Operaatio Soihtu

Operaatio Soihtu
Osa Pohjois-Afrikan taisteluita toisessa maailmansodassa
Liittoutuneiden maihinnousupaikat Pohjois-Afrikassa
Päivämäärä: 8.–16. marraskuuta 1942 Paikka: Algeria, Marokko Lopputulos: Liittoutuneiden voitto Saksa miehittää Vichyn Ranskan
Osapuolet
Liittoutuneet:  Yhdysvallat  Yhdistynyt kuningaskunta  Vapaa Ranska  Kanada	Vichyn Ranska Akselivallat:  Saksa
Komentajat
Dwight Eisenhower Andrew Cunningham George S. Patton Lloyd Fredendall Kenneth Anderson Henri d'Astier José Aboulker	François Darlan Charles Noguès Frix Michelier Ernst Kals
Vahvuudet
107 000, joista 33 000 Marokossa, 39 000 Algerissa ja 35 000 Oranissa	60 000
Tappiot
noin 500 kaatunutta noin 720 haavoittunutta	noin 1 400 kaatunutta noin 2 000 haavoittunutta

Operaatio Soihtu (engl. Operation Torch) oli toisen maailmansodan aikana toteutettu maihinnousu Pohjois-Afrikkaan. Suunnitteluvaiheessa sen nimenä oli operaatio Gymnast. 8. marraskuuta 1942 alkaneessa operaatiossa Yhdistynyt kuningaskunta ja Yhdysvallat hyökkäsivät Ranskan Marokon protektoraattiin ja Ranskan Algeriaan, jotka olivat Vichyn Ranskan hallinnassa. Ranskalaisten puolustus murtui helposti, ja liittoutuneet pääsivät etenemään sisämaahan.

Josif Stalin ja Neuvostoliiton sodanjohto painostivat länsiliittoutuneita avaamaan Eurooppaan toisen rintaman, jotta itärintaman tilanne helpottuisi ja neuvostojoukot pystyisivät iskemään takaisin. Stalin vaati uutta rintamaa mieluiten Ranskaan, mutta länsivaltojen sodanjohto piti tätä ainakin alkuun liian haastavana tehtävänä. Maihinnousu sinne olisi asettanut merivoimille liian suuria vaatimuksia, jotka saksalaisten sukellusvenetoiminta Atlantilla teki mahdottomiksi.

Näiden ongelmien takia Franklin D. Roosevelt teki ehdotuksen läntisten liittoutuneiden maihinnoususta Pohjois-Afrikkaan. Valtaamalla Pohjois-Afrikan takaisin akselivalloilta merenkulku Välimerellä sekä maihinnousu Italiaan olisivat mahdollisia. Operaatiolla sidottaisiin myös paljon akselivaltojen sotilaita, mikä helpottaisi Neuvostoliiton tilannetta itärintamalla ja tekisi myös maihinnousun Ranskaan mahdolliseksi.

Liittoutuneet suunnittelivat jo vuoden 1940 Lontoon kokouksessa Yhdysvaltain ja Yhdistyneen kuningaskunnan joukkojen maihinnousua Luoteis-Afrikkaan, minkä peitenimenä oli operaatio Gymnast. Tunisiaa pidettiin tärkeimpänä kohteena, sillä se mahdollisti Sisilian kapeikon hallinnan. Marokon ja Algerian hallintaa pidettiin lähes merkityksettömänä Euroopan ja Välimeren sotatoimien kannalta.

Suunniteltu maihinnousu siirrettiin Marokon, Algerian ja Tunisian alueille ja samalla suunnitelman nimeksi vaihdettiin operaatio Super Gymnast. Suunniteltuja alueita hallinnoi Vichyn Ranska, jolla oli alueella noin 125 000 sotilasta. Lisäksi siellä oli runsaasti rannikkotykistöä, 210 vanhentunutta panssarivaunua ja noin 500 lentokonetta, joista noin puolet oli Dewoitine D.520 -hävittäjiä. Ne olivat vertailukelpoisia monien liittoutuneiden käytössä olevien koneiden kanssa. Casablancassa oli lisäksi kymmenkunta sotalaivaa ja 11 sukellusvenettä.

