Korean historia

Arkeologisten perusteella on päätelty, että ihmisensukuista asutusta Korean niemimaalla on ollut jo yli puoli miljoonaa vuotta sitten. Alueella on elänyt homo erectus -lajin edustajia jo ennen kuin nykyihmisen elinalue levisi Aasiaan. Ei ole varmuutta, koska siirtymä nykyihmisen valtakauteen tapahtui. Nykyihmiset ovat kuitenkin levittäytyneet Korean niemimaalle pleistoseenikaudella noin 30 000 vuotta sitten. Varhaiset asukkaat olivat metsästäjä-keräilijöitä ja he saivat elantonsa hyödyntämistään metsän antimista ja vuorovesirannoilla elävistä nilviäisistä ja merilevästä.^[3] Neoliittinen kausi alkoi Korean niemimaalla noin 10 000 vuotta sitten. Tuolloin ihmiset alkoivat viljellä viljaa ja hirssiä ja he muodostivat heimoyhteiskuntia. Kivityökalut olivat jo yleisessä käytössä ja neoliittiselta kaudelta peräisin olevaa koristeltua keramiikkaa on löydetty ympäri Korean niemimaata.^[4] Korean neoliittista aikakautta kutsutaan Jeulmun kulttuurin ajaksi.^[3] Nykyisten korealaisten ei kuitenkaan oleteta polveutuvan näistä ihmisistä. Jalu- ja Tumenjoki ovat muodostaneet Korean ja Kiinan rajan jo vuosisatojen ajan, mutta korealaisten muinaisten esi-isien arvellaan eläneen tällä ajanjaksolla nykyisen Koillis-Kiinan ja Siperian alueella.^[5]

Riisinviljelytaidon arvellaan saapuneen Koreaan noin vuoden 1200 eaa. tienoilla. Samalla ajanjaksolla alueelle levisi pronssinkäsittelytaito ja pronssikauden katsotaan alkaneen.^[3][4] Pronssikaudella Koreaan syntyi uusi keraaminen kulttuuri, Mumun-kulttuuri, jonka näkyvintä perintoä ovat Korean tuhannet suuret dolmenit eli paasihaudat.^[3] Pronssikautisen kulttuurin kehittyessä alkoi muodostua klaaniyhteiskuntia, joissa klaanin päällikkö käytti suurta valtaa. Voimakkaimpien klaanien johtajat alkoivat yhdistää klaaneja ja nämä ryhmät kehittyivät vähitellen varhaisiksi valtiomuotoisiksi yhteiskunniksi.^[4] Korealaisissa legendoissa tämän kehityksen tuloksena syntyi alkuperäinen ensimmäinen korealainen lapsi, mutta ei ole olemassa mitään todisteita, joiden myötä tämä voitaisiin tulkita korealaisen kansakunnan aluksi.^[5]

Viimeistään rautakaudella, joka Koreassa oli noin vuosina 400 eaa.–300 jaa., alueella asui jo nykyisten korealaisten esi-isiä, mutta he eivät olleet niemimaan ainoita asukkaita. Tällöin Korean yhteydet Japaniin ja Kiinaan vilkastuivat ja Koreasta on mainintoja kiinalaisissa kirjoituksissa. Merkittävä tekijä joka mahdollisti nopeamman liikkuvuuden oli hevosten käyttö. Hevoset mahdollistivat myös liikkuvamman sodankäynnin, mikä johti keskitetyn hallintojärjestemän ja valtiomuotoisten rakenteiden syntymiseen.^[3] Ensimmäinen merkittävä Korean alueelle syntynyt valtio oli Gojoseon, jonka vaikutusvaltaan kuului eteläinen Mantšuria ja Luoteis-Korea.^[5] Gojoseonin vaikutusvallan kasvun pysäytti Kiinan Zhou-kaudella muodostunut Yan-valtio Korean koillispuolella.^[5][6]

Kun Qin-dynastia yhdisti Kiinan yhden keisarin alaisuuteen 221 eaa., Yan-valtio kukistui ja sen entisiltä alueilta kohdistui muuttoaalto itään. Tästä joukosta nousi entisen Yan-ruhtinaan sotapäällikkö Wiman, joka joukkioineen hyökkäsi Koreaan vuonna 195 eaa. ja otti Gojoseonin hallintaansa ja Korea joutui kiinalaisten vaikutusvallan alaisuuteen. Wimanin jälkeen maata hallitsivat hänen jälkeläisensä vuoteen 108 eaa. asti, kunnes Kiinan Han-dynastia hyökkäsi maahan ja tuhosi sen poliittisena kokonaisuutena.^[6][7] Han-dynastian vaikutusvalta kattoi Korean niemimaan pohjoisosan etelän Han-joelle asti.^[5] Se perusti Koreaan neljä sotilasläänitystä, joista merkittävimmäksi nousi Lelang. Lelang sijaitsi lähellä nykyistä Pjongjangia ja se oli selvästi kiinalainen kaupunki. Lelangista muodostui merkittävä kaupan ja kulttuurin keskus, joka houkutteli runsaasti kiinalaisia asukkaita. Kuitenkin Korean väestö pysyi selkeästi ei-kiinalaisena, mutta maassa asunut kiinalaisväestö hoiti alueen hallintoa ja piti yllä järjestystä. Korea oli siis Lelangin aikaan ikään kuin Kiinan siirtomaa.^[6][7]

Han-dynastian sisäisten kiistojen vuoksi keisarivallan ote Koreasta heikkeni ajanlaskun alun vuosina. Kiinalaisvalta Lelangin läänitysalueella kuitenkin säilyi vielä Han-dynastian lopullisen kukistumisen jälkeenkin ja valtaa pitivät vuosina 215–265 Wei ja 265–316 Jin-dynastioiden lähettiläät. Lelangin asema Korean kiinalaisena keskuspaikkana tuli kuitenkin vähitellen uhatuksi, kun maassa alkoi muodostua uusia ei-kiinalaisia valtakeskuksia. Noin vuonna 300 kiinalainen vaikutusvalta oli jo merkittävästi heikentynyt ja kiinalaisväestö alkoi palata takaisin Kiinaan tai sulautua paikallisväestöön.^[6]

Pääartikkeli: Korean kolme kuningaskuntaa

Korean ensimmäinen valtiomuotoinen hallinto Goguryeo, syntyi Lelangin lähistöllä. Sen varhaisista vaiheista on vain hyvin vähän tietoa, mutta yleinen käsitys on että sen muodostivat Mantšurian suunnalta tulleet heimot ja Korean koillisosan heimot, joiden välille muodostui heimoliitto, joka sai myöhemmin nimekseen Goguryeo. Se oli ensimmäinen korealaisten poliittinen valtio ja sen nimestä juontuu myös Korean nimi. Goguryeon hallitsema alue kattoi Korean niemimaan pohjoisosan, mistä käsin se kamppaili Lelangin kiinalaisia vastaan. Poliittiselta asemaltaan Goguryeo ruhtinaskunta ja Kiinan vasallivaltio, mutta sen vahvistuessa Goguryeon hallitsija julistautui kuninkaaksi ja alkoi uhmata kiinalaisvaltaa. Korealainen valtakunta kykeni laajentamaan alueitaan niemimaan pohjoisosiin, mutta kiinalaisten hallitsemaa Lelangin läänitystä se ei kyennyt kukistamaan. Goguryeon riippumattomuus kiinalaisista päättyi väliaikaisesti vuonna 244, kun Kiinan Wei-dynastia lähetti sotilasretkikunnan rankaisemaan Goguryeota hyökkäyksistä kiinalaisten läänitysten kimppuun. Goguryeo ei tuhoutunut täysin, mutta se joutui alistumaan kiinalaisvaltaan vielä vuosikymmeniksi. Se kykeni irtautumaan kiinalaisten yliotteesta 300-luvulla, jolloin olennaisen muutoksen valtasuhteissa aiheutti mantšurialainen murong-heimo, joka vahvisti valtaansa pohjoisen Kiinan alueella, katkaisten samalla Kiinan ja Korean välisen maayhteyden. Muuttuneet olosuhteet mahdollistivat Goguryeon uuden elpymisen.^[8]

Samanaikaisesti Goguryeon voimistumisen kanssa Korean niemimaan eteläosiin syntyi kaksi pienempää kuningaskuntaa, Baekje ja Silla. Näiden valtioiden syntytarinaan on sekoittunut korealaisen mytologian hämärään, eikä tarkkaa tietoa niiden muodostumisesta ole. Korealaisen tradition mukaan ne ovat syntyneet ensimmäisellä vuosisadalla eaa., mutta laajempi tutkimus on osoittanut että ne syntyivät vasta 300-luvulla, jolloin ne ovat huomattavasti Goguryeota nuorempia valtioita. Baekje sijaitsi Korean niemimaan lounaisosassa ja Silla kaakkoisosassa. Molempien valtioiden oletetaan syntyneen heimoliittojen seurauksina. Baekjen ja Sillan välissä niemimaan eteläosassa sijaitsi Gaya, joka oli myös heimojen muodostama liittouma, joka pysyi löyhänä liittoumana eikä se koskaan muodostanut valtiomuotoista hallintoa.^[8]

