Carl Enckell

Enckell-suvussa oli paljon upseereita.^[1] Carl Enckellin isä oli Venäjän armeijassa palvellut jalkaväenkenraali Carl Enckell vanhempi ja isoisä Suomen päätullijohtokunnan ylitirehtöörinä toiminut everstiluutnantti Carl Gustaf Enckell. Enckellin äiti Helène Natalia Bronikowsky oli pietarilaisen vaatetehtailijan ja keisarinnan hovineidin tytär.^[1][4] Carl Enckell oli vanhempiensa vanhin lapsi. Hänen veljiään olivat kenraaliluutnantti Oscar Enckell, insinööri ja liikemies Albert Enckell sekä päätoimittaja ja ruotsintaja Arvid Enckell.^[4]

Enckell vietti varhaislapsuutensa Venäjällä, mutta hänen ollessaan seitsenvuotias perhe asettui Suomeen. Hän valmistui isänsä johtamasta Haminan kadettikoulusta kurssinsa priimuksena vuonna 1896 ja liittyi eliittiyksikkönä tunnettuun Henkikaartin Izmailovon rykmenttiin. Hän jätti kuitenkin upseerinuran jo kolmen vuoden kuluttua ja meni opiskelemaan Dresdenin teknilliseen korkeakouluun Saksaan. Valmistuttuaan sieltä diplomi-insinööriksi vuonna 1902 Enckell palasi Suomeen. Hän työskenteli insinöörinä Kuusankosken tehtaalla vuosina 1903–1905 ja Helsingin Hietalahden laivatelakalla vuosina 1905–1907 sekä Kone ja Silta Oy:n apulaisjohtajana vuosina 1907–1911 ja toimitusjohtajana vuosina 1911–1917. Kone ja Silta menestyi hänen johdossaan hyvin metalliteollisuuden noususuhdanteen ansiosta.^[1]

Enckell toimi Metalliteollisuuden Työnantajaliiton, Suomen Yleisen Työnantajaliiton ja Kotimaisen Työn Liiton varapuheenjohtajana vuosina 1912–1919 sekä Helsingin kaupunginvaltuuston jäsenenä vuosina 1911–1914. Hän osallistui vuosina 1913–1915 Suomen kaupan ja teollisuuden edustajana Venäjän viranomaisten kanssa käytyihin talouspoliittisiin neuvotteluihin, joissa hän vastusti Venäjän ja Suomen tullijärjestelmien yhtenäistämistä. Hän oli noihin aikoihin Venäjän vientikamarin suomalaisen valtuuskunnan puheenjohtaja.^[1]

Vuoden 1917 helmikuun vallankumouksen jälkeen venäjäntaitoinen Enckell nimitettiin Suomen ministerivaltiosihteeriksi Pietariin.^[1] Eduskunnan hyväksyttyä kesällä valtalain konservatiivinen Enckell painosti Venäjän väliaikaisen hallituksen johtajat hajottamaan Suomen eduskunnan lain torjumiseksi.^[5] Tämän vuoksi hänellä oli pitkään huono maine Suomen vasemmiston silmissä.

Marraskuun 1917 alussa Enckell sukkuloi Helsingin ja Pietarin välillä uutta Suomen ja Venäjän suhteet määrittelevää perustuslakia sorvattaessa. Hän ehti vielä esitellä K. J. Ståhlbergin johtaman perustuslakikomitean esityksen väliaikaiselle hallitukselle 5. marraskuuta, mutta saavuttuaan uudelleen Pietariin 7. marraskuuta Suomen eduskuntapuolueiden hyväksymän manifestiluonnoksen kanssa hän saattoi vain todeta uuden vallankumouksen tapahtuneen matkan aikana.^[6] Suomen julistauduttua itsenäiseksi Enckell muodosti P. E. Svinhufvudin ja K. G. Idmanin kanssa Suomen senaatin valtuuskunnan, joka pyysi ja sai Venäjän neuvostohallitukselta tunnustuksen itsenäisyydelle.^[1]

