Opel Commodore

Opel Commodore
Valmistustiedot
Valmistusmaa	Saksa
Valmistaja	Opel
Konserni	General Motors
Valmistusvuodet	1967–1982
Korimalli	kaksiovinen sedan neliovinen sedan kaksiovinen coupé
Luokka	E-segmentti
Teknisesti samankaltaisia	Holden Commodore
Vetotapa	takaveto
Infobox OK

Opel Commodore oli vuonna 1966 esitelty, Opel Rekord C-malliin pohjautuva, ylempään keskiluokkaan asemoitu vaihtoehto. Commodoreen oli tarjolla kuusisylinterisiä moottorivaihtoehtoja, Rekordiin pääasiassa vain nelisylinterisiä moottoreita. Commodore-mallista oli kolme sukupolvea A, B ja C vuosina 1967–1982, ja se uudistui Rekord-sukupolvien D ja E rinnalla vuosina 1972 ja 1977. Kahdesta ensimmäisestä Commodore-sukupolvesta oli saatavilla 2- ja 4-ovinen sedan, 2-ovinen coupé ja kölniläisen Karl Deutsch -korittajan coupésta muuntama avoauto (Deutsch-työtä olivat myös muun muassa n. 200 kappaletta Borgward Isabella-avoautoa). Sillä oli Opel-yhtymän siunaus, ja avoauto tilattiinkin muiden korimallien tavoin piirimyyjän kautta^[1]. Farmarimalli Caravan oli sen sijaan tarjolla vain Rekord-sarjassa, vaikkakin Opel oli vuonna 1968 esitellyt paremmin varustellun, Woody -tyylin puukoristein varustetun^[2] Commodore Voyage -nimisen tutkielman^[1]. Vuonna 1977 esitellyssä Commodore C-mallisukupolvessa ei ollut enää coupé-versiota: tämä korvautui Opel Senatoriin perustuneella Monzalla. Vain hieman kalliimpi Senator söi muidenkin Commodore-mallien asiakaskunnan niin, että vuoden 1982 mallipäivityksessä Senator "A2" korvasi Commodoren lopulta kokonaan.

Commodore A oli tehokkaampien moottoreiden ohella korisisarensa Rekord C paremmin varusteltu (mm. peräpeilin koristelista), suorituskyvyltään BMW 2500- ja Mercedes-Benz 250/280 -mallien kanssa kilpailevia^[3] mutta niitä edullisempi automalli. Tarjolla oli 2 239 cm³ 95 DIN-hevosvoiman peruscoupé^{[4] [5]}, urheilullisemmin varusteltu GS-versio (Opel-malleja Yhdysvalloissa myyvästä Buick-divisioonasta tuttuGrand Sport) 137 DIN- hevosvoimalla ^[5][4], ja huippuversiona oli 2784 cm³-moottorin polttoaineen ruiskutuksella (E = Einspritzung) 150-160 DIN- hevosvoimaa tarjoava GS/E^[5][4]. GS-malli ja tehokkain, 190 km/t nopeuden saavuttava GS/E saivat Bilstein-kaasuiskunvaimentimet ja koristeelliset vanteet Michelin XAS-vyörenkailla^[5], mutta vain GS/E oli varustettu korkeilla ajonopeuksilla ilmenneen keulan nosteen l. epävakauden hillitsevällä spoilerilla^[5]. Myös huippuversion mustatut kylkikeihäät ja konepelti olivat maksullinen lisävaruste^[5]. Commodore A oli suuri myyntimenestys, jopa luokkansa markkinajohtaja^[1]. Commodoren sulavalinjaiset hardtop-coupét (Opel oli pelännyt hyväksyykö asiakaskunta uutuusmallin takakorin lennokkaan ampiaismaiset kaaret) olivat jättimenestys, ja niiden valmistusmäärä 70 333 kappaletta ylsikin lähes sedan-korimallin 72 597 kappaleen lukemiin. Opelin uusi moottorisukupolvi oli kypsynyt nopeammin kuin uudistettavat korimallit, minkä vuoksi valmistaja oli vuodelle 1966 esitellyt vain puolentoista vuoden "välimallina" Rekord B -sukupolven hieman A-versiosta päivitetyllä muotoilulla, mutta jo uusilla neli- ja kuusisylinterisellä moottoreilla. Näistä 2,2-litrainen 6-sylinterimoottori tuli suurimman 1900 S -nelisylinterimallin yläpuolelle malliin 2200 (iskutilavuuden mukaan; mallinimenä käytettiin myös Rekord 6:tta). Ison moottori tarjosi nelisylinteristä vahvempaa vääntöä, mutta painavampi moottori kulutti suorituskyvyn hintana myös enemmän (joskin matalaoktaanista^[3]) polttoainetta. Rekord 6 oli siksi kaupallinen pettymys: se poistui Rekord-mallivalikoimasta jo vuonna 1968, eikä se houkutellut myöskään uuden Commodore-mallin ostajia kuin reilun 1 300 asiakkaan verran^[1]. Asiakaskunta suosi sen sijaan tehokkaita, kilpailevia automalleja suorituskyvyllään kiusaavia^[1] 2,5- tai 2,8-litraisia (KAD A:n 2,8H-moottori^[3]) vaihtoehtoja. Steinmetz-virityspajan kirkkaan keltaiset 2-oviset Commodore-sedanit pulleine levikelokasuojine, ja 3-litraiseksi kasvatetuilla 6-sylinterisillä moottoreilla saavuttivat imagon kannalta tärkeää menestystä rata-ajossa, ja ne voittivat jopa Rallye Monte Carlon Coupe des Damesin.^[1].

