Rahvarinne

Viron Kansanrintaman lähtökohtana on Neuvostoliiton yhteiskunnallinen 1980-luvun loppupuoliskon muutoskehitys perestroika. Viron taloudesta johdettiin silloin yli 90 prosenttia Moskovan yleisliittolaisista ministeriöistä. Tämän asian muuttamiseksi ja samalla itsemääräämisoikeuden lisäämiseksi etsittiin silloisessa Viron sosialistisessa neuvostotasavallassa aktiivisti ratkaisua. Luottamus silloiseen Viron kommunistinen puolueen johtoon eli puoluejohtaja Karl Vainoon ja pääministeri Bruno Sauliin oli hyvin vähäinen. Taloudellisesti itsenäisen Viron niin sanottu IME-ohjelma esitettiin ensimmäisen kerran syyskuussa 1987 Edasi-lehdessä^[1]. 13. huhtikuuta 1988 syntyi Viron television suorassa lähetyksessä spontaani ajatus luoda vielä kansanrintama uudistuspolitiikan tueksi. Vielä samana yönä luotiin Kansanrintaman aloiteryhmä ja laadittiin Kansanrintama-julistus.^[2]

Parissa viikossa sen jälkeen kaikissa Viron kaupungeissa ja useimmissa tehtaissa, tutkimuslaitoksissa ja kolhooseissa oli perustettu Kansanrintaman tukiryhmät. Viron kommunistisen puolueen keskuskomitea päätti 28. huhtikuuta 1988 sallia Kansanrintaman syntymisen. Merkittävin julkinen tuen osoitus tuli esiin Tallinnan Laulujuhlakentällä 17. kesäkuuta järjestetyssä tilaisuudessa, jonka 150 000 osallistujaa tukivat yksimielisesti uutta Kansanrintaman johtamaa toimintaa. Perusarvoksi Kansanrintama julisti silloin: ”Viro, jonka kohtalosta päättäminen piti kuulua virolaisille, mutta jossa jätettäisiin elintilaa myös muille kansallisuuksille.” Ajatus itsenäisestä valtiosta ei ollut vielä sillä hetkellä näkyvänä tavoitteena. Samoihin aikoihin Viron kommunistipuolueen johtaja Vaino joutui eroamaan ja tilalle valittiin Viron virolainen Vaino Väljas. Todelliseksi alkuvaiheen näkyväksi voimannäytön huipentumaksi muodostui syyskuun 11. Tallinnan Laulujuhlakentällä järjestetty kokous ja laulujuhla, joka keräsi peräti 300 000 ihmistä. Kansankokous näkyi ja kuului yli koko maailman. Virolainen ”Laulava vallankumous” oli osoittanut silloin voimansa.^[3]

Kansanrintama perustettiin virallisesti 1.–2. lokakuuta 1988 Tallinnan Linnahallissa pidetyssä ns. ensimmäisessä kongressissa. Puheenjohtajaksi valittiin Edgar Savisaar. Johtoryhmään kuuluivat korkeakoulujen dosentit Marju Lauristin Tarton yliopistosta, Kostel Gerndorff Tallinnan teknisestä korkeakoulusta, Mati Hint Tallinnan pedagogisesta korkeakoulusta, Heinz Valk Tallinnan taidekorkeakoulusta, päätoimittajat Lembit Koik Neuvosto-oikeus -lehdestä, Rein Veidemann Vikerkaar-lehdestä^[4]. Sen jälkeen loka-marraskuussa kerättiin Kansanrintaman johdolla yli 800 000 allekirjoitusta Neuvostoliiton lakiesitykseen ”muutoksista ja lisäyksistä Neuvostoliiton perustuslaissa (perustuslakisopimuksessa)”, jolla haluttiin vähentää edelleen Neuvostoliiton keskusvallan oikeuksia. Kansanrintaman painostuksella saatiin aikaan merkittävänä asiana Viron suvereenisuusjulistus 16. marraskuuta 1988, jolloin silloinen Neuvosto-Viron Korkein Neuvosto julisti tasavallan suvereeniksi.^[5] Samoihin aikoihin 20. lokakuuta 1988 Kansanrintaman johtaja Edgar Savisaar teki Maalehden haastattelussa ensimmäisenä julkisesti ja virallisesti ehdotuksen nostaa sinimustavalkoinen lippu Toompealle Pitkän Hermannin torniin. Väittelyistä huolimatta kansallislipun nostaminen sai suuren kannatuksen. Lisäksi silloinen Korkein neuvosto kannatti ratkaisua.^[6]

Maaliskuussa 1989 järjestettiin Neuvosto-Virossa ensimmäiset vaalit, jossa oli muitakin ehdokkaita asettavia tahoja kuin kommunistipuolue. Kansanrintama oli yksi uusista ryhmistä, joka asetti ehdokkaita Neuvostoliiton kansanedustajien kongressin vaaliin. Kaikkiaan 36 vaalilla valitusta edustajasta 14 edusti kansanrintamaa.^[7]