Enckell nimitettiin tammikuussa 1918 Suomen ensimmäiseksi diplomaattiseksi edustajaksi Pietariin, mutta toimi jäi hyvin lyhyeksi.^[1] Hän kävi 26. tammikuuta esittäytymässä ulkoasiainkansankomissariaatissa, mutta kansankomissaari Lev Trotski oli liian kiireinen ottamaan hänet henkilökohtaisesti vastaan, joten hän antoi käyntikorttinsa Trotskin lapsille. Suomen sisällissodan alettua seuraavana päivänä Neuvosto-Venäjän johto katkaisi suhteensa Svinhufvudin hallitukseen eikä enää ottanut Enckelliä vastaan. Punaisten Helsingissä perustama Suomen kansanvaltuuskunta määräsi 2. helmikuuta Enckellin vangittavaksi, mutta hän onnistui menemään ”maan alle” ja piileskeli Pietarissa puolalaisella passilla. Sisällissodan päätyttyä punaisten tappioon hän palasi toukokuussa salateitse Suomeen senaatin luvalla.^[7]

Itsenäisyyden alkuaikana Enckell sai usein edustaa Suomea kansainvälisissä tehtävissä, sillä entisenä ministerivaltiosihteerinä hän oli harvoja suomalaisia, jolla oli edes jonkinlaista kokemusta diplomaattisista tai niiden kaltaisista tehtävistä. Elokuussa 1918 hän johti Berliinissä Suomen valtuuskuntaa tuloksettomissa rauhanneuvotteluissa Neuvosto-Venäjän kanssa. Marraskuusta 1918 huhtikuuhun 1919 hän oli Suomen järjestyksessä toinen ulkoministeri ja sai hankkia valtionhoitaja C. G. E. Mannerheimin kanssa itsenäisyydelle tunnustuksen maailmansodan voittaneilta ympärysvalloilta. Enckell johti Suomen valtuuskuntaa myös Pariisin rauhankonferenssissa vuonna 1919 sekä Kansainliitossa sen käsitellessä Ahvenanmaan kysymystä. Hänen taktiikkanaan oli viivyttää päätöksen tekemistä Ahvenanmaasta, kunnes suurvallat menettäisivät kiinnostuksensa wilsonilaiseen vähemmistökansallisuuksien (ruotsinkielisten ahvenanmaalaisten) oikeuksien ajamiseen. Ahvenanmaa päätettiinkin vuonna 1921 jättää Suomelle.^[1]

Enckell oli vuosina 1919–1927 Suomen lähettiläänä Pariisissa ja vuosina 1920–1926 samanaikaisesti Suomen edustajana Kansainliiton yleiskokouksissa. Hän toimi myös kahden lyhytikäisen virkamieshallituksen ulkoministerinä vuosina 1922 ja 1924 ja kuului Suomen valtuuskuntaan eräissä kansainvälisissä konferensseissa, kuten vuoden 1922 Genovan konferenssissa.^[1] Pariisin-lähettiläänä Enckell ajoi ympärysvalta- ja Kansainliittomyönteistä ulkopolitiikkaa ja pyrki toimillaan osoittamaan Suomen kuulumisen länsivaltoihin. Hän erosi ulkoasiainministeriön tehtävistä lokakuussa 1927. Eron takana olivat Enckellin ja ministeriön väliset pitkään jatkuneet huonot suhteet sekä voimistuva kieliriita, joka ulkoasiainministeriössä kohdistui puutteellisten suomenkielentaitojen omaaviin diplomaatteihin, kuten Enckelliin. Suhteita ministeriöön oli hankaloittanut Enckellin taipumus olla seuraamatta ministeriön ohjeistuksia ja tapa vetää omaa ulkopoliittista linjaansa Pariisista käsin. Hän oli muun muassa vastustanut aktiivisesti interventiopolitiikkaa Venäjän sisällissodassa 1920-luvun alussa.^[8]

Enckell palasi vuonna 1927 kotimaahan liike-elämän pariin. Hän oli Liittopankin varatoimitusjohtajana vuosina 1928–1931, Helsingin Osakepankin johtokunnan jäsenenä vuosina 1931–1936 ja Teollisuudenharjoittajain keskinäisen palovakuutusyhtiön toimitusjohtajana sekä sen hallituksen puheenjohtajana vuosina 1936–1946. Lisälksi hän oli Kansainvälisen kauppakamarin Suomen-osaston puheenjohtaja 1928–1950, Oy Aga Ab:n hallintoneuvoston puheenjohtaja vuodesta 1939 ja Wärtsilän hallintoneuvoston jäsen 1945–1949.^[1]