Keväällä 1970 Geneven autonäyttelyssä esitelty GS/E-malli Commodore-sarjan huipulle sai Bosch D Jetronic -polttoaineenruiskutuksella (D = drucksensorgesteuert saks. painetunnistinohjattu) varustetun 2,8-litraisen moottorin 150 DIN -hevosvoiman teholla. Tämä yhdysvaltalaisten "muskeliauto"-esikuviensa tavoin kirkkailla perusväreillä kuten helakanpunaisena tai sähkönsinisenä sekä tuolloin muodikkaalla vinyylikatolla tarjottu, näyttävistä koristeteipeistään (kylkikeihäät ja mustattu konepelti vain 1970), leveämmistä renkaista Rostyle-tyylin^[6] kromikorostetuilla 14 tuuman peltivanteilla (Rekord-vannekoko oli 13-tuumaa), tuplapakoputkesta, apukaukovaloista ja punaisesta GS/E-keulamerkistään oitis tunnistettavissa ollut tehoversio^[7] oli eräänä ensimmäisistä GM-suurtuotantoautoista varustettu etupuskurin alla olevalla spoilerilla: ajankohdan lähes 200 km/t nopeuksiin kykenevissä autoissa oli havahduttu keulan häiritsevään aerodynaamiseen nosteeseen, mikä aiheutti epävakautta eli ohjaustuntuman heikkenemistä^[1]. Commodore GS/E olikin 9,5 sekunnin kiihdytysajalla 0–100 km/t sekä 197 km/t huippunopeudellaan^[1] suoritusarvoiltaan ajankohdan Porsche 911T-mallien veroinen^[8][1]. Jäykällä taka-akselilla varustettu, tehokas ja kevytperäinen GS/E rankaisi huolimatonta kuljettajaa pidon rajalla 911-kilpailijansa tavoin äkkipikaisella ajokäytöksellä: tehostamattoman ohjauksen 5¼ kierrosta^[9] eivät helpottaneet vikuroivan Opelin kaitsemista. Ohjaustehostin oli saatavilla lisävarusteena. Vuodelle 1972 uudistettu Commodore B:n GS/E-variantti saisikin huomattavasti parannetun alustan, ja spoileri integroitiin korin etuhelmaan, kun se A-korimallissa oli vielä musta ja lankun kaltainen (kuva; Steinmetz-kilpuri, vakiospoileri). Valmistusajankohdan alkeellinen tai olematon alustan ja korin ruosteensuojaus koitui lukuisille autoyksilöille kohtalokkaaksi: muun muassa vinyylikaton ja Commodorelle ominaisten pyöräkaarien koristeiden alle kertyi ruostuttavaa kosteutta^[3].