Goguryeo, Baekje ja Silla muodostivat Korean kolme varhaista kuningaskuntaa ja ne muodostivat toisilleen sotilaallisen uhan, mutta tästä huolimatta niemimaan poliittinen tasapaino säilyi useiden vuosisatojen ajan. Aikakauden merkittävin kulttuuriin vaikuttanut asia oli buddhalaisuuden saapuminen Korean niemimaalle. Kun Kiinan hajaannuksen aika päättyi Sui-dynastian yhdistettyä maan taas saman hallinnon alle, oli tällä dramaattiset seuraukset myös Korean poliittiseen tilanteeseen.^[8] Lyhytaikaiseksi jäänyt Sui-dynastia yritti kukistaa Goguryeon valtansa alle tässä kuitenkaan onnistumatta. Rasittavat Korean sotaretket tulivat Sui-dynastialle hyvin kalliiksi ja ne jouduttivat Sui-dynastian kukistumista.^[9] Lyhytaikaista Sui-dynastiaa seurannut Tang-dynastia muodosti Korean niemimaan valtioille vakavan uhan, etenkin pohjoisimmalle Goguryeolle, mutta myös niemimaan länsirannikon Baekjelle. Syrjäinen Silla taas oli sijaintinsa vuoksi edullisemmassa asemassa Kiinan uhkaan nähden. Goguryeon ja kiinalaisten välille puhkesi vihamielisyyksiä vuonna 598, mutta Goguryeo pystyi kuitenkin useiden vuosikymmenien ajan säilyttämään asemansa. Oli kuitenkin väistämätöntä että Goguryeon sotilaalliset resurssit hupenivat kiinalaisia nopeammin, mitä ei auttanut edes Goguryeon liittoutuminen Baekjen kanssa. Vastapainoksi Silla taas liittoutui kiinalaisten kanssa. Sillan ja Tang-dynastian liittoutuneet joukot hyökkäsivät Baekjeen vuonna 660 tuhoten valtion ja sen alueet liitettiin Sillaan. Seuraavana vuonna liittouma hyökkäsi Goguryeoon, joka kukistui kuitenkin vasta vuonna 668. Goguryeon alue jaettiin Kiinan ja Yhdistyneen Sillan kesken. Korea oli näin ensimmäistä kertaa yhdistynyt, vaikka osa entisesta Goguryeosta jäi Yhdistyneen Sillan alueiden ulkopuolelle.^[8][9] Kolmen valtakunnan ajan katsotaan korealaisessa historiankirjoituksessa päättyvän vuoteen 668 ja Sillan yhdistymiseen.^[9] Aikakausi on vaikuttanut vahvasti Korean historiaan ja poliittiseen kulttuuriin.^[10]

Yhdistynyt Silla ei jäänyt kolmen valtakunnan ajan päättymisen jälkeen niemimaan ainoaksi valtioksi, vaan entisen Goguryeon perillisvaltioksi muodostui Bohai vuonna 698, jonka hallitsema alue sijaitsi Mantšurian ja pohjoisen Korean alueella.^[11][12] Heti muodostumisensa jälkeen Yhdistynyt Silla kohtasi uhan entisen liittolaisensa, Kiinan Tang-dynastian taholta, joka tahtoi liittää Korean niemimaan hallintaansa. Sillan kuningas ei tähän suostunut ja Sillan joukot onnistuivat kukistamaan kiinalaiset joukot Koreassa. Silla toimi itsenäisesti Kiinasta riippumatta, mutta se joutui tunnustamaan Kiinan yliherruuden Itä-Aasiassa.^[11] Yhdistyneen Sillan aikakaudella buddhalaisuus voimistui Koreassa, ja myös konfutselaisuus alkoi saada jalansijaa. Sillan hallinto sai vaikutteita etenkin Kiinan Tang-hovista, missä konfutselaisuus oli valtion pääideologia, jonka myös Silla omaksui.^[11][13] Sillaan levisi myös kiinalainen hallintotapa, jossa virkamiehet valittiin tutkintojärjestelmän kautta. Monet virkamiehet kävivät myös koulunsa Kiinassa ja Koreassa ja kiinan kieli ja kirjoitusjärjestelmä sai valta-aseman.^[14]

Silla alkoi heikentyä 700-luvun loppupuoliskolla, jolloin se alkoi kärsiä sisäisistä kapinoista. Maassa kävivät valtataistelua keskenään ylhäiset suvut ja levottomuuksia lisäsi maattomien talonpoikien muodostamat rosvojoukot. Jotkut aristokraattiset suvut julistivat perustetuksi omat kuningaskuntansa, mitä Sillan hovi ei kyennyt estämään. Entisen Baekjen alueelle syntyi vuonna 892 Myöhempi Baekje ja vuonna 901 syntyi Myöhempi Goguryeo.^[11][13] Valtioista valta-asemaan nousi myöhempi Goguryeo, jossa vallan kaappasi sotilasjohtaja Wang Geon vuonna 918.^[11][15]

Wang Geon nimitti uuden dynastiansa Goryeoksi ja siirsi pääkaupunkinsa nykyiseen Gaeseongiin. Wang Geonin armeija kukisti 930-luvulla myöhemmän Baekjen ja Yhdistyneen Sillan, ja Goryeo-dynastia nousi koko niemimaan hallitsijaksi. Goryeo sai hallintaansa myös Bohain valtakunnan alueet Korean pohjoispuolella, mikä teki siitä alueellisesti suuremman valtion kuin Yhdistynyt Silla oli ollut. Vuonna 926 Bohain oli kukistanut kitaanien Liao-dynastia, minkä jälkeen Goryeo onnistui valloittamaan Bohain valtakunnan eteläiset rippeet.^[15][16]

Wang Geon onnistui vahvistamaan Goryeo-dynastian valtaa niemimaalla solmimalla avioliiton sillaprinsessan kanssa.^[15] Hänellä oli tukenaan myös maan valtakunnan yläluokka, joihin hän sovelsi heille suotuisaa politiikkaa.^[16] Goryeo-dynasian valta kesti aina vuoteen 1392 saakka, tänä aikana maahan syntyi aristokraattinen luokka, jonka asema oli perinnöllinen.^[15] Vuonna 958 kuningas Gwangjong otti käyttöön virkatutkintojärjestelmän, joka poikkesi Kiinan vastaavasta järjesetelmästä siten, että siihen päästäkseen hakijoilta vaadittiin tiettyä syntyperää.^[16] Virkamiehet saivat palkkiokseen maata, jolloin syntyi keskushallinnosta riippuva yläluokka, joka nautti kuninkaan luottamusta.^[16][15]

Hallintotapa oli vahvasti konfutselainen kiinalaisten vaikutteiden myötä, mutta buddhalaisuus näkyi myös voimakkaasti Goryeo-kauden yhteiskunnassa. Merkittävä aikakauden tuotos oli buddhalaispappien kirjoittama Tripitaka koreana, joka oli korealainen versio Tripitakasta, buddhalaisuuden kaanonista. Ensimmäinen painos valmistui vuonna 1087, mutta se on hävinnyt. Toinen valmistui vuonna 1251 ja sitä säilytetään Haeinsan temppelissä lähellä Daegua.^[15]

1100-luvulla Goryeo alkoi kärsiä sisäisistä valtataisteluista hallitsevien luokkien alkaessa kapinoida. Tilannetta pahensivat valtion ulkopuoliset uhat.^[13] Mantšuriasta kotoisin olevat jürchenit olivat järjestäytyneet Jin-dynastiaksi vuonna 1115 ja he kukistivat kitaanien Liao-dynastian ja valloittivat myös suuren osan Pohjois-Kiinasta. Jin-dynastiasta muodostui uhka Goryeolle ja se vaati korealaisvaltiota alistumaan vasallin asemaan. Goryeo joutui ajoittain sotilaallisiin yhteenottoihin Jin-dynastian kanssa. Levottomuudet valtakunnan ulkorajoilla ja kapinoiva yläluokka, jolla oli omat sotajoukkonsa, sekä talonpoikaiskapinat aiheuttivat sen että valta Goryeossa siirtui sotapäälliköille tehottoman kuninkaanvallan kustannuksella. Vuodesta 1170 valtaa maassa pitivät todellisuudessa sotilashallitukset, kuninkaiden ollessa vailla käytännön valtaa.^[16]

