Hertta Kuusinen

Hertta Kuusinen syntyi Luhangassa vuonna 1904. Hänen isänsä oli poliitikko Otto Wille Kuusinen, äiti Saima (o.s. Dahlström) oli luhankalaisen kartanon tytär. Perheen esikoinen Aino Elina oli kuollut, minkä vuoksi Hertallekin annettiin toiseksi nimeksi Elina.^[3]

Sisällissodan aikana 14-vuotiaana Hertta Kuusisesta tuli sosialisti. Otto Wille Kuusinen lähti Neuvosto-Venäjälle vuonna 1918 hoitamaan kansanvaltuuskunnan asioita, minkä jälkeen Saima jäi yksin hoitamaan Herttaa ja perheen neljää muuta lasta. Hertta Kuusinen opiskeli Helsingin uudessa yhteiskoulussa 1915–1918, Jyväskylän Suomalaisessa Yhteiskoulussa 1918–1922 ja uudestaan Helsingin uudessa yhteiskoulussa 1920–1922, yhteensä seitsemän luokkaa.^[3]

Kuusinen muutti 1922 Neuvosto-Venäjälle.^[4] Hän ryhtyi vakaumukselliseksi kommunistiksi ja otti kotikielekseen venäjän.^[3] Hän liittyi SKP:hen 1930-luvun alussa.^[3][4]

Kuusinen asui Moskovan Hotelli Luxissa yhdessä muiden ulkomailta Neuvostoliittoon saapuneiden kanssa.^[5] Hän kävi kirjastoalan kursseja, suoritti kirjastonhoitajan tutkinnon ja työskenteli kirjastoissa 1922–1934. Hän opiskeli Lenin-koulussa 1930–1932 ja opetti siellä 1933–1934. Kuusinen työskenteli Kominternin kansainvälisellä osastolla 1926–1934 ja oli Saksassa fasismin vastaisessa toiminnassa 1932–1933. Lenin-koulussa hän käytti nimeä Greta Kraft ja Kominternin kansainvälisen osaston pohjoismaisissa tehtävissä nimeä Iris Pettersson.^[3]

Kuusinen tuli salaa Suomeen Iris Petterssonin nimellä keväällä 1934.^[4] Hän ehti olla maassa vain pari viikkoa ennen kiinnijäämistään.^[5] Lokakuussa 1934 Turun hovioikeus tuomitsi Kuusisen neljäksi kuukaudeksi vankeuteen viranomaisten erehdyttämisestä sekä neljäksi vuodeksi ja kahdeksaksi kuukaudeksi kuritushuoneeseen valtiopetoksen valmistelusta. Tuomio herätti huomiota ulkomaillakin: se oli ankara ja lainvastaisesta toiminnasta oli vain epäilyjä, ei näyttöä.^[3] Kuusinen oli vankilassa Turussa ja Hämeenlinnassa ja vapautui keväällä 1939.^[4] Vankilassa hän kirjoitti kirjeitä, muistelmia, proosaa ja runoja, luki ja maalasi sekä opetteli uusia kieliä. Kuusinen osasi jo ennestään ruotsia, saksaa ja venäjää ja oppi nyt englantia, espanjaa ja ranskaa.^[3]

Vapauduttuaan Kuusinen tapasi Yrjö Leinon, joka oli myös kommunisti. He rakastuivat ja piileskelivät talvisodan aikana yhdessä, jotta eivät joutuisi uudelleen pidätetyiksi. Sodan jälkeen Kuusinen oli yhteydessä isäänsä, SKP:n toimintaa elvytettiin ja Vapaa Sana -lehti perustettiin.^[3]

Valtiollinen poliisi pidätti Leinon joulukuussa 1940 ja hänet vangittiin.^[6] Kuusinen vangittiin 18. kesäkuuta 1941 juuri ennen Saksan hyökkäystä Neuvostoliittoon.^[3] Syksyllä 1941 Leino siirrettiin Riihimäelle sotilaskoulutukseen. Hänet oli tarkoitus lähettää rintamalle, mutta Riihimäen asemalla hän pakeni junasta. Leino piileskeli jatkosodan ajan Helsingissä.^[6] Kuusinen oli turvasäilössä Hämeenlinnassa kesäkuusta 1941 syyskuuhun 1944.^[4]

Sodan jälkeen kommunistien toiminta sallittiin Suomessa. Kuusinen oli Suomen johtavia kommunisteja. Leino ja hän olivat puolueen luonnolliset johtajat: Leinosta tuli ministeri vuonna 1945, ja kun hän erosi vuonna 1948, Kuusisesta tuli salkuton ministeri.^[7] He olivat naimisissa 1945–1950, jolloin Hertan sukunimi oli Kuusinen-Leino.^[3] Kuusisesta muodostui kommunismin ja kansandemokratian symboli sekä kannattajille että vastustajille. Sotien jälkeen hän myös kiersi maata ja oli liikkeen merkittävimpiä puhujia ja esiintyjiä.^[4]

