Postmoderni filosofia

Postmoderni filosofia sai alkunsa ensi sijassa Ranskassa 1950- 1960- ja 1970-luvuilla. Siihen vaikuttivat kuitenkin myös varhaisempien 1900-luvun alkupuolen filosofien kirjoitukset, mukaan lukien fenomenologistit Edmund Husserl ja Martin Heidegger, psykoanalysti Jacques Lacan, strukturalisti Roland Barthes ja jossain määrin myös loogikko Ludwig Wittgenstein. Postmoderni filosofia sai vaikutteita myös taiteesta, erityisesti Marcel Duchamp ja kollaasitaiteilijoilta.

Vaikutusvaltaisimpia varhaisia postmoderneja filosofeja olivat Michel Foucault, Jean-François Lyotard ja Jacques Derrida. Foucault lähestyi postmodernia filosofiaa historiallisesta näkökulmasta, rakentaen strukturalismille, mutta samalla hylkäämällä strukturalismin palauttamalla historian länsimaiseen ajatteluun ja horjuttamalla samalla sen filosofisten rakenteiden vakautta. Hän myös tutki, kuinka tietoa määritellään ja muutetaan voimaa käyttämällä.

Yhdysvalloissa tunnetuin postmodernisti on Richard Rorty, joka oli alun perin analyyttisen koulukunnan filosofi. Hän uskoi, että yhdistämällä Donald Davidsonin käsitteellisen skeeman ja empiirisen sisällön välisen dualismin kritiikin Willard Van Orman Quinen analyyttisen ja synteettisen eron kritiikkiin oli mahdollista hylätä näkemys mielestä todellisuuden tai ulkoisen maailman peilinä. Hän katsoi, ettei totuus ollut "tuolla ulkona" vaan kielessä, ja kieli oli mitä tahansa mikä palveli meitä tietyllä hetkellä. Tästä seuraa, ettei muinaisia kieliä voinut aina kääntää nykyisille kielille. Davidsonia ei yleensä lueta postmodernistiksi, vaikkakin hän ja Rorty ovat myöntäneet, ettei heidän ajattelujensa välillä ole juurikaan eroja.^[1][2]

Lyotardin teokset ovat käsitelleet lähinnä kertomusten roolia kulttuurissa, ja erityisesti sitä kuinka tämä rooli on muuttunut kun olemme jättäneet moderniteetin ja astuneet "jälkiteollisiin" tai postmoderneihin oloihin. Hän katsoi, että modernit filosofiat eivät oikeuttaneet totuusväittämiään loogisilla tai empiirisillä perusteilla, niin kuin ne itse väittivät, vaan pikemminkin hyväksyttyjen tietoa tai maailmaa koskevien kertomusten (tai "metakertomusten") pohjalta — sama mitä Wittgenstein kutsui "kielipeleiksi". Hän esitti edelleen, että postmoderneissa oloissamme nämä metakertomukset eivät enää kyenneet oikeuttamaan totuusväittämiä. Hän esitti, että modernien metakertomusten romahtaessa ihmiset kehittävät uuden "kielipelin" — sellaisen joka ei esitä absoluuttisia totuusväittämiä vaan ylistää sen sijaan jatkuvasti muuttuvien suhteiden (ihmisten kesken, ihmisten ja maailman välillä) maailmaa.

Derrida, dekonstruktion isä, harjoitti filosofiaa eräänä tekstikritiikin muotona. Hän kritisoi länsimaista filosofiaa siitä, että se omi "läsnäolon" ja "logoksen" käsitteet, vastakohtana poissaololle ja merkinnöille tai kirjoituksille. Derrida katsoi näin dekonstruoineensa länsimaisen filosofian muotoilemalla kulttuurin lisääntyvien merkintöjen ja kirjoitusten paloitelluksi verkoksi, jossa tekijä eli kirjoittaja on poissa.

Vaikka Derrida ja Foucault mainitaan usein postmoderneina filosofeina, molemmat ovat hylänneet useita toistensa näkemyksiä. Kuten Lyotard, he ovat skeptisiä absoluuttisten tai universaaleien totuusväittämien suhteen. Päinvastoin kuin Lyotard, Derrida ja Foucault ovat (tai vaikuttavat olevan) kuitenkin melko pessimistisiä kaikkien uusien kielipelien emansipatoorisista väitteistä. Tämän vuoksi heidät voisi luokitella ennemmin jälkistrukturalisteiksi kuin postmoderneiksi.

Postmoderni filosofia muistuttaa hyvin paljon jälkistrukturalismia. Jotkut, erityisesti niiden vastustajat, katsovat helposti niiden olevan samoja asioita, jotkut taas lukevat ne erillisiksi.

Postmodernismin arvostelijoiden mukaan monet postmodernistit hylkäävät ajattelun ja keskustelun järkiperäisyyden arvioinnin tunnusmerkit. Tämä johtaa heidän mukaansa siihen, että lopulta kuka tahansa voi sanoa tai tehdä mitä vain. Postmodernismin on väitetty johtavan vaaralliseen relativismiin, jossa totuus, järki ja moraali ovat kokonaan suhteellisia.^{[3] [4][5]}

Filosofi Roger Scruton kirjoitti aiheesta: "Kirjoittaja, joka sanoo, ettei ole totuuksia tai että kaikki totuudet ovat 'vain suhteellisia', pyytää, ettet usko häneen. Joten en usko."^[6] Dick Hebdige luettelee toisiinsa täysin liittymättömiä, postmodernismina pidettyjä asioita osoittaakseen, että postmodernismi on niin epämääräinen käsite, ettei se tarkoita mitään.^[7]

Noam Chomsky sanoi, että postmodernismi ei tarkoita mitään, koska se ei lainkaan lisää analyyttistä eikä empiiristä tietämystä. Hän kysyy, mikseivät postmodernistit vastaa kysyttäessä "mitkä ovat heidän teorioittensa periaatteet, mitkä ovat niiden todisteet, mitä sellaista ne selittävät, mikä ei ollut entuudestaan ilmeistä ... Jos (tähän) ei pystytä vastaamaan, kannattaa lukea Humen neuvo sellaiseen: 'liekkeihin'."^[8]

Professori Alan Sokal julkaisi vuonna 1996 Social Text -lehdessä artikkelin täynnä hölynpölyä^[9] postmodernististen artikkelien tyyliin kirjoitettuna ja kuvasi jälkeenpäin tekoaan huiputukseksi. Lehti hyväksyi artikkelin, jossa hän muun muassa väitti kvanttifysiikan olevan syvällisesti postmodernin tietoteorian mukaista esittämättä yhtään perustelua tälle väitteelle.^[10][11] Filosofi Thomas Nagel tuki Sokalia ja sanoi hänen kirjansa koostuvan pitkälti "kuuluisien ranskalaisten intellektuellien kirjoittamasta tieteellisestä siansaksasta ja oudon kärsivällisistä selityksistä siitä, miksi ne ovat siansaksaa."^[12]

• Cynical Theories
• Postmodernismi
• Tieteiden sota

• Appignanesi, Richard ym.: Postmodernismi vasta-alkaville ja edistyville. ((Postmodernism for beginners, 1998.) Suomentanut Raija Keni) Helsinki: Jalava, 1998. ISBN 951-887-131-0
• Terry Eagleton, The Illusions of Postmodernism, 1996
• Stove, David: Scientific irrationalism: Origins of a postmodern cult. New Brunswick; London: Transaction, 2001. ISBN 0765800632 (englanniksi)

• Kritikos: journal of postmodern cultural sound, text and image (englanniksi)