Aleksandr Herzen

Aleksandr Herzen oli rikkaan maanomistajan Ivan Aleksejevitš Jakovlevin (1767–1846) avioton poika. Hänen äitinsä oli 16-vuotias saksalainen stuttgartilaisen pikkuvirkamiehen tytär Henriette Wilhelmina Luisa Haag, jonka Jakovlev oli tuonut mukanaan Venäjälle vuonna 1811. Koska liittoa ei virallistettu, isä antoi pojalleen saksalaisen sukunimen Herzen, 'sydämen lapsi' (saks. das Herz, sydän). Vieraiden läsnä ollessa hän kutsui poikaansa "oppilaakseen" tai "kasvatikseen", eikä Henriette Wilhelmina Luisan asema talossa ollut helppo.^[2]

Herzen vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Moskovassa. Hän sai kotona aateliskasvatuksen, joka perustui pääasiassa 1700-luvun lopun ulkomaisen kirjallisuuden lukemiseen. Ranskalaiset romaanit, Pierre Beaumarchais’n ja August von Kotzebuen komediat, Goethen ja Schillerin teokset altistivat pojan nuoresta iästä lähtien sentimentaaliselle romantiikalle ja Schiller varsinkin vapauden aatteelle. Vankan kielitaidon hän sai ranskalaisten ja saksalaisten kotiopettajien johdolla. Venäläistä kirjallisuutta hänelle opetti I. E. Protopopov, joka toi hänelle Puškinin ja Kondrati Rylejevin vapausaatteita sisältäviä runoja. Herzenin samanikäinen täti, muistelmakirjailija Tatjana Petrovna Kutšina Passek (1810–1889) tuki nuorta poikaa tämän kirjallisissa haaveissa ja ennusti tälle merkittävää tulevaisuutta. Vuonna 1820 isä väitti kahdeksanvuotiasta poikaansa 14-vuotiaaksi ja laittoi hänet palvelemaan Kremlin ja keisarillisten palatsien rakennuskuntaan (ven. Экспеди́ция кремлёвского строе́ния), jossa hän eteni 11-vuotiaana kollegireistraattoriksi. Nuoruudessa hänen ihanteenaan oli Schillerin Rosvojen sankari Karl Moor.^[2][3]

Herzen kirjoittautui vuonna 1829 Moskovan yliopiston matemaattis-luonnontieteelliseen tiedekuntaan, josta hän valmistui 1833. Hän kiinnostui ranskalaisesta utopistisesta sosialismista^[1] ja Henri de Saint-Simonin ajattelusta. Herzen oli kiinnostunut myös G. W. F. Hegelin filosofiasta, mutta hän halusi tulkita sitä materialistisesti. Hän korosti olemisen ja ajattelun, tietoisuuden ja elämän, filosofian ja luonnontieteen, teorian ja käytännön ykseyttä. Hän piti tärkeänä luonnontieteiden opetusta ja naisten koulutusta.^lähde?

Herzen meni vuonna 1838 naimisiin serkkunsa, muistelmakirjailija ja elämäkerturi Natalia Aleksandrovna Zaharinan (1817-1852) kanssa. Ennen lähtöä Venäjältä vuonna 1847 heillä oli kuusi lasta, joista aikuisikään eli kaksi: Aleksandr (1839–1906), kuuluisa fysiologi, Lausannen yliopiston professori, ja Natalia (1844–1936), perheen historiografi ja Herzen-arkiston kuraattori. Ranskassa maanpaon aikana syntyi Olga (1850–1953), joka meni naimisiin historioitsija Gabriel Monodin (1844-1912) kanssa.^[3][2]

Maanpaon aikana Pariisissa Natalia rakastui Herzenin ystävään Georg Herweghiin ja ehdotti asumista yhdessä ja samassa taloudessa. Nizzassa Herzen vaimonsa kanssa ja Herwegh vaimonsa Emman kanssa sekä heidän lapsensa asuivat samassa talossa muodostaen "kommuunin", johon ei liittynyt intiimejä suhteita parien ulkopuolella. Järjestely päättyi kuitenkin siihen, että Herweghin ja Natalian välinen suhde paljastui. Vallankumoukselliset radikaalipiirit paheksuivat Herzeniä siitä, että hän pakotti vaimonsa alistumaan aikansa moraalisääntöihin, eikä tämä saanut elää onnellisena rakastajansa kanssa. Natalia kuoli vuonna 1852 kahdeksannen lapsen synnytykseen.^[4][5]

Vuodesta 1857 lähtien Herzen alkoi asua yhdessä lapsuudenystävänsä Nikolai Ogarjovin vaimon Natalia Aleksejevna Ogarjova-Tuškovan (1829-1914) kanssa, joka kasvatti hänen lapsensa. Heille syntyi lapset Jelisaveta (1858–1875) ja kaksoset Jelena ja Aleksei (1861–1864). Herzenin ja Ogarjova-Tuškovan yhteisiä lapsia pidettiin virallisesti Ogarjovin lapsina. Vuodesta 1869 lähtien Natalia Tuškova otti käyttöön sukunimen Herzen. Hän palasi Herzenin kuoleman jälkeen vuonna 1876 Venäjälle.^[4]

Jo yliopistossa hän johti vallankumouksellista piiriä, ja hänet vangittiin vuonna 1834 ja määrättiin maanpakoon Permin provinssikaupunkiin sekä maatilalleen Vjatkaan seuraavana vuonna. Hän sai luvan palata Pietariin vuonna 1840, mutta hänet karkotettiin uudelleen vuonna 1841 Novgorodiin.^[1] Hän palasi Moskovaan taas vuonna 1842. Yhdessä Vissarion Belinskin kanssa hän kuului radikaalien länsimielisten johtajiin.^[1]

