Jean Victor Marie Moreau

Moreau oli asianajajan poika ja opiskeli isänsä tahdosta oikeustiedettä Rennesin yliopistossa, vaikka oli jo nuorena pyrkinyt armeijaan.^[2] Hän johti vuonna 1788 opiskelijamielenosoitusta, jossa vastustettiin kuningas Ludvig XVI:n pyrkimystä rajoittaa parlamenttien valtaa.^[1] Vallankumouksen puhjettua seuraavana vuonna Moreau perusti Rennesissä uudelle kansalliskaartille paikallisen tykistökomppanian, jonka kapteeniksi hänet valittiin. Syyskuussa 1791 hänestä tuli everstiluutnantti Ille-et-Vilainen vapaaehtoispataljoonaan, joka sodan seuraavana vuonna puhjettua liitettiin osaksi Ranskan pohjoista armeijaa.^[1][2] Moreau kunnostautui valtaamalla helmikuussa 1793 Stephenswerthin linnoituksen ja hieman myöhemmin osallistuessaan Neerwindenin taisteluun. Hänet ylennettiin vuoden lopussa prikaatikenraaliksi.^[2] Huhtikuussa 1794 hänet ylennettiin divisioonakenraaliksi ja määrättiin komentamaan divisioonaa kenraali Charles Pichegrun armeijassa, joka eteni Itävallan Alankomaissa.^[1][2] Moreaun joukot valtasivat muun muassa Ypresin, Ostendin ja Nieuwpoortin. Hän oli syksyllä 1794 Pichegrun sairauden aikana kaksi kuukautta pohjoisen armeijan komentajana ja hänet nimitettiin pysyvästi Pichegrun tilalle maaliskuussa 1795.^[2]

Maaliskuussa 1796 Moreausta tuli Reinin ja Mosellen armeijan komentaja. Hänen tuli hyökätä yhdessä kenraali Jean-Baptiste Jourdanin komentaman Sambren ja Meusen armeijan kanssa arkkiherttua Kaarlen komentamaa Itävallan armeijaa vastaan.^[3] Moreaun armeija ylitti Reinin 24. kesäkuuta 1796 ja eteni Baijeriin.^[1] Hän löi itävaltalaiset Rastattin, Ettlingenin, Neresheimin ja Friedbergin taisteluissa.^[2] Moreau valtasi Münchenin ja eteni Regensburgiin asti, mutta kenraali Jourdanin tahollaan kärsimät tappiot pakottivat lopulta hänet lopulta perääntymään Schwarzwaldin kautta Elsassiin. Moreau suoriutui perääntymisestä taidokkaasti ja vietyään lokakuussa armeijansa takaisin Reinin länsirannalle hän asettui puolustukseen.^[1][2][3] Hän aloitti uuden hyökkäyksen huhtikuussa 1797, mutta pysähtyi jo Offenburgissa Leobenin välirauhan astuttua voimaan.^[2] Samaan aikaan Moreaulle toimitetut siepatut kirjeet osoittivat kenraali Pichegrun juonitelleen rojalistiemigranttien kanssa tasavaltaa vastaan, mutta Moreau salasi todisteet ja toi ne esiin vasta kun Pichegru vangittiin syyskuussa 1797 rojalisteja vastaan suunnatun fructidorin vallankaappauksen yhteydessä. Direktoriohallitus erotti Moreaun välittömästi tiedon salaamisen vuoksi.^[1][2]

Moreau kutsuttiin takaisin palvelukseen jo syyskuussa 1798, aluksi Italian-armeijan jalkaväen tarkastajaksi. Hän siirtyi joulukuussa armeijakunnan komentajaksi.^[2] Huhtikuussa 1799 Moreau tuli Italian-armeijan komentajaksi eronneen kenraali Barthélemy Schérerin tilalle, mutta kärsi pian tappion Aleksandr Suvorovin komentamille venäläisjoukoille Cassanon taistelussa. Hän perääntyi takaisin Genovaan, mutta saavutti kesäkuussa voiton San Giulianon toisessa taistelussa. Italian-armeijan komentajuus siirtyi elokuussa 1799 kenraali Barthélemy Joubertille, mutta Moreau joutui pian ottamaan komennon uudelleen, kun Joubert kaatui heti Novin taistelun alussa. Hävittyään taistelun Moreau perääntyi Apenniineille, jossa hän luovutti syyskuussa komennon kenraali Jean-Étienne Championnet’lle, ja palasi Pariisiin.^[2][3] Pariisissa Moreau osallistui juonitteluihin direktorion kukistamiseksi ja antoi tukensa Egyptistä palanneelle kenraali Napoléon Bonapartelle 9. marraskuuta suoritetussa brumairen vallankaappauksessa.^[3][2][1] Kaappauspäivänä Moreaun joukot miehittivät Luxembourgin palatsin ja vangitsivat siellä direktorit Gohier’n ja Moulinin.^[2]