Kuusisesta tuli vuonna 1944 SKP:n keskuskomitean jäsen. Vapaa Sana -lehti perustettiin sodan jälkeen uudestaan, ja hän oli sen poliittinen toimittaja vuosina 1944–1946. Hän kirjoitti lehtiin myös pakinoita nimimerkillä ”Tavallinen ihminen”.^[3] Kuusinen tuli laajalle yleisölle tunnetuksi vuosien 1945–1949 radio-ohjelmasta Pienoisparlamentti, jossa puolueiden edustajat väittelivät ajankohtaisista asioista.^[4] Viiden muun puoleen edustajat ohjelmassa olivat kaikki miehiä.^[3] Kuusinen sai ohjelman tiimoilta paljon niin ihailija- kuin vihapostiakin.^[4] Poliittisen uransa alkuvaiheessa Kuusista tuki Neuvostoliiton ulkomaantiedustelun Helsingin-päällikkö Jelisei Sinitsyn, jota Kuusinen tapasi joka päivä.^[3] Kuusisen merkittävin poliittinen esikuva oli hänen isänsä Otto Wille Kuusinen, joka vaikutti SKP:n toimintaan erityisesti tyttärensä kautta. Otto Wille Kuusinen antoi Hertta Kuusiselle ohjeita kasvotusten, kirjeitse ja puhelimitse.^[4]

Ensimmäisissä sodanjälkeisissä eduskuntavaaleissa vuonna 1945 Kuusinen valittiin SKDL:n listalta kansanedustajaksi.^[3] Hän oli sivistysvaliokunnan puheenjohtaja 1945–1946 ja samalla ensimmäinen nainen eduskunnan valiokunnan puheenjohtajana.^[8] Kuusinen toimi vuonna 1948 Suomen toisena naisministerinä Miina Sillanpään jälkeen. Kuusinen hoiti Pekkalan hallituksessa kahta tehtävää: 26. toukokuuta – 4. kesäkuuta hän oli salkuton ministeri ja 4. kesäkuuta – 29. heinäkuuta ministeri valtioneuvoston kansliassa.^[3]

Kuusinen oli SKDL:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja 1945–1966. Hän oli 1950- ja 1960-luvuilla eduskuntaryhmänsä vahva johtaja, jolla oli merkittävä vaikutus sosiaali- ja sivistysuudistusten ajamisessa. Hän oli mukana viemässä läpi lapsilisäuudistusta, samapalkkaisuutta, työviikon lyhentämistä ja äitiyslomaa.^[3]

Kuusinen sai vuoden 1948 eduskuntavaaleissa 58 770 ääntä. Luku ei ole vertailukelpoinen myöhempiin äänimääriin, sillä vaalijärjestelmä muuttui vuonna 1970. Luku oli suurin eduskuntavaaliehdokkaan saama äänimäärä vuoden 2007 eduskuntavaaleihin asti, jolloin Sauli Niinistö sai 60 563 ääntä. Kuusinen on yhä kautta aikojen toiseksi eniten ääniä saanut eduskuntavaaliehdokas (ks. luettelo eduskuntavaalien ääniharavista).^[9] Hän oli presidentin valitsijamies vuosien 1950, 1956, 1962 ja 1968 vaaleissa. Kuusinen oli Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen 1947–1950, 1954–1957 ja 1960–1964.^[3]

Vuosina 1952–1958 Kuusinen toimi SKDL:n pääsihteerinä ja 1958–1969 varapuheenjohtajana. Hän oli Parlamenttienvälisen liiton Suomen ryhmän johtokunnan varapuheenjohtaja.^[3] Kuusinen kuului Suomi–Neuvostoliitto-Seuran keskusjohtokuntaan vuosina 1944–1974.^[4] Hänestä tuli vuonna 1944 Suomen Naisten Demokraattisen Liiton liittotoimikunnan jäsen ja vuosina 1969–1974 hän toimi Naisten kansainvälisen demokraattisen liiton puheenjohtajana.^[3] Puheenjohtajana Kuusinen ajoi etenkin kehitysmaiden naisten asemaa. Tehtävää hoitaessaan hän asui useaan otteeseen Itä-Berliinissä.^[4]

SKP:ssä oli 1960-luvun jälkipuoliskolta lähtien erimielisyyksiä, jotka kärjistyivät vuonna 1968, kun puolueen poliittinen toimikunta paheksui Tšekkoslovakian miehitystä. Puolueessa oli näkyvä vähemmistö, joka tuki miehitystä ja puolueen edustajakokouksessa 1969 puolue hajautui kahtia.^[3] Toisin kuin suurin osa muista vanhoista tovereistaan, Kuusinen asettui enemmistön kannalle.^[5] Aarne Saarinen piti henkilökohtaisena voittonaan, että Kuusinen jatkoi puolueen poliittisessa toimikunnassa.^[3]

Kuusinen sanoi vuonna 1969, että "rauhanomainen tie sosialismiin" vaatii, että "jonkin verran väkivaltaa joudutaan käyttämään, muttei siis suuremmin".^[10]

