Suomen aktiivinen vastustuspuolue

Suomen Aktiivinen Vastustuspuolue (ruots. Finska Aktiva Motståndspartiet) oli sortokauden aikana vuosina 1904–1908 Suomessa toiminut puolue joka vastusti venäläistämispolitiikkaa ja kannatti Suomen itsenäistymistä Venäjästä tarvittaessa väkivaltaisinkin keinoin.

Venäjän–Japanin sodan puhjettua 1904 aktivisteihin kuulunut toimittaja ja kirjailija Konni Zilliacus otti yhteyttä Japanin Tukholman sotilasasiamieheen, eversti Motojiro Akashiin. Zilliacus ehdotti yhteistoimintaa Venäjän hallitusta vastustavien vallankumouksellisten ryhmien ja Japanin välillä. Hän kiersi Euroopassa tunnustelemassa maanpaossa elävien kumouksellisten ryhmien mielipiteitä asiasta ja järjesti yhteistyössä puolalaisten kumouksellisten kanssa 10 000 Venäjän armeijan riveissä palvelleen puolalaisen sotilaan joukkokarkaamisen Mantšurian Jalu-joen rintamalla 1. toukokuuta 1904. Eri vallankumousryhmät järjestivät yhteisen kokouksen ensin lokakuussa 1904 Pariisissa ja sitten huhtikuussa 1905 Genèvessä. Kokouksissa sovittiinkin aseellisen kapinan aloittamisesta. Suomessa Leo Mechelinin johtamat perustuslailliset eivät hyväksyneet väkivallan käyttöä ja niinpä passiivista vastarintaa organisoinut Kagaali kieltäytyi ratifioimasta Pariisin kokouksen päätöksiä.

Zilliacus perusti nyt uuden puolueen nimeltä Suomen Aktiivinen Vastustuspuolue saadakseen myös suomalaiset mukaan yhteistoimintaan Venäjän hallitusta vastaan. Uuden puolueen perustava kokous pidettiin 17. marraskuuta 1904^[1], jolloin sen puheenjohtajaksi valittiin Johannes Gummerus. Puolueella oli myös oma taistelujärjestönsä jonka tehtävänä oli terroritekojen suunnittelu ja toteutus. Tämä järjestö hakeutui pian yhteistyöhön keväällä 1904 toimittaja Matti Turkian johdolla toimintansa aloittaneiden työläisaktivistien kanssa. Yhteistyön tuloksena perustettiin useita työläisaktivistien ryhmiä ympäri Suomea. Työläisaktivismi oli voimakasta muun muassa Viipurissa ja Kymenlaaksossa.

Aktivistit avustivat suurlakon jälkeisinä vuosina Suomessa piileskelleitä venäläisiä vallankumouksellisia järjestämällä näille asuntoja ja passeja sekä avustamalla pakomatkojen järjestelyissä. Tampereella järjestettiin Venäjän sosialidemokraattisen puolueen kokous marraskuussa 1906 sekä sosialistivallankumouksellisten puoluekokous helmikuussa 1907. Kokousten käytännön järjestelyistä vastasivat porvarilliset ja sosialistiset aktivistit yhteistyössä.

Aktiivisella vastustuspuolueella oli oma lehti nimeltä Frihet (Vapaus), jota levitettiin salaa Suomeen. Lehden ensimmäinen numero ilmestyi 15. toukokuuta 1905^[1]. Puolue julkaisi lisäksi viikkolehtiä Framtid ja Vastaisuus. Puolue salakuljetti Suomeen myös kirjallisuutta, aseita ja räjähdysaineita. Tunnetuin salakuljetusyritys tapahtui syyskuussa 1905 kun S/S John Grafton yritti tuoda Suomeen suuren aselastin joka oli tarkoitettu sekä suomalaisille että venäläisille tsaarinvallan vastustajille. Yritys epäonnistui kun laiva jouduttiin räjäyttämään sen ajettua karille Pietarsaaren lähellä. Vain pieni osa tästä aselastista saatiin toimitettua perille.

Aktivistien taistelujärjestö toteutti vuoden 1905 aikana joitakin epäonnistuneita murhayrityksiä venäläistä virkakoneistoa vastaan. Maaliskuussa 1905 Matti Reinikka yritti ampua Viipurissa läänin kuvernöörin Nikolai Mjasojedovin, mutta onnistui vain haavoittamaan tätä. 19. heinäkuuta ylioppilas Artturi Salovaara heitti Senaatintorilla Suomen kenraalikuvernöörin apulaista V. F. Deutrichia pommilla. Deutrich pelastui heittäytymällä viime hetkellä syrjään. Syyskesän aikana suunniteltiin attentaatteja Hämeen läänin kuvernööriä Pappkovia ja Viipurin läänin kuvernööriä Mjasojedovia vastaan. Maalari Asarias Hjorth heitti pommin Pappkovia kohti, mutta ilotulitusruudista valmistettu pommi osoittautui tehottomaksi. Syyskuussa 1905 räjäytettiin vielä pommit Helsingin Eerikinkadun poliisiaseman ja Vaasan kuvernöörintalon edustalla.

Helsinkiläisistä lukiolaisista muodostettu aktivistiryhmä Verikoirat teki useita iskuja vuoden 1905 aikana. Elokuussa 1905 ryhmä ampui Kaivopuistossa suomalaisen poliisin ja syyskuussa haavoitettiin kahta venäläistä santarmia. Tämän jälkeen ryhmä ampui kahta venäläistä poliisia, joista toinen kuoli haavoihinsa sekä räjäytti pommin Eerikinkadun poliisiaseman edustalla. Ryhmä ampui myös erään ilmiantajana toimineen työmiehen. Ryhmää johti ylioppilas ja farmaseutti K. G. K. Nyman.

Karjalan kannaksella neljän aktivistiylioppilaan ryhmä suunnitteli murhaavansa keisari Nikolai II:n kun tämä oli metsästysretkellä Koivistolla. Ryhmän saavuttua Koivistolle oli Nikolai jo kuitenkin ehtinyt lähteä takaisin Pietariin. Sen sijaan Viipurissa työmies Kalle Procopé onnistui murhaamaan santarmieverstiluutnantti Vladimir Kramarenkon.

Aktivistien toiminta alkoi vähitellen hiipua. Sosiaalidemokraattinen puolue kielsi Oulun puoluekokouksessa joulukuussa 1906 jäseniltään maanalaiseen toimintaan ja terroritekoihin osallistumisen. Tämä vähensi aktiivisen vastustuspuolueen kanssa yhteistyötä tehneiden työläisaktivistien toimintaa. Myös aktivistit päättivät lopulta luopua väkivallan käytöstä eduskuntauudistuksen avattua uusia toimintamahdollisuuksia. Aktiivisen vastustuspuolueen toiminta päättyi vuoteen 1908 mennessä.

• Mika Vuolle: Terroristien huima suunnitelma - itsenäinen Suomi, Aviisi 16/1996
• Mikko Lahtinen: Terrori ja poliittinen väkivalta Suomessa, Hic Rhodus blogi 13.8.2007