Ruutukaava

Ruutukaava eli ruutuasemakaava (vanha nimitys suuntaisjärjestelmä^[1]) tarkoittaa kaavoituksessa eli kaupunkisuunnittelussa asemakaavaa, jossa kadut leikkaavat toisiaan suorassa kulmassa muodostaen näin ollen ruudukon.^[2] Ruutuasemakaavassa katuverkko on suorakulmainen ja korttelit suorakaiteen tai neliön muotoisia.

Ruutuasemakaava on hyvin vanha keksintö – vanhimmat ruutukaavan mukaan suunnitellut kaupungit rakennettiin jo 2500 eaa. Suorakulmaisen ruutukaavan mukaisia kaupunkien jäänteitä on löydetty muun muassa Egyptistä ja Indus-kulttuurin alueelta nykyisestä Pakistanista.^[3]

Antiikin aikana kaupunkisuunnittelu kehittyi pisimmälle Kreikassa. Ennen persialais­sotia kreikkalaiset kaupungit olivat epä­säännöllisiä ja kasvaneet vähitellen ilman yhtenäistä suunnitelmaa, mutta sotien aikana ja niiden jälkeen muutamat hävitetyt kaupungit jälleen­rakennettiin säännöllisen ruutu­kaavan mukaisesti. Kreikkalaisen ruutukaavan parhaana esimerkkinä pidetään Hippodamoksen vuonna 494 eaa. suunnittelemaa Miletoksen asemakaavaa.^[3][4] Roomalaiset omaksuivat kaupunkisuunnittelun periaatteet kreikkalaisilta ja yhdistivät niihin oman käytännöllisyytensä, joka näkyi ennen kaikkea vesi- ja viemäröintijärjestelmien suunnittelussa. Eri puolille valtakuntaa perustetut roomalaiset sotilasleirit, castrat, olivat pohjana useille eurooppalaisille kaupungeille ja levittivät ruutukaavaa edelleen.^[3]

Euroopan keskiaikaiset kaupungit olivat yleensä epäsäännöllisesti rakennettuja.^[3] Ruutukaavan idea säilyi kuitenkin (antiikin muun tiedon mukana) luostarilaitoksen piirissä.^lähde? Erityisen merkityksen sai 1300-luvulla Barcelonassa ja Valenciassa vaikuttaneen fransiskaanimunkki Francesc Eiximenenin julkaisema ideaalikaupunkisuunnitelma. Katalonialaiset perustivat valtapiiriinsä läntisellä Välimerellä yhteensä parikymmentä sen mukaista pikkukaupunkia. Niiden voidaan katsoa ennakoivan renessanssin kaupunkisuunnittelua.

Löytöretkien käynnistyttyä espanjalaiset valloittajat levittivät ruutukaavan Amerikan mantereelle perustaessaan uusia kaupunkeja. Myös Pohjois-Amerikan siirtolaisten perustamat kaupungit olivat valtaosin ruutukaavaisia. Esimerkkejä ovat muun muassa Philadelphian ja Savannahin vanhat asemakaavat. Pohjois-Euroopassa ruutukaava yleistyi renessanssin myötä. Nuori Yhdysvallat omaksui myös ruutukaavan kaupunkisuunnittelun ihanteeksi, ja esimerkiksi New Yorkin Manhattan on eteläisintä ja vanhinta osaansa lukuun ottamatta suunniteltu ruutukaavan mukaan.^[5]

Roomalaisessa asemakaavassa itä-länsisuuntaisia katuja kutsutaan nimellä decumanus ja pohjois-eteläsuuntaisia cardo. Pääkadut ovat nimeltään Decumanus Maximus ja Cardo Maximus.