Sisäisten ongelmien lisäksi Goryeota alkoi 1200-luvun alusta lähtien uhata Mongolivaltakunta. Tšingis-kaani oli luonut uuden suurvallan, joka kukisti Jin-dynastian vuonna 1215 ja sen jälkeen mongoliarmeija jatkoi Pohjois-Kiinan valtausta. Mongolit hyökkäsivät Koreaan vuonna 1231 ja Goryeo-hovi pakeni mongoleja Ganghwan saarelle, mistä käsin se hallitsi osaa niemimaasta.^[16][13] Vuoden 1245 mongolien hyökkäys Koreaan oli tuhoisampi ja 200 000 korealaista vangittiin ja niemimaata jäi mongolivallan alle.^[15] Tšingis-kaanin jälkeen Mongolivaltakuntaa hallitsivat hänen jälkeläisensä.^[16] Goryeo säilytti mongolivallan aikana oman sisäisen hallintonsa, mutta todellisuudessa se oli mongolien vasallivaltio, joka joutui avustamaan mongoleja taloudellisesti ja sotilaallisesti.^[16] Kublai-kaanin aikana mongolit ottivat korealaiset mukaan hyökkäyksiin Japaniin vuosina 1274 ja 1281, mutta Japanin valloituksessa mongolit eivät onnistuneet taifuunien tuhottua heidän laivastonsa.^[15] Korean hovi mongolilaistui myös, mikä myös vähensi sen itsemääräämisoikeutta. Kuninkaalliset avioituivat usein mongolien Yuan-dynastian jäsenten kanssa, mikä väistämättä johti mongolilaistumiseen.^[16][13]

Mongolien Yuan-dynastian valta Kiinassa alkoi rapistua 1300-luvulla sisäisten kiistojen ja kiinalaisten kapinoinnin vuoksi. Ming-dynastia kukisti mongolit vuonna 1368, mutta Koreassa tilanne oli erilainen.^[16] Ming-dynastia vaati myös Goryeota alistumaan ylivaltansa alle. Goguryeon armeija jakaantui mongolikannattajien ja Ming-lojalistien leireihin. Ming-myönteiseen politiikkaan uskoi myös sotapäällikkö Yi Seong-gye, joka uskoi ettei korealaisilla ole pitkän päälle mahdollisuuksia taistelussa kiinalaisia vastaan. Kun hänen joukkionsa oli komennettu sotaretkelle kiinalaisia vastaan, hän johdattikin joukkonsa Goryeon pääkaupunkiin ja kaappasi vallan rauhanomaisessa vallankaappauksessa vuonna 1392. Hän julistautui itse uuden Choseon-dynastian ensimmäiseksi hallitsijaksi ja siirsi valtakunnan pääkaupungin Souliin.^[16][13][15]

Choseon-dynastian perustaja Yi Seong-gye järjesti hyvät suhteet Kiinan Ming-dynastiaan tunnustamalla tämän yliherruuden.^[17] Ensimmäisinä toiminaan kuningas Yi toteutti maauudistuksen, jota kannattivat konfutselaiset oppineet. Kaikki maa otettiin valtion hallintaan, mikä verotti eniten buudhalaistemppeleitä joilla oli suuret maatilat, sekä paikallisesti voimakkaita sukuja. Toimien ansiosta valtion verotulot kasvoivat merkittävästi. Buddhalaisuuden asema maassa väheni konfutselaisten oppien noustessa valta-asemaan ja Koreasta muodostui maallinen yhteiskunta.^[18][19][20]

Korean hallintotapa järjestettiin hyvin pitkälti kiinalaisen mallin mukaan. Ylintä valtaa piti hallitsija, jolla oli absoluuttinen valta, minkä lisäksi hänen sukunsa käytti suurta valtaa. Hovin alapuolella käytännön valtaa pitivät virkamiehet, jotka muodostivat yläluokkaisen aateliston, yangban-luokan.^[21] Yangban-asema oli perinnöllinen ja ainoastaan yangbanit toimivat valtion virkamiehinä. Perinnöllisen aseman vuoksi virkoja ei kuitenkaan ennen pitkää enää riittänyt kaikille yangban-luokan kasvaessa. Heillä oli kuitenkin käsissään suuri osa maan varallisuudesta, sillä he keräsivät verot hallitsemiltaan alueilta, vaikka maat teoriassa kuuluivatkin valtiolle.^[22]

Kuninkaan aseman periytyminen aiheutti toisinaan ongelmia, mikäli hänen seuraajastaan ei ollut yksimielisyyttä.^[21] 1400-luvun alussa maa ajautui vallanperimyskiistaan, mikä johti veriseen valtataisteluun hovin sisällä.^[17] Olot rauhoittuivat Choseon-dynastian neljännen hallitsijan kuningas Sejongin valtakaudella 1418-1450. Hänen valtakaudellaan maa kehittyi taiteen, tieteen ja tekonologian alalla. Erityisen merkittäväksi muodostui korean kielen kirjoitusjärjestelmän hangulin kehittyminen.^[19][18][17] Kiinan kieli säilyi kuitenkin edelleen sivistyskielenä.^[17] Sejongin valtakauden jälkeen maa ajautui heikompien hallitsijoiden aikakauteen ja 1400- ja 1500-lukujen vaihteessa maassa käytii sisäisiä valtataisteluja hallitsevan eliitin keskuudessa, sekä myös konfutselaisten oppineiden välillä.^[17][19] Kiistat johtivat tehottomaan hallintoon, mikä johti siihen että yläluokka kykeni laajentamaan maaomistuksiaan, mikä taas lisäsi talonpoikaisväestön verotaakkaa.^[19]

Suurin ulkoinen uhka Korean niemimaalle tuli Japanin suunnalta. Toyotomi Hideyoshin johtaman Japanin armeija hyökkäsi Koreaan vuosina 1592 ja 1597.^[17][19] Japanin tavoitteena oli vallata Kiina, mutta koska korealaiset eivät suostuneet japanilaisten läpikulkuun, valtakuntien välille syttyi taisteluja. Japanilaiset olivat voittoisia maalla ja korealaiset merellä. Korealaisten rintama oli yhtenäinen, ihmiset kaikista yhteiskuntaluokista osallistuivat japanilaisvastaiseen taisteluun. Korealaiset saivat sotatoimiin apua liittolaiseltaan Kiinan Ming-dynastialta. Japanilaisten hyökkäys kukistettiin, mutta Toyotomi Hideyoshi uudisti hyökkäyksen vuonna 1597. Hän kuitenkin kuoli seuraavana vuonna, mikä aiheutti hyökkäyksen epäonnistumisen. Korea säästyi japanilaisten valloitukselta, mutta iso osa maata oli sotien seurauksena raunioitunut ja se vaati kymmeniä tuhansia kuolonuhreja. Vielä enemmän väestön määrää vähensi japanilaisten mukanaan viemät 200 000 käsityöläistä ja muiden alojen taitajaa. Sodan seurauksena Koreaan syntyi syvälle juurtunut japanilaisviha.^[17]

Korea ei ollut vielä kunnolla toipunut japanilaisten hyökkäyksestä, kun siihen jo kohdistui uusi ulkoinen uhka. Mantšuriassa oli syntynyt uusi mantšujen hallitsema valtakunta. Mantšut hyökkäsivät Ming-Kiinaan 1600-luvulla, ja koska Korea oli Ming-dynastian liittolainen, se joutui myös osallistumaan mantšujen vastaisiin sotatoimiin. Mantšut hyökkäsivät Koreaan vuonna 1627 ja etenivät pitkälle maan rajojen yli. Choseon-dynastia joutui tunnistamaan rauhan saavuttamiseksi mantšuvaltion olemassaolon ja tunnustamaan mantšujen Qing-dynastian ylivallan. Vuonna 1644 mantšut kukistivat Ming-dynastian ja julistautuivat koko Kiinan hallitsijoiksi. Tällöin myös Korean vasalliaseman velvollisuudet siirtyivät Ming-dynastialta Qing-dynastialle. Uuteen isäntään suhtauduttiin Koreassa epäluuloisesti, sillä Ming-dynastia oli ollut korealaisille hyvä yliherra, jolta oli saatu sotilaallista apua japanilaisia vastaan ja kulttuurinen vaihto oli merkittävää. Korealaisten piti kuitenkin sopeutua muuttuneeseen tilanteeseen. Mantšut olivat myös Ming-dynastiaa kiinnostuneempia Kiinan pohjoisesta rajaseudusta, mikä oli heidän kotiseutuaan. Tällöin määritettiin tarkemmin Kiinan ja Korean välinen rajalinja.^[17]