Liittoutuneet olettivat, että alueelle sijoitetut joukot eivät olisi valmiita taisteluihin. Oletuksen pohjana olivat Yhdysvaltain Algerissa olevan konsulin Robert Daniel Murphyn tiedot sekä Yhdysvaltain ja Ranskan aiemmat hyvät poliittiset suhteet. Yhdysvaltalaisjoukoille annettiin ohjeet olla aloittamatta taistelutoimia, ainoastaan vastata tuleen. Vichyn laivasto oli kuitenkin katkeroitunut Britannian merivoimien Mers-el-Kebiriin vuonna 1940 tekemässä hyökkäyksessä kärsityistä tappioista. Saksan Vichyn Ranskan puolustukselle tarjoamaksi tueksi laskettiin ilmatuki ja Luftwaffe suorittikin pommituslentoja satamissa olleita liittoutuneiden aluksia vastaan.

Liittoutuneiden joukkojen oli tarkoitus edetä maihinnousun jälkeen nopeasti Tunisiaan ja iskeä siellä olleiden saksalaisjoukkojen selustaan. Kenraali Dwight D. Eisenhower määrättiin koko operaation johtoon ja hän perusti esikuntansa Gibraltarille. Yhdistetyn laivaston komentajaksi määrättiin amiraali Andrew Cunningham ja hänen apulaisekseen vara-amiraali Bertram Ramsay.

Maihinnousun valmistelussa hyödynnetiin puolalaisen vakoojan Mieczysław Słowikowskin tekemää tiedustelutyötä Pohjois-Afrikassa. Hänet oli lähettänyt sinne Lontoossa toiminut Puolan pakolaishallitus, ja hän esiintyi kauratehtailijana kierrellessään Tunisiassa, Algeriassa ja Marokossa.^[1]

Liittoutuneiden suunnitelman mukaan tehtäisiin kolme maihinnousua, joilla vallattaisiin Marokon ja Algerian satamat ja lentokentät. Maihinnousualueina olisivat Casablanca, Oran ja Alger, joiden valtauksen jälkeen joukot etenisivät Tunisiaan.

Maihinnousuosastojen suojana raskaita pinta-aluksia vastaan oli vara-amiraali Syfretin komentama Force H, joka risteili noin 20 merimailia Algerin itäpuolella. Maihinnousupäivän aamuna osastosta erkani kontra-amiraali C. H. J. Harcourtin Force O, jonka muodostivat HMS Sheffield, HMS Scylla, HMS Charybdis, HMS Argus, HMS Avenger ja viisi hävittäjää. Force H:hon jäivät HMS Duke of York, HMS Renown, HMS Rodney, HMS Victorious, HMS Formidable, HMS Furious, HMS Bermuda, HMS Argonaut, HMS Sirius ja 17 hävittäjää.

Pääartikkeli: Casablancan taistelu

Läntinen maihinnousuosasto, jonka kohteena oli Casablanca, koostui Yhdysvaltain joukoista komentajanaan kenraali George Patton. Alueen laivastoa komensi kontra-amiraali Henry K. Hewitt. Joukot koostuivat Yhdysvaltain 2. panssaridivisioonasta sekä 3. ja 9. jalkaväkidivisioonista eli kaikkiaan noin 35 000 sotilasta. Joukot kuljetettiin alueelle suoraan Yhdysvalloista nk. UG-saattueilla, jotka myös huolsivat alueelle toimitettuja joukkoja.

Joukot aloittivat 8. marraskuuta 1942 maihinnousun Safissa (operaatio Blackstone), Fedalassa (operaatio Brushwood) ja Mehdiya-Port Lyauteyssä (operaatio Goalpost). Maihinnousujen tukena ei ollut tulivalmistua, koska toivottiin Vichyn Ranskan joukkojen liittyvän maihinnouseviin amerikkalaisiin mahdollisimman vähäisen vastarinnan jälkeen. Toive kuitenkin osoittautui vääräksi ja se aiheutti jonkin verran tappioita.

