Sputnik 1

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Sputnik 1
Sputnik 1:n jäljitelmä
Sputnik 1:n jäljitelmä
Alkuperäinen nimi Спутник-1
COSPAR ID 1957-001B
Ohjelma Sputnik-ohjelma
Organisaatio Neuvostoliiton ministerineuvosto
Valmistaja Energija
Tehtävätyyppi Ilmakehätutkimus
Kohde Maa
Laukaisu 1957-10-044. lokakuuta 1957 kello 19.28 (UTC)
Baikonurin kosmodromi
Laukaisualus R-7:ään perustuva Sputnik-PS (8K71PS)
Loppu 1958-01-044. tammikuuta 1958
Tehtävän kesto 3 kuukautta
Massa 83,6 kg
Kiertorata
Viitejärjestelmä Maakeskeinen
Kiertorata LEO
Isoakselin puolikas 6 955,2 km
Eksentrisyys 0,05201
Inklinaatio 65,1°
Kiertoaika 96,2 min
Apogeum 7 310 km
Perigeum 6 586 km
Kiertoradat 1 440

Sputnik 1 (ven. Спутник-1, Matkatoveri-1) oli ensimmäinen Maata kiertävä keinotekoinen satelliitti eli tekokuu. Sen laukaisi Neuvostoliitto 4. lokakuuta 1957[1] ja se pysyi kiertoradalla kolme kuukautta. Tapahtuman katsotaan aloittaneen avaruusajan eli aikakauden, jolloin ihminen toimii avaruudessa.

Sputnik 1:n rakenne

Sputnikin pääsuunnittelija Sergei Koroljov oli kaavaillut sen nimeksi PS-1, joka tuli venäjän kielen sanoista Простейший Спутник (Prosteiši Sputnik), 'yksinkertainen satelliitti', mutta sisälsi myös hänen nimikirjaimensa. Erään tarinan mukaan satelliitti suunniteltiin muutamassa kuukaudessa 23. elokuuta 1957 tehdyn maailman ensimmäisen mannertenvälisen ballistisen ohjuksen, R-7:n, onnistuneen lentokokeen jälkeen.

Kiertoradalle Sputnikin nosti Baikonurista, Kazakstanista laukaistu R-7-raketti. Se kiersi Maan 96,2 minuutissa, noin 250 km korkeudessa. Sputnik 1:n rata kutistui aerodynaamisten voimien vaikutuksesta ja se paloi syöksyessään Maan ilmakehään 3. tammikuuta 1958.

Äänitiedostojen kuunteluohjeet

Sputnik 1 painoi 83,6 kilogrammaa, joten uudemman luokituksen mukaan se olisi mikrosatelliitti. Joka tapauksessa se oli selvästi erillinen satelliitti eikä rakettivaiheeseen lisättyä elektroniikkaa kuten Yhdysvaltain noin neljä kuukautta myöhemmin laukaisema Explorer 1 oli.

Sputnik 1 oli halkaisijaltaan 58 cm:nen ontto kaasutäytteinen alumiinipallo, jossa oli neljä 2,4–2,9 metriä pitkää piiska-antennia. Satelliitissa oli kaksi radiolähetintä, joiden kummankin teho oli 1 W. Lähettimet toimivat yhden ei-ladattavan hopea–sinkki-pariston voimalla, sillä aurinkokennot tulivat satelliitteihin vasta parin vuoden päästä. Siksi radiolähetys kesti vain kolme viikkoa. Rakenne oli paineistettu, jotta radiolähettimen materiaaleissa ei tarvitsisi varautua tyhjiön aiheuttamiin ongelmiin.

Satelliitti lähetti piipittävää radiosäteilyä, johon oli koodattu lämpötilamittauksia satelliitin sisältä. Satelliitti paljastui maailmanlaajuisesti tämän radiosäteilyn myötä. Sitä pystyi kuuntelemaan radioamatöörien käyttämillä laitteilla ja monet tutkijat käyttivät sitä hyödyksi. Esimerkiksi yhdysvaltalaisen Johns Hopkinsin yliopiston tutkijat pyrkivät tutkimaan signaalin avulla satelliitin rataa, Maan massajakaumaa ja Doppler-ilmiötä.

Englantilaisen lehdistön nostettua Sputnikin lennon esille koko maailma ihmetteli tapahtunutta, vaikka sekä Yhdysvallat että Neuvostoliitto olivat jo 1955 julkistaneet aikeensa lähettää satelliitti avaruuteen kansainvälisen geofyysisen vuoden (IGY, International Geophysical Year) 1957–1958 aikana. Sputnik 1 järkytti varsinkin amerikkalaisia, jotka olivat luottaneet teknologiseen etumatkaansa. Sputnik 1:n aiheuttama shokkiaalto johti Yhdysvalloissa NASAn perustamiseen vuonna 1958 ja 1960-luvun alussa kuuohjelmaan (Apollo-ohjelmaan). Sputnikin lento vauhditti vain vähän osaltaan raketti- ja ohjusteknologiaa, koska sekä Yhdysvaltain että Neuvostoliiton sotilaalliset ohjushankkeet olivat alkaneet 1950-luvun alkupuolella ja esimerkiksi Yhdysvaltojen Thor-, Titan- ja Atlas-ohjukset olivat jo tuotannossa.

Sputnik-ohjelma

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sputnik-ohjelmassa laukaistiin myöhemmin muitakin Sputnik-satelliitteja. Maailman toinen satelliitti – Sputnik 2 – kuljetti mukanaan Laika-koiraa. Sputnik 2 laukaistiin 3. marraskuuta 1957. Se painoi yli 500 kg ja oli selvä osoitus Neuvostoliiton aikeesta tehdä miehitettyjä avaruuslentoja.

  • Pertti Jotuni: Välilasku Kuuhun. Kirjayhtymä, 1969.
  1. Jotuni 1969, s. 49

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]