Japanilaisten ja mantšujen hyökkäyksistä toipuminen kesti Koreassa pitkään. Maan viljelyksiä ja rakennuksia oli tuhottu ja sodista kärsi erityisesti talonpoikaisväestö. Valtion keräämät verotulot vähenivät näin myös merkittävästi. Vasta 1700-luvulla niemimaa alkoi toipua sodista. Kuningas Yeongjon pitkällä valtakaudella vuosina 1724-1776 maassa koettiin vakaan hallinnon kausi. Hallintoon otettiin kyvykkäimmät miehet heidän taustastaan riippumatta. Talonpoikien verotusta pystyttiin myös keventämään. Maataloustekniikka kehittyi uusien viljelymenetelmien myötä ja alettiin kasvattaa myös ginsengiä ja tupakkaa, mikä oli ensimmäinen askel maatalouden kaupallistumiseen. Kaupankäynti kasvoi ja se vapautui valtion määräysvallasta, mikä johti uuden kauppiasluokan syntyyn ja rahatalouden kehittymiseen.^[17]

Kuningas Yeongjon jälkeen valtakunta ajautui jälleen hovijuonittelujen aikakauteen. Yeongjo itse oli tuominnut kruununperijäpoikansa kuolemaan nälkään hovijuonittelijen tuloksena ja hänen itsensä kuoltua vuonna 1875, valtaan tuli menehtyneen kruununperillisen poika Jeongjo, joka kosti isäänsä vastustaneille. Jeongjon kuoltua valtaan nousi taas hänen alaikäinen poikansa, mutta alaikäisyyden vuoksi hän ei vielä voinut hoitaa virkaansa ja sijaishallitsijana toiminut kuningatarvaimo taas kuuli vastakkaisen leiriin, joka jatkoi koston kierrettä. 1800-luvun alkupuolta leimasi Choseon-hovissa usein kuningataräitien ja -vaimojen holhoojahallitus hallitsijoiden noustessa valtaistuimelle jo lapsina. Näin ollen muut ylhäiset yangban-suvut eivät juuri saaneet valtaa, mikä johti alhaisemman arvon omaavien yangbanien kapinointiin, johon he saivat tuekseen vähäosaisia talonpoikia. Kapinat kukistettiin vuonna 1812, mutta tyytymättömyys jäi kytemään.^[23]

Seuraavan voimakkaan hallitsijan aikakausi koitti kuningas Cheoljongin kuoltua vuonna 1867 ilman perillisiä. Valtaan nousi tämän vuoksi hänen veljenpoikansa Gojong. Tämä oli valtaan noustessaan alaikäinen, minkä vuoksi valtaa piti hänen isänsä, prinssi Yi Ha-eung, josta puhuttaessa käytetään usein hänen arvonimeään Taewongun.^[23] Hän halusi palauttaa Koreaan voimakkaan konfutselaisen kuninkuuden ja hänen toimestaan yangbaneja alettiin verottaa, hallintoon otettiin kyvykkäitä miehiä joiden syntyperästä ei välitetty.^[23][24] Taewongunin aloitteesta hallitsijanpalatsi Gyeongbok, joka oli tuhoutunut vuonna 1592 kunnostettiin. Sillä on korealaisille suuri symbolinen arvo, mutta sen kunnostus tuli kalliksi ja aiheutti taloudellisia ongelmia, mikä aiheutti tyytymättömyyttä.^[23]

1700-luvun lopulla ja 1800-luvulla Koreaan alkoi levitä kristinusko, joka oli jo levinnyt eurooppalaisten mukana Kiinaan. Koreassa suhtautuminen kristittyihin vaihteli sen mukaan, mikä hallitsijasuvun haara sattui olemaan vallassa. 1800-luvun alkupuolella Koreassa nähtiin useita kristittyihin kohdistuneita vainoja. Suurimmat vainot järjesti Taewongun vuonna 1866 osana länsimaiden vastaista toimintaa. Vainoissa menetti henkensä yli 10 000 kristittyä.^[25] Länsimaat olivat jo saaneet jalansijaa Kiinassa, ja tieto länsimaiden mukanaan tuomasta nöyryytyksestä oli levinnyt Koreaan. Kiina oli joutunut oopiumisotien seurauksena avaamaan satamansa eurooppalaisille ja länsimaat olivat kasvattuneet valtaansa Korean niemimaan lähistöllä. Tämä uhka Koreassa haluttiin torjua.^[25]

Ensimmäiset länsimaiset hyökkääjät Korean niemimaalle olivat ranskalaiset, jotka hakivat korvausta vuoden 1866 kristittyjen vainoissa surmattujen ranskalaispappien kohtaloon. Korealaiset kuitenkin torjuivat ranskalaisten intervention. Myös Yhdysvallat lähetti vuonna 1871 retkikunnan tutkimaan vuonna 1866 Koreassa tuhotun kauppalaivan kohtaloa, jonka korealaiset olivat tuhonneet yhdysvaltalaislaivan aggression vuoksi. Yhdysvaltain ja korealaisten välinen kahakka päättyi kuitenkin siihen että yhdysvaltalaiset katsoivat parhaaksi perääntyä. Ranskalaisten ja yhdysvaltalaisten lähettämät retkikunnat olivat pieniä ja korealaiset onnistuivat torjumaan ne, mutta tapaukset osoittivat kuitenkin Taewongunille että kaikki yhteydet länsimaihin oli syytä katkaista.^[26]

1870-luvulla alkoi myös heiketä Taewongunin asema maan johdossa. Hän oli suosittu uudistustensa johdosta kansanjoukkojen keskuudessa, mutta yangban-luokka ei ollut tyytyväinen oman valtansa vähentämiseen. Taewongunia vastaan nousi myös kuningas Kojongin puolison, eli kuningatarsuvun jäsenet. Painostuksen alla Taewongun joutui luopumaan sijaishallitsijan asemasta vuonna 1873.^[23]

Korea pysyi etäisenä länsimaille, mutta Meiji-restauraation jälkeen Japani pyrki laajentamaan siellä vaikutusvaltaansa.^[27] Japanilaiset provosoivat sotilaallisia yhteenottoja korealaisten kanssa vuonna 1875, ja vuonna 1876 Japani pakotti Korean epätasa-arvoiseen sopimukseen, mikä antoi Japanille kaupankäyntioikeudet kolmeen Korean satamaan.^[27][19][24] Kiina pyrki torjumaan japanilaisvallan leviämisen Koreassa peluuttamalla siirtomaavaltoja toisiaan vastaan, ja pian Korea solmi vastaavia sopimuksia eurooppalaisten siirtomaavaltojen kanssa.^[19][24] Maan avaaminen ulkovalloille ei miellyttänyt yangban-luokkaa, joka sai syrjäytetyn Taewongunin kapinaliikkeensä keulakuvaksi. Myös armeijan keskuudessa esiintyi japanilaisvastaista liikehdintää, joka rauhoittui vasta, kun kuninkaan isä Taewongun pyydettiin takaisin maan johtoon. Paluu vanhaan järjestelmään antoi naapurimaille syyn puuttua tilanteeseen. Se sai Kiinan marssittamaan armeijansa miehittämään maan ja palauttamaan kuningas Gojongin valtaan. Japanilaisjoukkoja oli Koreassa vähän, ja Kiina palautti valta-asemansa Korean niemimaalla. Koreasta oli tullut Kiinan ja Japanin etupiireihin kuuluva alue, josta molemmat pyrkivät hyötymään. Mutta valtaa tavoittelivat myös eurooppalaiset siirtomaavallat. Poliittisesti vahvimmassa asemassa Koreassa oli Kiina, jonka edustaja siellä oli vuosina 1885-1894 Yuan Shikai.^[27][28]

Käännekohdaksi voimasuhteiden muutoksessa muodostui Tonghak-kapinan puhkeaminen vuonna 1894. Kapina sai alkunsa kun vähäosaiset talonpojat eivät pystyneet suoriutumaan veroistaan maan eteläosassa, jota kuivuus koetteli. Valtio vastasi tähän tehostamalla veronkantoa. Tyytymättömät talonpojat järjestäytyivät Tonnhak-armeijaksi vaatien riiston lopettamista ja ulkomaalaisten karkottamista. Kapinallisarmeijat valtasivat joitakin kaupunkeja ja liike alkoi jo uhata Soulia.^[29][24] Kuningas Gojong kääntyi Kiinan puoleen Tonghak-kapinan kukistamiseksi ja Kiina lähetti Koreaan sotilasjoukkoja tilanteen haltuun ottamiseksi. Kapina kukistettiin kiinalaisten avulla ja Kiina toivoi näin vahvistavansa asemaansa Korean yliherrana. Japani päätti kuitenkin vastata Kiinan sotilaiden Koreassa oloon samalla mitalla ja lähetti Koreaan lisäjoukkoja.^[29]