Edellisenä iltana yritti kenraali Antoine Béthouart vallankaappausta Marokossa antautuakseen saapuville amerikkalaisille. Kapinaan nousseet joukot piirittivät kenraali Charles Noguèsin huvilan, josta soitettiin Vichyn hallintoa tukeville joukoille. Kapinalliset pakotettiin luovuttamaan aseensa ja alueella olleet joukot saivat tiedon mahdollisesta maihinnoususta.

Keskinen maihinnousuosasto, jonka kohteena oli Oran, koostui Yhdysvaltain 16., 18. ja 26. rykmenteistä muodostetuista taisteluosastoista, 1. panssaridivisioonasta kootusta osastosta (4 500 miestä ja 180 panssarivaunua) ja 1. Ranger-pataljoonasta. Osaston komentajana oli kenraalimajuri Lloyd R. Fredendall. Sen tehtävänä oli vallata Oran sekä Tafaraouin ja La Senian lentokentät.

Itäinen maihinnousuosasto muodostettiin Yhdysvaltain 34. jalkaväkidivisioonasta (kenraalimajuri Charles W. Ryder), johon kuuluivat 39. ja 168. rykmenteistä kootut taisteluosastot (engl. Regimental Combat Team, RCT) sekä brittiläisestä 78. jalkaväkidivisioonan (kenraalimajuri V. Evelegh) 11. ja 36. jalkaväkiprikaateista. Maihinnousun ajan joukkoja komensi yhdysvaltalainen kenraalimajuri Charles W. Ryder ja sen jälkeen brittiläinen kenraaliluutnantti Kenneth Anderson. Alueen laivastovoimia komensi vara-amiraali Sir Harold Burrough. Esikunta oli sijoitettu maihinnousualue B:n edustalle esikuntalaiva HMS Bulololle, jossa olivat kaikki maihinnousualueen johtavat upseerit. 36. jalkaväkiprikaati (prikaatinkenraali A. L. Kent-Lemon) muodosti osastonreservin ja se oli sijoitettu aluksille.

11. jalkaväkiprikaati (prikaatikenraali E. E. E. Cass) nousi maihin kahdella maihinnousualue A:n oikeanpuoleisella rantakaistalla. Prikaatin tehtävänä oli maihinnousualueen varmistamisen jälkeen vallata Blidan lentokenttä ja varmistaa Bir Touta, joka muodosti alueen tieverkon solmukohdan. Maihinnousuun oli käytettävissä 3 LSItä, 1 LSG ja neljä kuljetusalusta. Maihinnousun suojana oli ilmatorjunta-alus, kaksi sluuppia, kaksi korvettia, kolme troolaria sekä kolme moottoritykkivenettä.

Prikaatin maihinnousu onnistui erinomaisesti ja sen ensimmäiset joukot nousivat maihin 8. marraskuuta aamuyöllä kello yksi. Joukkojen noustua maihin aloitettiin materiaalikuljetukset. Prikaatinkenraali Cass esikuntineen nousi maihin puolitoista tuntia myöhemmin.

168. RCT nousi maihin keskisellä maihinnousualue B:llä (White Beach) joitakin kilometrejä Sidi Ferruchista. Samanaikaisesti vahvistuksena olleet 1. Kommandorykmentin komppaniat nousivat maihin Sidi Ferruchissa (Green Beach) vallaten Fort Sidi Ferruchin. Pääosan tehtävänä oli edetä itään ja vallata Fort L'Empereur, minkä jälkeen sen tuli kiertää Alger. 6. Kommandorykmentti suojasi maihinnousun itäreunan nousemalla maihin neljässä eri pisteessä Cape Caxinen ja Algerin välillä ja vallata rannikkolinnakkeet. Maihinnousuun oli käytettävissä 7 LSItä, 1 LSG, seitsemän kuljetusalusta. Maihinnousun tukena oli neljä hävittäjää, ilmatorjunta-alus, sluuppi, kaksi korvettia, kolme miinanraivaajaa, kolme troolaria sekä kolme moottoritykkivenettä.