Bonaparte palkitsi Moreaun nimittämällä hänet Reinin-armeijan ja Sveitsiin sijoitettujen Ranskan joukkojen komentajaksi.^[1] Moreau aloitti huhtikuussa 1800 uuden hyökkäyksen Tonavan laaksossa ja löi kenraali Paul Krayn komentamat itävaltalaiset useissa taisteluissa. Valloitettuaan Baijerin hän solmi kesäkuussa aselevon Parsdorfissa. Sotatoimet alkoivat uudelleen syyskuussa, mutta Moreau jatkoi hyökkäystä vasta aseleponeuvottelujen kariuduttua marraskuussa.^[2] Moreau saavutti suurvoiton itävaltalaisista Hohenlindenin taistelussa joulukuun alussa, ja joulupäivänä arkkiherttua Kaarle solmi aselevon Steyerissa. Tämä käytännössä pakotti Itävallan taipumaan Lunévillen rauhaan.^[2][3][1] Moreaun on toisaalta sanottu hukanneen mahdollisuutensa jatkaa hyökkäystä suoraan Wieniin.^[4]

Moreau palasi voittoisana Pariisiin, jossa hän kohosi suosiossa konsuli Bonaparten rinnalle. Heidän välilleen syntyi molemminpuolista kateutta, ja varsinkin Bonaparten puolison Joséphine de Beauharnais’n tiedetään inhonneen Moreauta. Vallan keskittymistä Bonapartelle vastustaneet henkilöt alkoivat kokoontua Moreaun luona. Kenraali Pichegru, joka puuhaili Georges Cadoudalin kanssa maanpaossa uutta rojalistista salaliittoa ja Bonaparten salamurhaa, otti häneen yhteyttä. Moreau salasi jälleen yhteydenpidon, vaikkei halunnutkaan tukea Bourbonien valtaanpaluuta. Salaliiton paljastuttua yhteys Moreauhun tuli ilmi ja hänet pidätettiin 5. helmikuuta 1804. Moreaun osallisuudesta salaliittoon ei ollut kunnollista näyttöä, joten oikeus aikoi aluksi vapauttaa hänet, mutta lopulta hänet tuomittiin valtiopetoksesta kahden vuoden vankeuteen. Hän oli jonkin aikaa vankina Templessä, mutta tyytymätön Bonaparte muutti pian tuomion maastakarkotukseksi. Moreau siirtyi Yhdysvaltoihin ja asettui asumaan New Jerseyn Morrisvilleen.^[2][3][1][4]

Moreau palasi Eurooppaan vuonna 1813, kun Venäjän keisari Aleksanteri I ja liittoutuneiden puolelle siirtynyt marsalkka Jean-Baptiste Bernadotte kutsuivat hänet osallistumaan sotaan Napoleonin kukistamiseksi. Moreau saapui heinäkuussa Ruotsiin ja elokuussa Prahaan, missä hän siirtyi liittoutuneiden yhteiseen esikuntaan. Hän haavoittui kuolettavasti Dresdenin taistelussa 26.–27. elokuuta, kun hänen keskustellessaan tsaarin kanssa hevosen läpi sinkoutunut kanuunankuula murskasi hänen molemmat jalkansa, jotka jouduttiin amputoimaan polvien kohdalta. Moreau kuoli pari viikkoa myöhemmin Böömin Launissa (nyk. Louny Tšekissä). Hänet haudattiin Aleksanteri I:n määräyksestä Pietarin katoliseen kirkkoon.^[2][3][1] Kuningas Ludvig XVIII ylensi Moreaun postuumisti Ranskan marsalkaksi.

Moreaun nimi on kaiverrettu Pariisin Riemukaareen.^[2]

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Jean Victor Marie Moreau Wikimedia Commonsissa