Kuusinen jatkoi työntekoa elämänsä loppuun saakka.^[3] Hän oli kansanedustaja vuoteen 1972 asti, jolloin hänet nimitettiin SKP:n kunniapuheenjohtajaksi.^[3] Kuusinen matkusti vuonna 1974 Moskovaan saamaan hoitoa pitkälle edenneeseen sairauteensa.^[5] Hän kuoli siellä 18. maaliskuuta 1974, ja hänet haudattiin Hietaniemen hautausmaalle Helsinkiin. Tuhka siroteltiin uurnalehdon taakse niin, että Kuusinen ei toiveensa mukaisesti saanut tunnistettavaa hautapaikkaa.^[3]

Lähes kaikki Kuusisen suomalaissyntyiset Moskovan-ajan tuttavat kuolivat Stalinin vainoissa, mukaan lukien hänen veljensä, veljen vaimo, sisaren ensimmäinen ja toinen mies sekä eno. Tämä ei kuitenkaan horjuttanut Kuusisen lujaa uskoa Neuvostoliittoon ja kommunismiin.^[3]

Kuusinen oli vuosina 1923–1933 aviossa Tuure Lehénin kanssa. Avioliitto päättyi eroon. Avioliitosta syntyi yksi lapsi, poika Yrjö (Juri, Juraj, Jurkka), vuonna 1924. Yrjö kuoli keuhkokuumeeseen sodan aikana vuonna 1942. Kuusisen omaiset eivät hennoneet kertoa tälle, että poika oli kuollut, joten Kuusinen sai tietää asiasta vasta keväällä 1945.^[3]

Kuusinen ja Yrjö Leino olivat naimisissa 1945–1950.^[3] Leino on sanonut kärsineensä aatteellisen romahduksen. Kuusisella oli vaikeuksia miehensä ja puolueensa ristiriidan kanssa, ja tultuaan ministeriksi 1948 hän muutti pois heidän yhteisestä kodistaan.^[6]

Kuusisesta ja Olavi Paavolaisesta tuli elämänkumppanit vuonna 1952.^[4] Suhde ei ollut julkinen.^[3] Kuusinen olisi halunnut naimisiin, mutta koska SKP:n sisäpiiri ei pitänyt sitä sopivana, liittoa ei koskaan virallistettu. Kuusinen ja Paavolainen asuivat yhdessä Paavolaisen kuolemaan vuoteen 1964 asti.^[5]

Kuusisella oli vankilavuosista lähtien ympärillään läheisten naisten sisäpiiri, josta hän suunnitteli muistelmien kirjoittamista. Sisäpiiriin kuuluivat Kuusisen äiti Saima Kuusinen, aatetoverit Martta Koskinen, Aili Mäkinen, Kaisu-Mirjami Rydberg ja Hella Wuolijoki sekä muusikko Lilly Kajanus-Blenner.^[4]

Heidi Köngäs on kirjoittanut Hertta Kuusisesta romaanin Hertta (Otava, 2015) ja ohjannut ja käsikirjoittanut samaa aihepiiriä käsittelevän televisionäytelmän Punainen kolmio, jossa Kuusista näyttlee Vappu Nalbantoglu.^[11][12] Vuonna 2019 valmistuneessa vakoiluaiheisessa televisiosarjassa Nyrkki Kuusista esittää näyttelijä Elina Knihtilä.^[13]

Hertta Kuusisen teokset:^[3]

• Hertta Kuusinen, Markku Böök. Ymmi ja hirvi, 1. p. 1952, 2. uus. laitos. 1977. Kansankulttuuri. ISBN 951-615-152-3.
• Vuodenaikain myrskyt – kirjeitä, runoja ja proosaa 1930–60-luvuilta, toim. Marja-Leena Mikkola. Kansankulttuuri, 1975. ISBN 951-615-092-6 (nid.), ISBN 951-615-093-4 (sid.).
• Hamlet ystäväni – kirjeitä Olavi Paavolaiselle, toimittanut Marja-Leena Mikkola. Tammi, 1999. ISBN 951-31-1429-5.

• Lehtimäki, Riitta: Hertta Kuusinen – nainen kuin tulenlieska Kotiliesi. 2015. Helsinki: Otavamedia. Viitattu 14.12.2015.
• Sainio, Venla: Kuusinen, Hertta (1904–1974) (Maksullinen artikkeli) Kansallisbiografia. 6.9.2001 (päivitetty 15.12.2015). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 18.12.2015.
• Hertta Kuusinen 1904–1974 (PDF) 2004. Helsinki: Kansan Arkisto. Viitattu 18.12.2015.

• Leino, Olle: Vielä yksi kirje – Hertta Kuusisen dramaattinen elämä ja rakkaus Yrjö Leinoon. Suomentanut Eeva Heikkinen. Helsinki: WSOY, 1990. ISBN 951-0-16575-1
• Polttila, Brita: Hertta Kuusinen – ihmisen tie. (2. painos 1976) Helsinki: Tammi, 1975. ISBN 951-30-3128-4
• Heidi Köngäs: Hertta. Romaani. Otava, 2015. ISBN 978-951-1-28991-3

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Hertta Kuusinen Wikimedia Commonsissa

• Hertta Kuusinen Suomen kansanedustajat. Eduskunta.