Osa rykmentin joukoista harhautui ja nousi maihin lännempänä kuin oli tarkoitus. Rykmentille alistetut kommandot myöhästyivät, koska heidän aluksiaan ei saatu irti kuljetusaluksesta. Kuusi osaston maihinnousualusta joutui Ilot de la Marinen rannikkopatterin tuleen, jolloin neljä aluksista upposi.

39. RCT vahvennettuna viidellä kommandokomppanialla 1. kommandorykmentistä nousi maihin maihinnousualue C:llä lähellä Cape Matifouta. Osaston tehtävänä vallata Maison Blanchen ja Hussein Deyn lentokentät sekä alue jota kutsuttiin Maison Carréeksi. Lentokenttien valtaamisen jälkeen ilmasuojana olleet koneet siirrettäisiin kentille. Maihinnousuun oli käytettävissä kolme maihinnousualusta, LSI ja kuljetusalus. Maihinnousun tukena oli ilmatorjunta-alus, kaksi hävittäjää, neljä miinanraivaajaa, kaksi troolaria sekä kaksi moottoritykkivenettä.

Rykmentin maihinnousujoukkojen pääosa nousi maihin Blue Beachille ja Red Beach jäi lähinnä tyhjilleen. Samoin tällä alueella kommandot olivat pari tuntia myöhässä, mutta he saivat kuitenkin tehtävänsä suoritettua. Amerikkalaisten rannikkokaistojen maihinnousu saatiin käyntiin kuitenkin aamuyön tunteina. Cape Matifoun linnake avasi kahdesti tulen aamun kuluessa, mutta hävittäjä HMS Zetlandin tulitus vaimensi linnakkeen.

Amiraali Burrough määräsi hävittäjät HMS Broken ja HMS Malcolmin kuljettamaan amerikkalaisen 135. jalkaväkirykmentin suoraan satamaan. Operaation tarkoituksena oli vallata satama ennen sen laitteiden tuhoamista. HMS Malcolmiin osui rannikkotykistön kranaatti ja se joutui vetäytymään. HMS Broke laski joukot maihin satamalaitureille, jonka jälkeen ne valtasivat sähkönjakelukeskuksen sekä öljylaiturin. Joukkojen eteneminen estyi konekivääritulessa tämän jälkeen.

HMS Broke viipyi satamassa nelisen tuntia, minkä jälkeen se joutui vetäytymään rannikkopatterintulen vuoksi. Alus jätti satamaan 250 miestä.

Ylipäällikkönä Dwight Eisenhower ja laivaston komentajana vara-amiraali Henry Kent Hewitt

Läntinen yhtymä Casablancan ympäristö, Marokko (Safi, Fedala ja Mehdia)

• kenraalimajuri George S. Patton
  • Suojausosasto
    • Taistelulaiva USS Massachusetts
    • Risteilijät USS Wichita ja USS Tuscaloosa
    • 4 hävittäjää
    • 1 tankkeri
  • Safin ryhmä (kenraalimajuri Ernest N Harmon)
    • 6 500 miestä Yhdysvaltojen 2. Panssaridivisioonasta ja Yhdysvaltojen 9. Divisioonasta
    • Taistelulaiva USS New York
    • Risteilijä USS Philadelphia
    • Saattuetukialus USS Santee
    • Sukellusvene USS Barb
    • 10 hävittäjää
    • 5 kuljetusalusta, 1 kauppa-alus, 1 miinalaiva, 2 miinanraivaajaa, 2 tankkeria ja 1 hinaaja
  • Fedalan ryhmä (kenraalimajuri Jonathan Anderson)
    • 16 000 miestä Yhdysvaltojen 3. Jalkaväkidivisioona
    • Risteilijät USS Augusta, USS Brooklyn ja USS Cleveland
    • Lentotukialus USS Ranger
    • Saattuetukialus USS Suwanee
    • 2 Sukellusvenettä
    • 15 hävittäjää
    • 12 kuljetusalusta, 3 kauppa-alusta, 2 miinalaivaa, 4 miinanraivaajaa, 1 tankkeri
  • Mehdian ryhmä (kenraalimajuri Lucien Truscott)
    • 9 000 miestä Yhdysvaltojen 2. Panssaridivisioonasta ja Yhdysvaltojen 9. Divisioonasta
    • Taistelulaiva USS Texas
    • Risteilijä USS Savannah
    • Saattuetukialukset USS Sangamon ja USS Chenango
    • vesilentokoneiden emälaiva
    • Sukellusvene USS Shad
    • 9 hävittäjää
    • 6 kuljetusalusta, 3 kauppa-alusta, 2 miinanraivaajaa ja 1 tankkeri

