Aleksanteri II (Venäjä)

Aleksanteri II oli Nikolai I:n ja keisarinna Aleksandra Fjodorovnan (Preussin prinsessa Charlotta) vanhin poika. Hän sai huolellisen kasvatuksen kruununperijäksi valistuksen nimissä.^[1] Poika oli keskinkertaisen älykäs ja varsin laiska oppilas. Opettajanaan hänellä oli äitinsä vaatimuksesta muun muassa kuuluisa liberaali runoilija ja romantikko Vasili Žukovski, jonka ajatukset vaikuttivat häneen loppuelämän ajan. Hänen lapsuuttaan ja nuoruuttaan varjosti hallitsevan isän ylivoimainen persoonallisuus, jonka autoritäärisista hallintoperiaatteista hän ei koskaan vapautunut kokonaan.^[2] Sotilaskoulutuksen kruununperijä Aleksandr Nikolajevitš sai myöhemmin kuin edeltäjänsä.^[1]

Aleksandr avioitui vuonna 1841 Hessen-Darmstadtin prinsessa Marien (keisarinna Maria Aleksandrovna) kanssa, joka synnytti kuusi poikaa ja kaksi tytärtä:

• suuriruhtinatar Aleksandra Aleksandrovna Romanova (1842–1849), kuoli kuusivuotiaana aivokalvontulehdukseen
• suuriruhtinas Nikolai Aleksandrovitš Romanov (1843–1865), kuoli 21-vuotiaana keuhkotautiin
• suuriruhtinas Aleksandr Aleksandrovitš Romanov (1845–1894), tuleva keisari Aleksanteri III
• suuriruhtinatar Maria Aleksandrovna Romanova (1853–1920)
• suuriruhtinas Vladimir Aleksandrovitš Romanov (1847–1909), avioitui suuriruhtinatar Maria Pavlovnan, Mecklenburg-Schwerinin herttuattaren kanssa
• suuriruhtinas Aleksei Aleksandrovitš Romanov (1850–1908)
• suuriruhtinas Sergei Aleksandrovitš Romanov (1857–1905)
• suuriruhtinas Pavel Aleksandrovitš Romanov (1860–1919)

Aleksanterilla oli avioliittonsa aikana monia rakastajattaria, ja hän sai myös aviottomia lapsia. Yksi aviottomista lapsista oli Charlotte Henriette Sophie Jansen (1844–1915). Hänen äitinsä oli alkuperältään saksalainen, Pietarissa syntynyt pastorin tytär Sophie Charlotte Dorothea von Behse (1828–1886), joka muutti myöhemmin aviomiehensä Engbertus Jansenin (1818–1890) ja lastensa kanssa Suomeen, jonne he jäivät asumaan.^[3]

Hänellä oli suosikkinaan 1850-luvun puolivälistä lähtien keisarinnan hovinaisena vuodesta 1853 alkaen toiminut ruhtinatar Aleksandra Sergejevna Dolgorukova (1834–1913). Tämä suhde päättyi vuonna 1862, kun keisari naitti hänet ruhtinas Pjotr ​​Pavlovitš Albedinsille (1826–1883) ja maksoi miehen 200 000 ruplan velat. Myös Dolgurukovan isä sai keisarin avulla 600 000 ruplan voiton tuoneen liiketoimen kaalisäilykkeiden toimittamisesta armeijalle Krimin sodan aikana. Tästä suhteesta ei ole olemassa mitään vankkoja todisteita.^[4][5]

Vuodesta 1866 lähtien 47-vuotiaalla keisari Aleksanterilla oli 14 vuotta pitkä ja kiinteä suhde 18-vuotiaaseen ruhtinatar Jekaterina Dolgorukovaan, jonka kanssa hän sai vuosina 1872–1878 neljä lasta, joista kolme jäi eloon.^[6] Lapset Jekatarina Dolgorukajan kanssa olivat Georgi Aleksandrovitš Jurjevski (1872-1913), Olga Aleksandrovna Jurjevskaja (1873-1925), Boris Aleksandrovitš Jurjevski (1876-1876) ja Jekaterina Aleksandrovna Jurjevskaja (1878-1959). Keisarin lapset ensimmäisestä avioliitosta suhtautuivat erittäin kielteisesti Jekatarina Dolgorukajaan, mikä aiheutti riitoja isän ja lasten välille.

Keisarinna Maria Aleksandrovna oli pitkään vaikeasti sairas, ja aviomiehen uskottomuus lisäsi hänen tuskiaan, ja aviovaimon elämä oli onnetonta. Avioliitto oli alun perin rakkausavioliitto, mutta keisarin tunne keisarinnaa kohtaan väheni, koska useiden tiheästi seuranneiden raskauksien ja alkavan tuberkuloosin vuoksi lääkärit kielsivät vaimolta seksuaalisen kanssakäymisen eli uudet raskaudet. Keisarinna Maria Aleksandrovnan kuoltua tuberkuloosin vuonna 1880 keisari Aleksanteri nai salaa hieman yli kuukauden päästä Jekaterina Dolgorukajan, välittämättä vuoden mittaisesta suruajasta. Avioliitto oli morganaattinen eli uusi puoliso oli alempaa säätyä, ja keisarin aikomus kruunauttaa uusi puolisonsa keisarinnaksi jäi toteutumatta keisari Aleksanteri II:n äkillisen kuoleman takia se salamurhan uhrina seitsemän kuukautta myöhemmin.