Useimpien ennen 1900-lukua perustettujen suomalaisten kaupunkien (ns. vanhat kaupungit) keskusta-alueet on rakennettu ruutukaavan mukaan. Varsinkin monet 1600-luvulla tai myöhemmin perustetut kaupungit suunniteltiin alusta lähtien ruutukaavan mukaisiksi.^[6] Vuosien 1810 ja 1860 välisenä aikana myös monet sitä vanhemmat kaupungit saivat säännöllisen ruutukaavan, kun ne jälleenrakennettiin suurten tulipalojen jälkeen, joissa niiden tiiviisti rakennetut keskustat tuhoutuivat. Varsinkin Turun palon jälkeen ruutukaavoissa alettiin kadut rakentaa paloturvallisuuden vuoksi entistä leveämmiksi ja korttelit väljemmiksi.^[7] Ruutukaavoihin ryhdyttiin sijoittamaan korttelin läpi kulkevia lehtipuuvyöhykkeitä, palokujia, ja niidenkin toivottiin parantavan paloturvallisuutta.

1800-luvun alkupuolella ruutukaavat laati yleensä Yleisten rakennusten intendentinkonttorin johtaja, arkkitehti Carl Ludvig Engel. Hän laati ruutukaavoja sekä vanhoihin että vasta perusteilla oleviin kaupunkeihin. Hänen käsialaansa ovat muun muassa Jyväskylän, Turun, Mikkelin, Hämeenlinnan, Porvoon ja Sortavalan ruutuasemakaavat. Engelin ruutukaavoissa yksi kortteli käsittää yleensä kuusi tonttia. Poikkeuksen tekee Jyväskylän kaava, jonka useimpiin kortteleihin sisältyi kahdeksan tonttia. Engelin ruutukaavoista ainoa täysin symmetrinen on Jyväskylän kaava, joka on pelkistetyssä säännöllisyydessään verrattavissa jopa renessanssin ihannekaupunkimalleihin.

1800- ja 1900-lukujen vaihteessa ruutukaavasta luovuttiin uusia kaupunkeja ja kaupunginosia kaavoitettaessa Camillo Sitten ajatuksia seuraten. 1960-luvulta lähtien siihen kuitenkin palattiin joissakin tiheään rakennetuissa uusissa kaupunginosissa kuten Helsingin Itä-Pasilassa ja Ruoholahdessa sekä Jyväskylän Kortepohjassa.

Seuraavien Suomen kaupunkien keskustassa on laajahko säännöllinen ruutukaava-alue:^[8]

• Hanko
• Heinola
• Helsinki
• Hämeenlinna
• Iisalmi
• Ikaalinen
• Joensuu
• Jyväskylä
• Kajaani
• Kaskinen
• Kemi
• Kokkola
• Kotka
• Kouvola
• Kristiinankaupunki
• Kuhmo
• Kuopio
• Lahti
• Lappeenranta
• Maarianhamina
• Mikkeli
• Naantali
• Nurmes
• Oulu
• Pietarsaari
• Pori
• Porvoo (ei kuitenkaan vanhimmassa osassa, jossa keskiaikainen epäsäännöllinen katuverkko on säilynyt, joskin vuonna 1833 vahvistetun, toteuttamatta jääneen asemakaavan mukaan sekin olisi rakennettu ruutukaava-alueeksi^[9] )
• Raahe
• Rauma
• Salo
• Tampere
• Tornio
• Turku
• Uusikaarlepyy
• Uusikaupunki
• Vaasa
• Vantaa (Tikkurila)

Helsingin keskustassa on kaksi laajaa erisuuntaista ruutukaava-aluetta sekä muutamia pienempiä. Mannerheimintien itäpuolella, Kruununhaassa, Kluuvissa, Kaartinkaupungissa ja osassa Ullanlinnaa kadut kulkevat pääilmansuuntien mukaisesti, poikkeuksena rantakadut kuten Pohjoisranta sekä alueelle myöhemmin rakennettu Kaisaniemenkatu. Lännempänä, suurimmassa osassa Kamppia ja Punavuorta, katuverkon suunta poikkeaa pääilmansuunnista noin 30 astetta. Näiden alueiden välisen, Mannerheimintieltä edelleen muun muassa Erottajan ja Viiskulman kautta Tehtaanpuistoon jatkuvan rajalinjan varrella on useita epäsäännöllisen muotoisia kortteleita ja pieniä puistoja.^[10][11]

Jussi Jäppinen: Oletko koskaan nähnyt kauniin kaupungin?

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Ruutukaava.

• Rakennusperinto.fi - Raahen ruutukaava-alue: saneeraus ja suojelu (Arkistoitu – Internet Archive)