Keskinen yhtymä Oran

• kenraalimajuri Lloyd R Fredenhall
  • Yhteensä 22 000 miestä jaettuna kolmeen taisteluosastoon, jotka oli jaettu seitsemään maihinnousuosastoon
    • Yhdysvaltojen 1. Panssaridivisioona (kenraalimajuri Orlando Ward)
    • Yhdysvaltojen 1.Jalkaväkidivisioona (kenraalimajuri Terry Allen)
    • Yhdysvaltojen 34. Jalkaväkidivisioona
• laivasto-osasto (kommodori Troutbridge)
  • lentotukialus HMS Furious
  • saattuetukialukset HMS Biter ja HMS Dasher
  • taistelulaiva HMS Rodney
  • risteilijät HMS Delhi, HMS Jamaica ja HMS Aurora
  • 9 hävittäjää

Itäinen yhtymä Algier

• kenraalimajuri Charles W Ryder
• Britannian 1. Armeija (kenraaliluutnantti Kenneth Andersson)
• Laivasto-osasto (vara-amiraali Burroughs)
  • tukialukset HMS Argus
  • saattuetukialus HMS Avenger
  • risteilijät HMS Sheffield, HMS Scylla ja HMS Charybdis
  • 5 hävittäjää

Perusteellisten valmistautumisten jälkeen operaatio aloitettiin 8. marraskuuta. Amerikkalaisten maihinnousupaikat olivat Marokossa ja Oranissa. Britit taas nousivat maihin Algerissa. Vichyläiset tekivät paikoitellen rajua vastarintaa, mutta taistelun taivuttua liittoutuneille he ilmoittivat olevansa liittoutuneiden käytössä. Tästä raivostuneena saksalaiset miehittivät myös Vichyn Ranskan. Vaikka itse maihinnousu olikin sujunut paremmin kuin liittoutuneiden sodanjohto oli uskonut, oli liittoutuneiden voitettava vielä Afrikassa taistelevat italialaiset sekä saksalaiset. Tunisia oli vielä akselivaltojen hallussa, ja liittoutuneiden huoltoyhteydet olivat heikohkot. Helmikuussa 1943 akselivallat yrittivät vastahyökkäystä liittoutuneiden joukkoja vastaan. Liittoutuneet torjuivat hyökkäyksen, ja Britannian 8. Armeija ajoi Erwin Rommelin johtaman Deutsches Afrikakorpsin aina Tunisiin saakka.

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Operaatio Soihtu.

• Magnusson, Rosenfeldt, Weibull: Toinen maailmansota, s. 294–295. Otava, 2002. ISBN 951-1-136-23-2
• O'Hara, Vincent P.: The Battle of Casablanca: The Marine Nationale versus the US Navy. Warship 2011, 2011, XXXIII. vsk, s. 48–63. Lontoo: Conway Maritime Press. ISBN 978-1-84486-133-0 (englanniksi)
• Morison, Samuel Eliot: Operations in North African Waters October 1942–June 1943. (History of United States Naval Operations in World War II Volume 2) Annapolis, Maryland: Naval Institute Press, 2010. ISBN 978-1-59114-548-6 (englanniksi)