Pääartikkeli: Krimin sota

Aleksanteri II seurasi isäänsä helmikuussa 1855, kesken käynnissä olleen Krimin sodan. Nikolai I:n kaudella alkanut Krimin sota Ottomaanien valtakuntaa eli Turkkia vastaan laajeni suursodaksi Ranskan ja Britannian liityttyä Turkin avuksi Venäjän saavutettua merkittäviä voittoja sitä vastaan. Suomessa Krimin sotaa kutsuttiin itämaiseksi sodaksi tai Oolannin sodaksi siksi, että ranskalais-englantilainen laivasto-osasto hyökkäsi Ahvenanmaalle, tuhosi Bomarsundin linnoituksen ja teki tuhojaan myös Suomen suuriruhtinaskunnan rannikolla Pohjanlahdelta Suomenlahdelle. Rauhan tuloksena alkoi Ahvenanmaan demilitarisointi. Tappiot sodassa johtivat uudistusvaatimuksiin, ja Venäjä haluttiin nostaa länsivaltojen tasolle.

Yksi tärkeimmistä Aleksanterin uudistuksista oli uusien rautateiden rakentaminen. Nikolai I:n kuollessa Venäjällä oli vain yksi rautatieyhteys: Pietarista Moskovaan. Aleksanteri II:n kauden jälkeen rautateitä oli valmiina noin 22 500 kilometriä.^[7]

Tärkeimpänä uudistuksena on pidetty maaorjuuden lopettamista vuonna 1861, mikä loi Aleksanteri II:lle maineen "vapauttajatsaarina" niin kotimaassa kuin ulkomailla.^[8] Paikallishallintoon luotiin vuonna 1864 alue- ja provinssikokoukset eli zemstvot, jotka vastasivat muun muassa sairaan- ja köyhäinhoidosta, alkeiskouluopetuksesta ja teiden ylläpidosta (Suomessa kunnat vuonna 1865). Myös oikeusjärjestelmää uudistettiin ottamalla käyttöön viralliset tuomioistuimet, valamiesjärjestelmä ja tuomarit, joita ei voinut erottaa.^[9] Vuonna 1874 Venäjällä otettiin käyttöön yleinen asevelvollisuus (Suomessa vuonna 1878).

Nikolai I:n ajan tiukkaa sensuuria höllennettiin, matkustus ulkomaille sallittiin ja yliopistojen opiskelijamäärän rajoituksia löysennettiin. Vuonna 1863 Suomessa kutsuttiin koolle ensimmäiset valtiopäivät vuoden 1809 jälkeen. Jonkinasteisen vapaamielisyyden vastapainoksi Aleksanteri torjui jyrkästi esitykset kansanedustuslaitoksen luomiseksi. Aleksanterin hallitsijakaudella Suomeen perustettiin Maarianhaminan (nimetty keisarin puolison Maria Aleksandrovnan mukaan), Kemin, Hangon ja Kotkan kaupungit.

Venäjällä nousi 1860-luvulla radikalismin aalto, joka alkoi nihilististen mielipiteiden yleistymisellä nuorison keskuudessa, erilaisten salaseurojen synnyllä ja radikaaleilla lentolehtisillä. Keväällä 1866 nuori aktivisti Dmitri Karakozov yritti ensi kertaa surmata keisarin. Murhayritykset jatkuivat, ja esimerkiksi Talvipalatsin ruokasali räjäytettiin. Pariisissa häntä ampui puolalainen Berezowski.

Pääartikkeli: Tammikuun kansannousu

Puolassa syttyi jälleen vuonna 1863 kapina. Maassa oli jälleen autonomia ja valtakunnanneuvosto, mikä ei riittänyt itsenäisyydestä ja kolmeen osaan jaetun valtion yhdistämisestä haaveileville. Alueelle syntyi nationalistisia salaseuroja, joilla oli yhteyksiä Venäjän radikaaleihin. Kun vuonna 1863 puolalaisille määrättiin asepalvelus, alkoi avoin kapina. Nyt puolalaisilla ei ollut omaa armeijaa, kuten vuonna 1830, mutta kapinaa ei saatu kukistettua ennen toukokuuta 1864. Rangaistuksena Puola menetti autonomiansa, ja sen nimi poistettiin venäläisistä kartoista, joihin alue merkittiin ”Veikselin maakuntina”. Hallitsijan titteleissä Puolan kuninkuus vielä säilyi, ja Veikselin maakunnat säilyivät erityishallinnon^selvennä kuvernementteina.