Korean kuningas Gojong yritti estää vihollisuuksien alkamisen ja kehotti ulkovaltoja poistumaan maasta. Japani ei tähän suostunut, minkä jälkeen molemmat osapuolet vahvistivat joukkojaan Koreassa. Japani pyrki muuttamaan Korean yhteiskuntajärjestystä tulevien kapinoiden ehkäisemiseksi, mihin Kiina ei suostunut. Japani ryhtyi toimiin ja heinäkuussa vuonna 1894 japanilaiset valtasivat kuninkaan palatsin ja kutsuivat kiinalaisten syrjäyttämän Taewongunin jälleen maan johtoon, mihin tämä suostui. Japani ryhtyi sotatoimiin myös Kiinaa vastaan ja maiden välille puhkesi sota elokuussa 1894. Japanilaiset tuhosivat Kiinan laivaston ja kukistivat myös Korean mantereella olleet kiinalaisjoukot. Japanilaisjoukot etenivät aina Kiinan puolelle asti ja huhtikuussa 1895 Kiinan oli pakko pyytää rauhaa. Kiinan ja Japanin välille solmittiin Shimonosekin rauhansopimus, jonka mukaan Kiina joutui luopumaan Koreasta ja Taiwanin saaresta.^[29]

Valtaan nostettiin jälleen japanilaisten toimesta Taewongun, mutta kiinalaisten vetäydyttyä hän alkoi kääntyä japanilaisia vastaan ja hänet syrjäytettiin. Japani ryhtyi suorittamaan Koreassa uudistuksia, joiden tavoitteena oli lähentää Koreaa ja Japania. Japanilaisvastaiset aatteet alkoivat kuitenkin vähitellen nousta esiin ja kuningas Gogong alkoi lähentyä alueen uutta suurvaltaa, Venäjän keisarikuntaa.^[30][24][31] Japani alkoi myös noudattaa varovaisempaa politiikkaa Koreaa kohtaan, mutta Japanin Korean suurlähettiläs Miura ei hyväksynyt sovittelevampaa linjaa, ja hän pyrki vahvistamaan japanilaismyönteisten asemaa Korean hallinnossa sekaantumalla kuningattaren murhaan. Hänet kutsuttiin takaisin Japaniin, mutta häntä vastaan ei löydetty todisteita ja häntä ei rangaistu.^[30]

Korea muodosti Venäjään ystävällismieliset suhteet, mutta Venäjän saatua haltuunsa Kiinan Japanille sodassa menettämät satamansa Liaotungin niemimaalla, Koreassa alkoi kasvaa epäluulo venäläisiä kohtaan. Korostaakseen riippumattomuuttaan Choseon-dynastian kuningas Gojong otti vuonna 1897 arvonimekseen keisari, nostaakseen Korean samalle tasolle Japanin, Venäjän ja Kiinan hallitsijoiden kanssa.^[31] Samoihin aikoihin Koreassa alkoi vaikuttaa ensimmäinen yhtenäinen poliittinen liike, Korean itsenäisyysseura, joka vaati perustuslailliseen monarkiaan siirtymistä. Keisari kuitenkin tukahdutti liikkeen ja sen johtajat pidätettiin.^[32]

Venäjä ja Japani pyrkivät aluksi jakamaan etunsa Koreassa. Japanilla oli kuitenkin Koreassa kaikkein suurimmat taloudelliset intressit. Venäjä onnistui kuitenkin vuonna 1900 Kiinan boksarikapinan jälkeen vahvistamaan valtaansa Mantšuriassa, mikä sai Japanin vaatimaan etujen tasausta ja yksinoikeutta Korean hallintaan. Venäjä suostui neuvottelemaan asiasta, mutta se vaati oikeuksiin sotilaallisia rajoituksia. Neuvottelut venyivät vuoteen 1904 saakka, mutta Japani oli jo päättänyt hakea kiistaan sotilaallista ratkaisua. Helmikuussa 1904 Keisarillisen Japanin laivasto hyökkäsi Venäjän laivaston tukikohtaan Port Arthuriin, käynnistäen näin Venäjän ja Japanin välisen sodan.^[24][33] Pian tämän jälkeen japanilaiset miehittivät strategisesti tärkeät Korean niemimaan kohteet ja painostivat Korean keisarin myöntymään japanilaisten haluamaan tulokseen ja Korea alistettiin käytännössä Japanin protektoraatiksi.^[33]

Sota kääntyi japanilaisten eduksi. Vuonna 1905 japanilaiset kukistivat venäläiset Mukdenin taistelussa mantereella. Merellä taas japanilaiset valtasivat Port Arthurin pitkän piirityksen jälkeen ja kukistivat Tsushiman meritaistelussa puoli maailmaa kiertäneen Itämeren laivaston, joka oli lähetetty Keltaisellemerelle apujoukoiksi.^[33] Yhdysvaltain presidentti Theodore Rooseveltin välittämässä Portsmouthin rauhanneuvotteluissa Venäjä tunnusti Japanin oikeudet Koreaan ja myöntyi olemaan puuttumatta Japanin toimiin Koreassa. Myös Sahalinin saaren eteläosa luovutettiin Japanille. Yhdysvallat myöntyi myös tunnustamaan Korean Japanin protektoraatiksi ja vastaavasti Japani tunnusti Yhdysvaltain oikeudet Filippiineihin. Rauhansopimus antoi Japanille vapaat kädet muuttaa Korea protektoraatikseen.^[24][33]

Pääartikkeli: Korea Japanin miehityskaudella

Japani halusi Korean niemimaan hallintaansa ennen kaikkea siksi, että mikään Japanille vihamielinen valtio ei saisi siellä jalansijaa. Hallitsemalla Koreaa Japani pystyi myös paremmin ohjailemaan Kiinan tapahtumia, tämän vuoksi Japani halusi liittää Korean tiiviimmin valtansa alle. Vuonna 1905 Japani ehdotti Korean hallitukselle protektoraattisopimuksen tekoa. Japanin ehdotuksen toimitti Korean kuningas Kojongille ruhtinas Itō Hirobumi. Keisari ja maan hallitus eivät hyväksyneet sopimusta, joka käytännössä lakkauttaisi Korean itsenäisyyden. Japani vastasi sotilaallisilla ja henkilökohtaisilla uhkauksilla, ja lopulta painostuksen alla sopimus allekirjoitettiin marraskuussa 1905. Sopimuksessa määritettiin, että Korean ulkomaansuhteita hoitivat japanilaiset, eikä Korea itse voinut tehdä kansainvälisiä sopimuksia. Sopimus aiheutti korealaisten keskuudessa protesteja ja kaksi sopimuksen hyväksynyttä ministeriä murhattiin. Japani asetti Korean kenraalikomissaariksi Itō Hirobumin, joka sai Koreassa laajat toimeenpanovaltuudet.^[34]

Korean keisari Gojong yritti turhaan vedota ulkovaltoihin saadakseen apua Japania vastaan. Haagin toisen rauhankonferenssin aikaan lähetetty vetoomus sai kielteisen vastauksen. Korean delegaatiota ei kokoukseen otettu, sillä katsottiin että Korea oli protektoraattisopimuksen myötä luovuttanut ulkoasiainhoidon Japanille. Suurvalloilla oli myös omat intressinsä, sillä Korean itsemääräämisoikeuden tunnustaminen olisi saattanut aiheuttaa samanlaisia vaatimuksia hiedän omissa siirtomaissaan. Yhteydenotot ulkovaltoihin tekivät keisari Gojongista Japanin silmissä epäluotettavan ja tämä painostettiin eroamaan ja jättämään tehtävänsä pojalleen Sunjongille.^[35]

Japanilaisvaltaa vastustettiin ympäri Koreaa ja useilla paikkakunnilla syntyi aseellisia vastarintaliikkeitä, mutta ne eivät kyenneet horjuttamaan japanilaisia sotajoukkoja. Symbolisesti merkittävin tapahtuma korealaisille oli Itō Hirobumin murha vuonna 1909, kun korealainen aktivisti An Jung-geun murhasi hänet Mantšuriassa. Japani sai kukistettua korealaisten liikehdinnän vuoteen 1910 mennessä. Vuosien 1905–1910 välisenä aikana levottomuuksissa kuoli noin 10 000 korealaista. Japanilaisia taas kuoli vain noin 200, mikä on osoitus japanilaisten kovista otteista. Osittain korealaisten sissiliikkeiden vuoksi Japani ryhtyi valmistelemaan Korean liittämistä suoraan Japaniin. Liitos toteutettiin vuonna 1910 ja Koreasta tehtiin Japanin maakunta. Korean uutena kenraalikuvenöörinä aloitti Terauchi Masatake. Kansalle kuulutettiin japanin ja korean kansojen yhteensulautumisesta elokuussa 1910. Suuria mielenosoituksia ei enää syntynyt, sillä vastarinta oli jo kukistettu. Keisari Sunjongilta riistettiin keisarin arvonimi ja hänet nimettiin kuninkaaksi, joka oli Japanin keisaria alempi arvo. Hän sai kuitenkin pitää hovinsa.^[35] Yhteensulautumisen symbolina myös Sunjong naitettiin japanilaiselle naiselle ja hän sai japanilaisen arvonimen.^[36]