Vuoden 1989 aikana muutokset Neuvostoliitossa oli selvästi nähtävissä. Virolaisittain merkittävimmäksi tapahtumaksi muodostui Molotov–Ribbentrop-sopimuksen 50. vuosipäivään liittyvä mielenosoitus eli niin sanottu Baltian ketju. Sen järjestämisessä Baltian kansanrintama-liikkeillä oli keskeinen asema. Tässä yhteydessä täydestä itsenäisyydestä puhuttiin jo aivan julkisesti. Esimerkiksi Edgar Savisaar totesi, että ”Viro esittää kansanäänestystä täydestä itsenäisyydestä, jos Neuvostoliiton hallitus yrittää pysäyttää Virossa meneillään olevan uudistusprosessin”. Marju Lauristin puolestaan totesi, että ”kahden viime viikon tapahtumat ovat vahvistaneet virolaisten toivetta täydestä itsenäisyydestä”.^[8]

Vuoden 1990 aikana Kansanrintama nousi virallisestikin valtaan. Maaliskuussa 1990 käydyt Korkeimman neuvoston vaalit tekivät Kansanrintamasta suurimmaan ryhmittymän. Vaalit eivät menneet niin hyvin kuin alun perin odotettiin. Virallinen ryhmän koko alkuvaiheessa oli 40 edustajaa. Kansanrintaman johtaja Edgar Savisaar valittiin 2. huhtikuuta pääministeriksi 54 äänellä 105-jäsenisessä parlamentissa eli niukalla enemmistöllä. Kansanrintaman edustajan Marju Lauristinin valinta puhemieheksi epäonnistui, jota pidettiin silloin tappiona Kansanrintamalle. Kansanrintama joutui taistelemaan muiden merkittävien valtaryhmien so. vanhan vallanpitäjän eli kommunistien kanssa, jotka toimivat Vapaa Viro-nimisenä ryhmänä. Lisäksi Viron tasavallan perintöä tukeva oikeistolainen Viron kongressin kautta aktiivisti toiminut Kansallinen riippumattomuuden puolue (ERSP) sekä neuvostomielisten venäläisten ryhmä, josta tuli niin sanottu Inter-liike.^[9]

Kansanrintama piti toisen kongressinsa 26. ja 27. toukokuuta 1990. Tärkein linjanveto kongressissa oli selkeä kannanotto kohti Viron valtiollisen itsenäisyyden palauttamista eli ”Viron tasavallan palauttaminen de facto”. Vuoden 1990 aikana Kansanrintaman sisällä alkoivat eri suuntaukset eriytyä omiksi puolueikseen. Niinpä syksyllä 1990 Kansanrintaman pohjalta syntyi Sosiaalidemokraattinen puolue, jonka ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Marju Lauristin. Muita tunnettuja entisiä kansanrintamalaisia oli muun muassa Rein Veidemann.

Kansanrintaman rooli entisenlaisena joukkoliikkeenä oli päättymässä. Kansanrintaman keskeinen tavoite – itsenäisyys – saavutettiin 20. elokuuta 1991. Merkkinä kansanrintama-aatteen hiipumisesta oli Edgar Savisaaren johtaman suuntauksen muuttuminen viralliseksi puolueeksi lokakuussa 1991 nimellä Kansan keskustapuolue, jonka johtoon nousi pääministeri Edgar Savisaar. Kansanrintaman neljäs kongressi 12. huhtikuuta 1991 oli päättänyt vielä jatkaa liikkeen olemassaoloa, vaikka lopettamista jo vahvasti suunniteltiin. Kansanrintaman tarpeellisuus nähtiin vielä tulevissa presidentin ja parlamenttivaaleissa. Kansanrintaman presidenttiehdokkaana oli ulkovirolainen, Yhdysvalloissa asunut professori Rein Taagepera. Presidentinvaaleissa Taageperan kannatus oli 25 % eli hän jäi kolmanneksi. Vaaliliitto, käytännössä keskustapuolueen kannattajat, sai 15 paikkaa 101-jäseniseen riigikoguun jääden oppositioon. Seuraavissa vaaleissa kansanrintama-nimitystä ei enää käytetty.^[10]

• Lauristin, Marju; Vihalemm, Peeter; Ruutsoo, Rein: Viron vapauden tuulet. Gummerus, Jyväskylä ja Helsinki, 1989. ISBN 951-20-3448-4
• Savisaar, Edgar: Viron vaaran vuodet. Tammi, helsinki, 2005. ISBN 951-31-3456-3
• Made, Tiit: Mu Isamaa – Viron toivo ja pelko. Kirjayhtymä, Hämeenlinna, 1988. ISBN 951-26-3262-4
• Made, Tiit: Kansa tahtoi. Kirjayhtymä, Hämeenlinna, 1991. ISBN 951-0-17467-X