiksi armeijan kokoa supistettiin ja erityisesti naapurimaat valvoivat Ranskaa tiukasti.^lähde?

• Geert Adriaans Boomgaard (1788–1899) oli viimeinen elävä veteraani.^[5]
• Louis Victor Baillot (1793–1898) oli viimeinen Waterloon taistelussa taistellut elossa ollut veteraani.
• Josephine Mazurkewicz (1784–1896) oli viimeinen naispuolinen elossa ollut veteraani.

Napoleonin sodat tunnetaan myös suomalaisessa kansanperinteessä, sillä niistä kertoo kalevalamittainen kansanruno Punaparran sota. Sen päähenkilö on sotapäällikkö Punaparta (suomalaistettu väännös Bonapartesta), jonka toisintonimitys on ”Ranskan keisari ramakka”.^[6] Runon toisintoja on kerätty pääasiassa Inkeristä ja Kannakselta. Runon tunsi myös kuuluisa Larin Paraske, jolta Adolf Neovius keräsi vuosina 1888–1894 kolme lyhyehköä toisintoa. Laulaja tosin piti Napoleonin julmuuksista kertovaa runoa jonkinlaisena tuutulauluna:

Erään Jääskestä saadun toisinnon lopussa olevat säkeet ”Mene, koira, kotihesi, / Saarehesi asumaan!” viitannevat Napoleonin karkotukseen Saint Helenalle.^[8]

• Nafziger, George F.: Lutzen & Bautzen: Napoleon's Spring Campaign of 1813. Emperor's Press, 1992. ISBN 0-9626655-6-8

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Napoleonin sodat Wikimedia Commonsissa