Japanin tavoitteena oli pitkällä aikavälillä Korean täydellinen sulauttaminen Japaniin niin kielellisesti kuin kulttuurisesti.^[37][38] Tämän toteuttamiseksi Japani loi Koreaan ja Taiwaniin tehokkaan hallinnollisen rakenteen, jota tehosti japanilaisten miehittämä armeijan ja poliisivoimien väkivaltakoneisto.^[37] Korean perinteinen yangban-eliitti ja valtaa pitäneen Yi-dynastian virkamiehet syrjäytettiin ja korkeimmat virat myönnettiin japanilaisille.^[37][38] Japaniin liittämisen myötä Koreaan alkoi muuttaa japanilaisia siirtolaisia. Vuonna 1910 Koreassa asui noin 170 000 japanilaista. Vuonna 1940 maassa asui jo yli 700 000 japanilaista, mikä oli 3,2 prosenttia väestöstä.^[37][38] Teoreettisesti korealaiset olivat Japanin keisarin alaisuudessa samanarvoisia japanilaisten kanssa, mutta tosiasiassa heitä pidettiin valloitettuna kansana ja toisen luokan kansalaisina. Heille ei myönnetty samoja oikeuksia, edes niille korealaisille, jotka muuttivat Japanin saarille.^[37][36]

Taloudellinen valta Koreassa oli myös japanilaisilla, eikä oman korealaisen yrittäjäluokan syntymistä sallittu.^[39] Sen sijaan jalansijaa Koreassa saivat japanilaiset zaibatsut, kuten Mitsubishin ja Mitsuin kaltaiset suuryritykset, joiden toimesta Korean infrastruktuuria kehitettiin, rakentamalla rautateitä, satamia ja tehtaita.^[36] Merkittävää japanilaisille oli myös lisätä Korean ja Taiwanin riisintuotantoa, jolla voitiin täyttää Japanin kasvava riisintarve. Koreassa taas riisinkulutus laski, koska suurin osa riisistä vietiin Japaniin.^[39][36] Poliittisesti ja taloudellisesti korealaiset oli täysin alistettu, mutta Korean talouskasvu oli Japanin vallan alla merkittävää. Japanin vallassa Korean maataloustuotanto kasvoi siinä määrin, että talouden kasvuvauhti ylitti Japanin kasvun. Joskaan korealaiset itse eivät vaurastumisesta päässeet hyötymään.^[38]

Japanilaisviha kyti Koreassa pinnan alla, kunnes maassa syttyivät laajamittaiset protestit vuonna 1919. Ensimmäinen maailmansota oli päättynyt vuonna 1918 ja Tokiossa asuvat korealaiset opiskelijat vetosivat Yhdysvaltain presidenttiin Woodrow Wilsoniin, joka oli puhunut kansojen itsemääräämisoikeuden puolesta. Tämä aate levisi myös Koreaan ja maassa aloitettiin itsemääräämisoikeutta vaatineita mielenosoituksia. Ajankohta osui yksiin entisen keisari Gojongin kuoleman kanssa. Hän oli korealaisille yhtenäisyyden ja itsenäisyyden symboli. Mielenosoitus päätettiin järjestää 1. maaliskuuta 1919, pari päivää ennen Gojongin hautajaisia. Uskonnollinen kokoontuminen oli ainoa korealaisille sallittu järjestäytymismuoto, joten liikettä johtivat aluksi sekä kristityt, että buddhalaiset hengenmiehet, jotka olivat laatineet itsenäisyysjulistuksen. Mielenosoittajat kokoontuivat Soulin Pagoda-puistoon heilutellen kiellettyjä Korean lippuja ja kuuntelemaan itsenäisyysjulistuksen lukemista. Mielenosoitukseen osallistui 300 000 ihmistä, ja ne levisivät myös muille paikkakunnille. Liikettä alettiin kutsua ajankohdan mukaan maaliskuun 1. päivän liikkeeksi.^[40][41]

Japani ryhtyi taltuttamaan liikehdintää, ja se toi Koreaan uusia armeijan yksiköitä. Korealaiset mielenosoitukset olivat alkujaan rauhanomaisia, mutta Japani ryhtyi tukahduttamaan liikehdintää voimakeinoin, jolloin myös korealaiset vastasivat voimakeinoin. Levottomuuksia jatkui toukokuulle asti, jolloin julkinen vastarinta oli tukahdutettu. Japanilaisten mukaan korealaisia kuoli yhteenotoissa 7 500 ja haavoittui 15 00, mutta todelliset uhriluvut ovat todennäköisesti paljon suuremmat. Koko vuonna 1919 korealaisia pidätettiin yli 140 000. Maaliskuun 1. päivän liike tukahdutettiin, mutta se nosti korealaisten kansallistuntoa yli yhteiskuntaluokkien.^[40]

Japanilaiset kukistivat korealaisten nationalistisen liikehdinnän, mutta mielenosoitusten rauhoituttua Japani myönsi korealaisille enemmän vapauksia 1920-luvulla. Korealaisille sallittiin ammattiliittojen ja muiden sosiaalisten ja taloudellisten liikkeiden perustaminen. Myös korean kielisten lehtien julkaisu sallittiin.^[36][42] Osasyynä ilmapiirin vapautumiseen 1920-luvulla oli Japanin sisäpolitiikan muutos siviilihallinnon kauteen ja demokratiakehitys.^[42] Tämä kehityskulku katkesi vuoden 1930 ja suuren laman aikoihin, kun myös Japani joutui taloudellisiin vaikeuksiin, mikä johti oikeiston vallan vahvistumiseen ja demokratian heikkenemiseen. Valtaan nousivat äärinationalistiset ja militaristiset aatteet laajentumispyrrkimyksineen. Tämä vaikutti välittömästi myös Korean politiikkaan.^[36][43]

Kun Kiinan ja Japanin välinen sota syttyi vuonna 1937, Koreasta tuli japanilaisten joukkojen merkittävä tukialue. Sodan sytyttyä myös japanilaistamistoimet kiihtyivät jälleen. Japani otti tavoitteekseen koko maan mobilisoimisen sotatoimia varten. Tähän liittyi se, että Korea piti saada tiiviisti liitettyä Japaniin tavallisena Japanin maakuntana.^[43][36] Koreankielinen opetus kiellettiin vuonna 1937, ja kaikki opetus annettiin vain japaniksi. Korealaisia kehotettiin myös ottamaan japanilaiset nimet.^[43] Keisarillisen Japanin armeijaan värvättiin korelalaisia vapaaehtoisia Kiinaa vastaan käytävään sotaan, ja vuonna 1943 asevelvollisuudesta tehtiin korealaisille pakollista.^[36] Myös kulttuurisesti korealaiset pyrittiin sulauttamaan Japaniin. Shintolaisia temppeleitä perustettiin ympäri Koreaa, ja seremonioihin osallistuminen tuli pakolliseksi.^[36][43]

Osana Japanin sotaan valmistautumista, 1930-luvulla Koreassa aloitettiin laaja teollistamisohjelma, jotta saatettiin tuottaa raaka-aineita ja puolivalmisteita Japanin raskaalle teollisuudelle.^[36][43] Korean teollistuminen oli nopeaa, kun vuonna 1919 teollisuudessa työskenteli vain noin 50 000 ihmistä, vuonna 1945 heitä oli jo pari miljoonaa. Korealaisten työläisten palkka oli alle puolet japanilaisten työläisten keskipalkasta ja työaikakin oli huomattavasti pidempi. Koreaan syntyi myös runsaasti uusia teollisuusyrityksiä, jotka suurimmaksi osaksi olivat japanilaisten zaibatsujen omistamia.^[43]

Suurimmalle osalle korealaisista Kiinan ja Japanin välisen sodan aikakausi merkitsi synkintä jaksoa Korean japanilaisvallan aikana.^[41] Kiinan ja Japanin välisen sodan kuluessa korealaisia alettiin ottaa myös pakkotyöhön Korean ulkopuolelle. Vuonna 1944 korealaisista 16 prosenttia, yhteensä noin neljä miljoonaa, oli lähetetty pakkotyöhön. Erityinen pakkotyön muoto oli korealaisten naisten ottaminen japanilaissotilaiden lohtunaisiksi. Tähän pakkoprostituutioon pakotettiin ainakin 20 000 korealaisnaista.^[43]

