Johann Schober

Johann Schober oli Franz ja Clara Schoberin kymmenes lapsi. Hän syntyi 1874 Ala-Itävallan Pergissä. Schober kävi lukion Linzissä ja opiskeli oikeustiedettä Wienin yliopistossa. Hän meni vuonna 1900 naimisiin Helene Zieglmayer-Hamman Edle v. Hollenfeldin kanssa. Heidän liittonsa oli lapseton.^[2]

Schober aloitti 1898 Wienin maistraatissa ja siirtyi vielä samana vuonna poliisin kirjuriharjoittelijaksi. Hän työskenteli alkujaan Innere Stadtin poliisipiirissä, mutta siirtyi sitten Wienin poliisiin päämajaan. Hän työskenteli 1909–1913 sisäministeriön poliisiosastossa, ja vuonna 1913 hän palasi Wieniin, missä hän aloitti Staatspolizein Wienin-osaston johdossa. Wienin poliisijohtajaksi hänet tehtiin vuonna 1918.^[2][1]

Schober aloitti Wienin poliisijohtajana ensimmäisen maailmansodan aikana, ja vain muutaman kuukauden päästä Habsburgien monarkia romahti Itävallassa. Schober takasi poliisien uskollisuuden uudelle Itävallan tasavallan hallitukselle, mikä todennäköisesti oli ehkäisemässä verisiä yhteenottoja.^[3] Hän vahvisti asemaansa järjestyksenvalvojana, kun hän määräsi vuonna 1919 kommunisteja vastaan kohdistetut iskut.^[2] Itävaltalaiset kommunistit, joilla oli yhteyksiä Unkarin Béla Kuniin, olivat suunnitelleet aseellista vastarintaa, kun heidät pidetettiin 14. kesäkuuta. Tätä seurasi mielenosoituksia ja levottomuuksia, joissa kuoli 12 ihmistä, mutta Schober sai mainetta neuvostotasavallan syntymisen estämisestä.^[4]

Schoberin hyvä maine sekä yleisön että ympärysvaltojen edustajien parissa johti siihen, että hänet valittii kesäkuussa 1921 Itävallan liittokansleriksi. Hänen johtamaa hallitusta tukivat Kristillinen sosialistipuolue ja pangermanistinen Großdeutsche Volkspartei.^[3]

Schober otti liittokanslerina haltuunsa myös joitakin ministerintehtäviä, kuten paikan ulkoministerinä.^[2] Hän pyrki luomaan ystävälliset suhteet Habsburgien monarkian entisiin valtioihin ja teki joulukuussa 1921 Lányn sopimuksen Tšekkoslovakian kanssa. Tämä suututti pangermanistit, koska he pitivät sitä esteenä Saksan ja Itävallan liitolle. Pangermanistit vetivät tukensa hallitukselta, ja Schober joutui eroamaan toukokuussa 1922.^[3]

Schober palasi Wienin poliisin johtoon. Hän modernisoi poliisivoimia ja oli mukana perustamassa Interpolin edeltäjää Kansainvälistä rikospoliisikomissiota, jonka ensimmäiseksi puheenjohtajaksi hänet myös valittiin.^[2]

Schober oli väkivaltaisesti tukahduttamassa heinäkuussa 1927 kapinaa. Hän oli saanut liittokansleri Ignaz Seipelilta valtuutuksen hajottaa Justizpalastilla olleet mielenosoitukset, ja hän teki 15. heinäkuuta päätöksen avata tulen mielenosoittajia kohtaan. Tulituksessa kuoli 89 ihmistä, mukana lapsia ja viattomia ohikulkijoita. Kirjailija Karl Kraus kutsui tapahtumaa ”sivistyneen ajan suurimmaksi rikokseksi”. Oikeistopuolueet ja media olivat kuitnekin Schoverin tukena, ja tämä itse kertoi vain täyttäneen velvollisuutensa.^[2]

Schober yritti 1928 liittopresidentiksi, mutta häntä ei tehtävään valittu. Hän nousi kuitenkin 26. syyskuuta 1929 toistamiseen liittokansleriksi. Hän joutui kuitenkin eroamaan jo syyskuussa 1930 henkilöstöpolitiikan erimielisyyksien takia.^[2]

Schober johti marraskuun 1930 vaaleissa Schoberblock-listaa, ja hänet valittiin Kansallisneuvostoon. Hän toimi joulukuusta 1930 tammikuulle 1932 varaliittokanslerina ja ulkoministerinä. Liittokanslerina oli ensin Otto Ender ja sitten Karl Buresch.^[2] Schober oli ulkoministerinä luomassa Itävallan ja Saksan välille sopimusta, joka olisi johtanut tulliliittoon. Sopimus kuitenkin hylättiin Ranskan ja Tšekkoslovakian vastustuksen takia.^[3]