Suomen ulkopolitiikan pariin Enckell palasi kohtalokkaana aikana vuonna 1944. Maaliskuussa hän kävi J. K. Paasikiven kanssa Moskovassa epävirallisissa rauhantunnusteluissa,^[9] jotka eivät kuitenkaan vielä johtaneet rauhaan Linkomiehen hallituksen torjuessa Neuvostoliiton kovat ehdot. Elokuussa Enckellistä tuli ulkoministeri rauhan solmimista varten nimitettyyn Antti Hackzellin johtamaan hallitukseen^[1]. Hackzellin saatua halvauskohtauksen kesken välirauhanneuvotteluiden Enckell joutui matkustamaan Moskovaan ja asettumaan Suomen valtuuskunnan johtoon. Myös hänen veljensä Oscar Enckell kuului valtuuskuntaan sotilasasiantuntijana. Välirauhansopimus allekirjoitettiin 19. syyskuuta 1944.^[10]

Enckell jatkoi ulkoministerinä yhtäjaksoisesti kaikissa sotien jälkeisissä hallituksissa vuoteen 1950 aina K.-A. Fagerholmin sosiaalidemokraattista vähemmistöhallitusta myöten. Näinä vuosina hän oli yksi Paasikiven linjan keskeisistä arkkitehdeista.^[11] Enckellin ja apulaisulkoministeri Reinhold Sventon asemaa presidentti Paasikiven avustajina ja neuvonantajina korosti kummankin täydellinen venäjän taito ja se, että ulkoministeriön poliittisen osaston päällikön virka oli Enckellin koko ulkoministerikauden ajan ilman haltijaa. Enckellillä ja Sventolla oli kielitaitonsa ylläpitämiseksi tapana jopa keskustella ja käydä kirjeenvaihtoa keskenään venäjäksi.^[12] Enckell oli Suomen valtuuskunnan varapuheenjohtajana sekä Pariisin rauhankonferenssissa elokuussa 1946 että YYA-sopimuksesta neuvoteltaessa Moskovassa huhtikuussa 1948. Hän allekirjoitti Suomen edustajana Pariisin rauhansopimuksen 10. helmikuuta 1947 ja yhtenä Suomen edustajista myös YYA-sopimuksen 6. huhtikuuta 1948.^[1]

Enckell sai kahdesti sekä 1. luokan Vapaudenristin (jälkimmäisellä kerralla rintatähden kera) että Valkoisen Ruusun suurristin (jälkimmäisellä kerralla jalokivien kera) ja myös useita korkeita ulkomaisia kunniamerkkejä.^[1] Hän julkaisi vuonna 1956 kaksiosaiset muistelmat, jotka keskittyivät Suomen itsenäistymisen aikoihin ja 1920-lukuun.

Enckell kuoli 82-vuotiaana Helsingissä.^[1] Hänet on haudattu Hietaniemen hautausmaan vanhalle alueelle.^[13]

Carl Enckellin vaimo oli hänen Saksassa tapaamansa englantilaissyntyinen Lucy Marie Frieda Agathe Margareta Ponsonby-Lyons. Heillä oli neljä lasta, joista yksi oli diplomaatti Ralph Enckell.^[1]

• Verkstadsorganisation: Sammanfattning af föredraget. Finska Metallindustrins Arbetsgifvareförbunds föredragsserie för verkmästare 26–29 oktober 1910 N:o 5. Helsingfors 1910
• Avrustningsproblemet: Föredrag hållet vid föreningen Pro iure nationum's årsmöte den 10 februari 1932. Pro iure nationum, Förening för Nationernas förbund 10. Helsingfors 1932
• Poliittiset muistelmani 1–2. Tekijän käsikirjoituksesta suomentanut Heikki Impola. WSOY 1956. Alkuteos Politiska minnen 1–2, Söderström 1956.

• Carl Enckell Suomen ministerit. Valtioneuvosto.
• Enckell, Carl: Poliittiset muistelmani 1. WSOY, Helsinki 1956.

• Forselles, Cecilia af: Brobyggaren Carl Enckells liv och verksamhet fram till slutet av 1917. Diss. Svenska Litteratursällskapet, 2001. (ruotsiksi)