1920-luvun vapaampi kausi oli antanut mahdollisuuden erilaisten liikkeiden muodostumiselle. Kommunistinen ideologia oli saanut jalansijaa Koreassa 1920-luvulla ja vuonna 1925 perustettiin Soulissa Korean kommunistinen puolue (KCP).^[41][44] Yksi sen perustajista oli Pak Hon-yong, jos tauli myöhemmin Etelä-Korean kommunistijohtaja. Samoihin aikoihin syntyi myös kansallismielisiä korealaisryhmiä, joiden merkkihenkilöitä olivat Syngman Rhee ja Kim Gu.^[41] Japanilaiset kuitenkin tukahduttivat kommunistien toiminnan 1920-luvun loppuun mennessä.^[41] Lisäksi Japanin 1930-luvulla valtaan noussut militaristinen hallinto kukisti käytännössä kaiken Korean sisäisen vastarinnan.^[36] Se tarkoitti, että korealaisten japanilaisvastainen toiminta keskittyi yhä enemmän ulkomaille. Otollisimman ympäristön japanilaisvastaiselle toiminnalle oli Kiina, joka oli joutunut Japanin aggression kohteeksi 1930-luvulla. Osa korealaisista liittoutui Kiinan Guomindang-hallinnon kanssa, mutta myös kommunistien johtamaan japanilaisvastaiseen liikkeeseen liittyi runsaasti korealaisia. Etenkin Mantšuriassa asui runsaasti korealaisia ja he muodostivat sekä kansallismielisiä, että kommunistisia vastarintayksikköjä. Tulevaisuuden kannalta merkittävimmäksi muodostui kiinalaisten kommunistien alaisuudessa taistellut ryhmä, jonka yksi johtajista oli Kim Il-Sung.^[44]

Korealaiset japanilaisvastaiset sissiliikkeet eivät kyenneet kehittymään kansannousuksi ja Japani kykeni kukistamaan Korean raja-alueiden liikehdinnän. Jotkut sisseistä pelastautuivat Neuvostoliiton puolelle, yksi heistä oli Kim Il-sung. Kim Il-sung oli Mantšuriassa toimineen sissidivisioonan komentaja. Hän ei ollut erityisen korkea-arvoinen, mutta hän todennäköisesti sattui olemaan korkea-arvoisin korealaisjohtaja niistä, jotka säilyivät hengissä eivätkä antautuneet japanilaisille.^[44] Sekä Etelä-Korean että Pohjois-Korean varhaisissa vaiheissa on myyttejä sissien vastarinnasta. Pohjoiskorealaisessa mytologiassa Kim voitti japanilaiset yksin, kun taas Etelä-Korea väittää että Kim oli huijari.^[41] Kim Il-sungin saavutuksiin kohdistuva ylenpalttinen liioittelu pohjoiskorealaisessa propagandassa on johtanut siihen, että hänen todelliset tekonsakin on saatettu kyseenalaisiksi, etenkin Etelä-Koreassa.^[44]

Kiina sai sodassa Japania vastaan aluksi tukea vain Neuvostoliitolta.^[45] Japanin hyökkäys hyökkäys Pearl Harboriin 1941 sai myös Yhdysvallat liittymään Japanin vastaiseen rintamaan ja Kiinan ja Japanin välinen sota kytkeytyi tiiviimmin osaksi toista maailmansotaa. Japani ei sodan edetessä kyennyt vastaamaan liittoutuneiden sotilaallisiin voimavaroihin ja sen sotaonni alkoi kääntyä.^[46]

Pääartikkeli: Korean jako

Sodan edetessä Neuvostoliitto, Yhdysvallat, Iso-Britannia ja Kiina sopivat Kairon konferenssissa vuonna 1943, että sodan jälkeen Japanilta riistetään kaikki sen valtaamat alueet ja siirtomaat palautetaan entiseen valtioyhteyteensä. Korean kannalta tämä merkitsi maan itsenäistymistä uudelleen. Myös Neuvostoliitto liittyi sotaan Japania vastaan ja se hyväksyi Korean itsenäistymisen sodan jälkeen.^[47][48] Toisen maailmansodan viimeisinä päivinä, 8. elokuuta 1945 Neuvostoliitto julisti sodan Japania vastaan ja aloitti hyökkäyksen Mantšuriaan ja Koreaan. Tässä vaiheessa sotaa Japani oli jo kuluttanut voimavaransa liittoutuneita vastaan käytyyn sotaan ja Hiroshiman ja Nagasakin pommitusten jälkeen se alkoi etsiä keinoja sodan lopettamiseksi. Japani antautui ehdoitta 15. elokuuta 1945.^[47]

Yhdysvallat ehdotti Neuvostoliitolle, että Yhdysvallat vastaanottaa korealaisten antautumisen Korean niemimaan eteläosassa ja Neuvostoliitto 38. leveysasteen pohjoispuolella. Yhdysvaltojen ehdotuksen taustalla oli se, että Yhdysvaltain joukot olivat vielä kaukana Koreasta. Yhdysvalloissa pelättiin, että Neuvostoliitto saisi yksinään vallan koko Koreassa. Neuvostoliitto suostui Korean jakoon ja puna-armeija miehitti nopeasti maan pohjoisosan. Yhdysvaltain armeija kykeni miehittämään maan eteläosan vasta syyskuussa 1945.^[47][48]

Moskovan konferenssissa joulukuussa 1945 liittoutuneiden ulkoministerit päättivät perustaa Koreaan holhoushallituksen viiden vuoden siirtymäajaksi ennen Korean lopullista itsenäisyyttä.^[47][48] Koreassa tätä suunnitelmaa vastustettiin, sillä korealaiset halusivat ratkaista ongelmansa itse ja ottaa hallinnan omiin käsiinsä heti.^[47][49] Protesteista huolimatta Korea jäi Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen miehittämäksi ja jakamaksi. Tämä johti välittömästi sekä poliittisen että yhteiskunnallisen kehityksen eriytymiseen suurvaltojen miehitysvyöhykkeiden välillä. Molempien suurvaltojen tavoitteena oli edelleen yhden itsenäisen Korean valtion muodostaminen, mutta tämä tavoite alkoi pian tuntua saavuttamattomalta päämäärältä. Kylmän sodan alkamisen myötä Koreaan alkoi muodostua kaksi erillistä valtiota.^[48]

Japanin miehitysajan päättymisen jälkeisiä vuosia leimasi Koreassa sekava poliittinen tilanne. Tämä johtui suurelta osin Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen välisestä vastakkainasettelusta kylmän sodan myötä, mutta myös siitä, että Yhdysvalloilla ei ollut selkeätä Koreaa koskevaa politiikkaa. Yhdysvalloissa ei oltu yksimielisiä siitä, mikä oli Etelä-Korean strateginen arvo. Yhdysvallat sitoutui kuitenkin vuonna 1945 tehtyyn päätökseen siitä, että Koreasta muodostetaan itsenäinen valtio, ja Yhdysvalloissa laadittiin pitkän aikavälin vaihtoehtoisia suunnitelmia Etelä-Korealle.^[50] Korealaisten keskuudessa oltiin toivottu välitöntä itsenäisyyttä ja sen vuoksi Yhdysvaltojen miehitysaika herätti tyytymättömyyttä. Yhdysvalloille tilanne ei ollut niin yksinkertainen, sillä Etelä-Koreassa oli monia erilaisia poliittisia ryhmiä, joilla oli hyvin erilaisia näkemyksiä siitä, mihin suuntaan itsenäistä Koreaa tuli kehittää. Yhdysvallat päätti olla tukematta mitään yksittäistä poliittista ryhmittymää. Japanin antautumisen jälkeen Etelä-Koreaan muodostettu keskuskansankomitea julisti Korean kansantasavallan perustetuksi elokuussa 1945. Sen johtoon asetettiin Syngman Rhee. Yhdysvallat ei tätä tunnustanut, vaan se alkoi rakentaa omaa miehityshallintoaan. Resurssien sitomista Etelä-Koreaan pidettiin turhana, mutta vääjäämättä alkoi näyttää siltä, että Koreaan on muodostumassa kaksi erillistä valtiota.^[51] Vuonna 1947 näytti jo siltä, että Etelä-Koreasta tulee Koillis-Aasian mantereen ainoa valtio, joka ei ole kommunistien hallinnassa.^[50] Yhdysvaltojen piti päättää, miten vetäytyä Etelä-Koreasta mutta kuitenkin tukea sen hallintoa.^[51]

Yhdysvallat teki YK:lle ehdotuksen koko Korean itsenäistymisestä ja vaalien järjestämisestä koko niemimaalla. Syksyllä 1947 YK:n yleiskokous perusti Korean komission, jonka tehtävänä oli saada aikaan yleiset vaalit ja jouduttaa hallituksen muodostamista.^[52] YK:n valvomat vaalit voitiin järjestää kuitenkin vain etelässä, sillä Neuvostoliitto ei päästänyt vaalivirkailijoita omalle miehitysvyöhykkeelleen. Osa korealaisista poliitikoista näki tilanteen siten, että vaaleja ja itsenäisyyttä olisi parempi lykätä siihen saakka, että Neuvostoliitto ja Yhdysvallat pääsisivät sopuun koko maan yhdistämisestä. Syngman Rheen johtaman ryhmittymän näkemys taas oli se, että itsenäisyys oli saatava heti, vaikka se johtaisi Korean jakautumiseen. Rheen puolue sai vaaleissa vaalivoiton ja hänestä tehtiin Korean tasavallan presidentti. Elokuun 15. vuonna 1948 perustettiin virallisesti Korean tasavalta. Vajaa kuukausi myöhemmin julistettiin pohjoisessa perustetuksi Korean demokraattinen kansantasavalta. Molemmat valtiot väittivät edustavansa koko niemimaata.^[51]