Herzen piti 1840-luvulla Moskovassa Nikolai Ogarjovin kanssa filosofista keskustelukerhoa, jota kutsuttiin Herzenin piiriksi. Siinä oli mukana myös vanhempia, dekabristeihin kuuluneita keskustelijoita. Herzenin ja Nikolai Stankevitšin keskustelupiireissä muodostui uudistusliike, jonka jäseniä nimitettiin zapadnikeiksi eli länsimielisiksi. He pitivät Länsi-Eurooppaa kehittyneempänä kuin Venäjää, joten venäläisten tulisi ottaa mallia Länsi-Euroopasta. Zapadnikeista radikaaleimpia olivat Herzen, Ogarjov ja Belinski. Maltillisiksi uudistajiksi katsottiin Mihail Katkov, Sergei Solovjov ja Timofei Granovski (1813–1855).^[1] Aatesuunta ei ollut yhtenäinen, koska monet sen kannattajat eivät halunneet kopioida länsimaiden menettelytapoja sellaisinaan Venäjälle. Zapadnikit pyrkivät muodostamaan vastavoiman taantumuksellisina pitämilleen slavofiileille. He kritisoivat slavofiilien ajattelua utopismina ja taikauskoisuutena.^[6]

"Sivistyneillä venäläisillä" oli Herzenin käsityksen mukaan keskeinen rooli hänen ideoidensa toteuttamisessa.^[7] Herzen vaikutti ratkaisevasti Venäjän poliittiseen ilmapiiriin, ja tämä johti lopulta Venäjän maaorjien vapauttamiseen vuonna 1861. Herzenin perustama kirjapaino Vapaa venäläinen lehdistö (ven. Вольной русской типографии) julkaisi Lontoossa useita venäjänkielisiä lehtiä, joita salakuljetettiin Venäjälle ja joita kumoukselliset piirit innokkaasti lukivat. Agraarisosialistipuolue narodnikkien aatemaailma perustuu paljolti Herzenin kirjoituksiin.^[1] Herzen esitti niin sanottua venäläisen sosialismin teoriaa, jossa maalaisyhteiskunta voisi jättää kapitalismin vaiheen väliin ja kehittyä suoraan sosialistiseksi tukeutumalla kyläyhteisöjen toimintaan.^lähde?

Kumouspyrkimysten tukahtuminen oli Herzenille pettymys, ja hän muuttui epäileväksi^selvennä. Herzen poistui Venäjältä lopullisesti, palasi Eurooppaan vuonna 1847 ja seurasi Ranskan vallankumousliikehdintää vuonna 1848. Hänen tavoitteenaan oli vapaan venäläisen lehden perustaminen. Vuosina 1852–1865 Herzen asui Lontoossa. Lehti nimeltä Kolokol ('Kello'), ilmestyi Lontoossa vuosina 1857–1867. Se oli kielletty Venäjällä, jonne sitä salakuljetettiin.^[8]

Herzen pettyi myös Länsi-Eurooppaan. Hän tunsi vastenmielisyyttä porvarillista ja hengellisyyden hylännyttä mannerta kohtaan. Vuosien 1848–1849 vallankumoukset osoittivat, että Euroopan sosialistit olivat kykenemättömiä todellisiin tekoihin. Syynä oli Herzenin mielestä se, että Euroopan sosialistit olivat porvarillistuneet. Hän arveli, ettei hänen ihanteensa voisi muuttua todeksi Länsi-Euroopassa. Toivo olisi slaaveissa, jotka loisivat uuden järjestyksen. Herzen julisti, että "slaavilaisen maailman aika koittanut" ja pääkaupungiksi tulisi Konstantinopoli. Venäjä siirtyisi sosialismiin kokematta samaa historiallista kehitystä kuin Länsi-Eurooppa. Herzenin näkemys Venäjän kehityksestä tarkoitti, että hän oli historiasta samaa mieltä kuin slavofiilit. "Tulevaisuuden ihminen on Venäjällä talonpoika, samaan tapaan kuin hän on Ranskassa työläinen." Slavofiilien tavoin Herzen piti ortodoksista uskoa katolilaisuutta uskollisempana kristillisille evankeliumeille.^[8]

Herzen loi entisten vastustajiensa slavofiilien tapaan ihannoivan kuvan venäläisestä talonpoikaisyhteisöstä ja kyläkuntajärjestelmästä (obštšina) sosiaalisen kanssakäymisen esikuvana. Hän ja varsinkaan hänen seuraajansa eivät kuitenkaan korostaneet venäläisen talonpoikaiskulttuurin uskonnollisuutta vaan näkivät talonpojissa anarkistisen, valtiovaltaa vastustavan voimavaran.^[1]

Poliittisen journalismin lisäksi Herzen tunnetaan muistelmateoksestaan Menneitä ja mietteitä, josta on ilmestynyt kaksi suomennosta.

• Menneitä ja mietteitä. (Byloje i dumy, 1852–1868) Suomentanut Esa Adrian. Jyväskylä: Gummerus, 1981. ISBN 951-20-2249-4
• Eurooppa ja Venäjä: vallankumousmiehen mietteitä. (S togo berega, Toiselta rannalta, 1850). Suomentanut Vilho Elomaa. Karisto, Hämeenlinna 1918.

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Aleksandr Herzen Wikimedia Commonsissa