Venäjä valtasi alueita Kiinalta vuosina 1858 ja 1860, ja Vladivostok perustettiin Kaukoidän aluepääkaupungiksi. Alaska ja Aleuttien saaret taas myytiin Yhdysvalloille vuonna 1867. Kaukasia rauhoitettiin viimein 1860-luvulla ja Keski-Aasiassa Hiva, Buhara ja Turkestan liitettiin keisarikuntaan. Aikakautta kuvattiin Venäjän ”puuvillaimperialismiksi”.

Vuonna 1876 Serbia ajautui sotaan Osmanien valtakunnan kanssa. Turkin sodassa (1877–1878) Serbia ja Venäjä auttoivat Bosnia ja Hertsegovinassa ja Bulgariassa Ottomaanien valtakuntaa vastaan kapinoivia slaaveja. Panslavismi levisi joukkoliikkeeksi. Venäjän joukot saavuttivat Marmaranmeren rannan, ja 3. maaliskuuta 1878 solmitussa San Stefanon rauhassa Osmanien valtakunta menetti useita alueita.

Lopullisessa rauhanteossa Berliinin kongressissa Bismarckin johdolla Venäjän saamaa hyötyä kohtuullistettiin, minkä vuoksi Venäjällä muodostui mielipide, että Venäjä oli voittanut sodan, mutta hävinnyt rauhanteon pääasiassa Saksan diplomaattisten ponnistelujen tuloksena. Serbia, Montenegro ja Romania säilyttivät itsenäisyytensä. Bulgariasta tuli autonominen, Itä-Rumelia sai erityisaseman Turkin alaisuudessa, ja Makedonialle myönnettiin joitain oikeuksia. Itävalta-Unkari miehitti Bosnia ja Hertsegovinan, ja Britannia sai Kyproksen. Venäjälle jäivät eteläinen Bessarabia ja raja-alue Kaukasiassa.

Ajan ilmapiiristä kertoo Leo Tolstoin romaani Anna Karenina, joka julkaistiin myös vuonna 1878. Muita tämän ajan kirjailijoita olivat Ivan Turgenev ja Fjodor Dostojevski.

Keisarinna Maria Aleksandrovna kuoli kesäkuussa 1880 Talvipalatsissa keisari Aleksanteri oleskellessa toisen perheensä kanssa kesäpaikassaan Katariinan palatsissa Tsarskoje Selossa, jossa keisariperhe oleskeli keväisin ja syksyisin.^[10] Vain 46 päivää myöhemmin Aleksanteri nai salaa rakastajattarensa ruhtinatar Jekaterina Dolgorukovan, välittämättä siitä että vuoden suruaika oli vielä kesken. Aleksanteri aikoi kruunata Jekaterinan virallisesti keisarinnaksi, ja kansaa lepytelläkseen hän valmisteli perustuslakiluonnosta.

Samana päivänä kun Aleksanteri II allekirjoitti ilmoituksen aikeistaan, Vera Fignerin johtamaan Narodnaja voljaan kuuluva aktivisti Nikolai Rysakov heitti pommin Katariinankanavan sillalla Aleksanteri II:n vaunuja kohti. Keisari säilyi vahingoittumattomana, mutta kun hän astui ulos vaunuista, puolalainen vallankumouksellinen Ignacy Hryniewiecki heitti pomminsa aivan keisarin lähelle kuollen itse aiheuttamassaan räjähdyksessä. Neljä tuntia myöhemmin keisari kuoli saamiinsa vammoihin Talvipalatsissa.^[11] Narodnaja voljan terroristit olivat tehneet tätä ennen jo seitsemän epäonnistunutta murhayritystä keisaria vastaan.

•   Pyhän Andreaksen ritarikunta (1818)
•   Pyhän Aleksanteri Nevskin ritarikunta (1818)
•   Pyhän Annan ritarikunta (1818)
•   Pyhän Vladimirin ritarikunta (1846)
•   Pyhän Yrjön ritarikunta (1869)
•   Pyhän Stanislauksen ritarikunta (1865)

Lähde:^[12]

Lähde:^[12]

Pääartikkeli: Luettelo Aleksanteri II:n patsaista ja muistomerkeistä

• Andreas Fornanderin Parolan leijona paljastettiin Hattulan Parolannummella vuonna 1868 keisarin käynnin muistoksi paikalle, jossa Suomen suuriruhtinas Aleksanteri II:n kerrotaan neuvotelleen J. V. Snellmanin kanssa suomen kielen asemasta.
• Helsingin Senaatintorilla paljastettiin monumentaalinen Aleksanteri II:n patsas vuonna 1894.
• Moskovan Aleksanteri II:n patsas valmistui Kristus Vapahtajan katedraalin läheisyyteen vuonna 1898 ja tuhottiin vuonna 1918, ja sen tilalle valmistui uusi vuonna 2005.
• Aleksanteri II:n muistoksi attentaattipaikalle Pietariin pystytettiin myöhemmin Verikirkkona tunnettu Kristuksen ylösnousemuksen katedraali, joka vihittiin käyttöön vuonna 1907.

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Aleksanteri II Wikimedia Commonsissa

• Matti Klinge: Aleksanteri II (1818–1881) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 22.9.2008. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
• Alexander II. Historical photos (Arkistoitu – Internet Archive). Дневник Истории России.