Korean niemimaan pohjoisosissa neuvostoliittolaiset viranomaiset ryhtyivät heti miehityksen jälkeen rakentamaan omaa hallintojärjestelmäänsä, kuten yhdysvaltalaiset olivat etelässä tehneet. Valta siirrettiin syrjäytetyltä Japanin siirtomaahallinnolta kansallismielisten ja kommunistien yhteiselle kansankomitealle elokuussa 1945, mutta jo vuoden 1946 alussa valta keskitettiin vain kommunistien käsiin. Merkittävämmäksi poliittiseksi voimaksi pohjoisessa nousi Kim Il-Sungin johtama ryhmä. Kim oli jo heti alkuun etulyöntiasemassa, sillä hän oli Mantšuriassa taistelleiden sissijoukkojensa kanssa tehnyt yhteistyötä Neuvostoliiton kanssa, ja Neuvostoliitolle oli luonnollinen valinta turvautua Korean hallintoa rakentaessaan jo ennestään tuttuihin kumppaneihin. Kim nostettiin Pohjois-Korean kansankomitean johtoon vuonna 1946. Komitea ryhtyi toteuttamaan maassa sosialistisia uudistuksia, joista merkittävimmäksi muodostui maauudistus, mikä nosti kommunistihallinnon suosiota talonpoikaisväestön keskuudessa.^[53]

Korean demokraattinen kansantasavalta julistettiin perustetuksi 8. syyskuuta 1948. Kim Il-Sung nimettiin valtion pääministeriksi.^[53][49] Sen hallinnollinen malli tuli hyvin pitkälti Neuvostoliitosta ja sen selkärankana toimi 1946 perustettu Korean työväenpuolue. Kommunistihallinnon muodostaminen ei kohdannut laajaa vastarintaa, sillä voimakkaita poliittisia järjestöjä ei japanilaiskauden seurauksena ollut.^[53] Jännitteet Koreoiden välillä olivat suuret, mailla oli täysin vastakkaiset ideologiat ja molemmat katsoivat olevansa koko niemimaan laillisia hallitsijoita. Molemmilla puolilla rajaa oli myös halukkuutta yhdistää niemimaa tarvittaessa sotatoimin.^[54]

Pääartikkeli: Korean sota

Korean sodassa oli kyse Korean siirtomaamenneisyyden selvittelystä japanilaiskauden jälkeen, mutta se oli myös kylmän sodan synnyttämä konflikti. Korean sotaan johtaneet jännitteet on tiedostettu hyvin, mutta aseellisen konfliktin syttymisen syy on osin epäselvä. Länsimainen näkemys on perinteisesti ollut, että Pohjois-Korea aloitti sodan, mutta nykyisin tämä käsitys on avoin muille tulkinnoille. Puolueettomat historioitsijat ovat esittäneet, että hyökkääjä saattoi olla Etelä-Korea tai Yhdysvallat, ja Pohjois-Korea vain vastasi aseelliseen provokaatioon. Tätä teoriaa ei kuitenkaan ole voitu todistaa. Neuvostoliiton avautumisen myötä arkistoista on löytynyt aineistoa, jotka viittaavat Pohjois-Korean olleen aloitteentekijä, tarkoituksena Korean yhdistäminen sotatoimin. Tähän sillä oli myös Neuvostoliiton suostumus.^[54]

Ei ole kuitenkaan varmuutta siitä, oliko aloitteentekijä Pohjois-Korea vai Neuvostoliitto. Sotaretken uskottiin olevan helppo, eikä Yhdysvaltojen uskottu tulevan Etelä-Korean avuksi. Yhdysvaltojen lausumat olivat antaneet ymmärtää, että Korealla ei juuri ollut strategista merkitystä. Pohjoisessa myös yliarvioitiin etelässä vaikuttavien kommunististen liikkeiden voima, joiden uskottiin antavan tukensa Pohjois-Korealle. Pohjois-Korean saama aseapu Neuvostoliitosta oli myös niin mittavaa, että sen resurssit olivat huomattavasti Etelä-Koreaa suuremmat.^[54]

Pohjois-Korea hyökkäsi etelään 25. kesäkuuta 1950. Sen sotilaalliset resurssit olivat ylivoimaiset ja Soul kukistui vain kolmessa päivässä. Elokuun loppuun mennessä koko niemimaa oli valloitettu.^[55][56][57] Sotilaallisista tappioista huolimatta Etelä-Korea ei ollut vielä taipunut, kuten Kim Il-Sung oli olettanut, mikä antoi Yhdysvalloille vielä tilaisuuden puuttua Korean tilanteeseen. Yhdysvaltain motiivi oli Kylmän sodan hengessä ensisijaisesti estää kommunismin leviäminen, eikä niinkään avustaa alakynteen jäänyttä Etelä-Koreaa. Yhdysvallat vei Korean tilanteen YK:n turvallisuusneuvoston käsiteltäväksi. Neuvostoliitto boikotoi kokousta, minkä johdosta YK päätti yksimielisesti antaa tukensa Etelä-Korealle. Tämä tarkoitti myös sitä, että Etelä-Korean puolustaminen tehtiin YK:n nimissä.^[55]

Syyskuussa 1950 kenraali Douglas MacArthurin johtamat YK:n joukot ryhtyivät vastahyökkäykseen. Ne nousivat maihin Incheonissa, pohjoiskorealaisten linjojen selkäpuolella. Tämä katkaisi etelässä olevien pohjoiskorealaisten joukkojen yhteydenpidon pohjoisen tukialueille. Pian YK:n joukot saivat hallintaansa koko Etelä-Korean.^[55][56] YK:lle sotaretki oli menestys, minkä johdosta sitä päätettiin jatkaa pohjoiseen, koska tuntui olevan mahdollista yhdistää koko Korea Korean tasavallan hallintaan. Lokakuussa 1950 YK:n joukot hyökkäsivät 38. leveyspiirin pohjoispuolelle ja Pjongjang valloitettiin. Kuun loppuun mennessä eteläkorealainen joukko-osasto oli jo edennyt Yalujoelle, Kiinan ja Korean rajalle.^[55]

YK:n joukkojen eteneminen Kiinan vastaiselle rajalle huolestutti Kiinaa, jolloin Kiina ilmoitti ettei se voi hyväksyä naapurimaansa valloitusta. Yhdysvalloissa ei uskottu Kiinan vastahyökkäykseen, mutta marraskuussa 1950 kiinalaiset vapaaehtoiset hyökkäsivät Koreaan. Kenraali Douglas MacArthur vaati, että sotatoimet tuli ulottaa myös Kiinaan, mutta tähän ei presidentti Trumanin hallinto suostunut. Erimielisyydet johtivat lopulta MacArthurin syrjäyttämiseen. Kiinan ja Pohjois-Korean joukot ajoivat YK:n ja Etelä-Korean joukot kevääseen 1951 mennessä takaisin 38. leveyspiirin eteläpuolelle.^[55][56] Sota kesti vielä vuoteen 1953 saakka, mutta rintamalinja ei enää merkittävästi muuttunut vuoden 1951 jälkeen.^[56]

Taisteluiden jähmettyessä paikoilleen aloitettiin jo varovaiset rauhantunnustelut vuonna 1951, sotatoimien yhä ollessa käynnissä.^[55] Yhdysvallat ja Neuvostoliitto pyrkivät jo rauhoittamaan tilanteen ja lieventämään jännitystä, mutta Etelä-Korea ei ollut halukas solmimaan rauhaa, vaan Syngman Rheen hallinto halusi karkottaa kommunismin koko Koreasta. Yhdysvallat ei kuitenkaan luvannut sodalle enää tukeaan, mikä pakotti Rheen hyväksymään aseleposopimuksen. Sota ei siis päättynyt rauhansopimukseen vaan aselepoon, joka on yhä voimassa. Sen myötä Koreoiden rajalla on edelleen demilitarisoitu alue.^[55]

Korean sota aiheutti molemminpuolin valtaisat tuhot ja sota vaati miljoonia uhreja. Myös materiaaliset tuhot olivat valtavat ja teollisuustuotanto ja talouselämä olivat vahingoittuneet enemmän kuin toisen maailmansodan aikana. Ennen kaikkea Korean sota ajoi maat lopullisesti kylmän sodan eri blokkeihin ja se aiheutti maiden välille yhä suuremman vihan toista osapuolta kohtaan.^[58]

• Vesterinen, Ilmari; Janhunen, Juha; Huotari, Tauno-Olavi: Korea – Kolme ovea tiikerin valtakuntaan. Gaudeamus, 2000. ISBN 951-662-797-8