General Motors do Brasil valmisti Rekord C- ja Commodore A -korisisarena brasilialaisia ja yhdysvaltalaisia GM-muotoiluaiheita yhdistelevää, eurooppalaista sukulaismallia iskutilavuudeltaan ja kestävyydeltäänkin paremmilla yhdysvaltalaisilla GM-moottoreilla varustettua Opala-mallia vuodesta 1969 aina vuoteen 1992 asti, jolloin sen korvasi Chevrolet Omega – jälleen Opel-juuret omaava malli. Opalan kestävyys ja huollon helppous tekivät siitä suositun viranomais- ja ammattikuljettajien kuten taksien työvälineen, mutta suositulla ja noin miljoonana kappaleena valmistetulla mallilla osallistuttiin myös moottoriurheiluun. Nimen Opala on arveltu viittaavan opaali-jalokiveen, tai olevan yhdistelmä Opel- ja Chevrolet Impala -nimistä tai paikallinen muunnos "hoppla"-sanonnasta, mutta tosiasiassa se oli journalistin tuhansista nimikilpailun ehdotuksista seulotun kuuden finaaliin päässeen nimien joukosta poimima. Vuonna 1966 Sao Paulossa nimellä "Project 676" käynnistetty hanke johti Opala-mallin ensiesittelyyn marraskuussa 1968. Korin "kokispullo"-muotoilu oli pitkälti sama kuin eurooppalaisissa sisarmalleissa, mutta sen keulaklippi oli Chevrolet Chevy II -mallin kaltainen. Opalan moottorivaihtoehtojen iskutilavuus oli kookkaampi – tämä kompensoi Brasiliassa polttoaineena yleisesti käytetyn sokeriruokoperäisen etanolin bensiiniä vähäisempää energiatiheyttä. Opala-perusmallin rinnalle tuli vuodesta 1970 alkaen paremmin varusteltu Comodoro-malli, sitten urheilullinen SS sek�� vuonna 1974 tutusta 4,1-litraisesta 6-sylinterisestä rivimoottorista moottoriurheilun tarpeisiin kehitetty 250 S -kilpaversio tuplakaasuttimella (250 kuutiotuumaa = 4 093 kuutiosenttimetriä). Vuosina 1981-1994^[10] oli tarjolla Opala-mallin runsaammin varusteltu 4-ovinen Opala Diplomata.

GM-Australian Holden-automerkillä oli vuosina 1968–1971 Rekord/Commodore-serkkujensa cokispullo-muotoilua muistuttava hardtop-coupé Monaro. Se pohjautui järeämpään, myös vuodelle 1968 uudistettuun full size-mallin Kingswood (HK). Samannäköisyydestä Opel Commodoreen huolimatta juhlittu Monaro-malli oli Holdenin omaa suunnittelua. Moottorivaihtoehdot perusmalli GTS:sä olivat 6-sylinterisiä joko 2 460 cm³ tai kahtena tehovarianttina "perus" ja "S" tarjottu 3 050 cm³. Lisäksi Monarosta piti olla V8-moottorilla varustettu versio, mutta moottoritilan mitattiin aluksi olevan liian pieni jotta sinne voisi asentaa Chevrolet-peräisen pikkulohko-V8:n. Siksipä Holden ryhtyi suunnittelemaan ensimmäistä australialaista V8-moottoria joko 4 145,9 cm³- l. 253 kuutiotuuman tai 5 047,2 cm³- l. 308 kuutiotuuman versiona. Moottoriprojekti viivästyi, ja tällä välin Monaron moottoritilan tarkistusmittaus paljasti ensi mittauksen epätarkaksi, eli että Chevrolet-moottorin mahtui kuin mahtuikin paikalleen. Näin Monaroa sai joko GTS-mallina 307 kuutiotuuman l. 5 030 cm³- tai GTS 327 -huippumallina merkintänsä mukaisesti 327-kuutiotuuman l. 5 360 cm³ Chevroletin V8-moottorin. Suurin GTS 327 oli saatavilla vain 4-vaihteisella käsivalintavaihteistolla.^lähde?

Kesäkuussa 1969 HK-sukupolvi korvautui HT-sukupolven facelift-korilla, ja moottoripaletti käsitti kotimaisten 253- ja 308-kuutiotuumaisten V8-moottoreiden rinnalla Chevroletilta hankitun, 327-kuutiotuumaisen korvaavan suuremman 350 kuutiotuuman moottorin, johon oli nyt myös saatavilla 2-vaihteinen, Oliver K. Kelleyn^[11] eli Olavi Koskenhovin suunnittelema Powerglide-automaattivaihteisto^[12]. Heinäkuun 1970 lopulla julkistettu HG-sukupolvi oli viimeinen alkuperäisellä korilla - toki pois lukien vähäiset muotoilun muutokset keulaan ja perään sekä versioita identifioivat merkit. Esimerkiksi GTS 350 -merkit lokasuojissa vaihtuivat jäähdytinsäleikön GTS-merkkeihin, kun taas 350-merkki oli HG:ssä tullut kookkaana tarrana etulokasuojien kärkeen. Lisäksi HT- ja HG-sukupolven Honden Monaro GTS:iä koottiin Etelä-Afrikassa sikäläisen General Motors -yhtiön Australiasta tuomista osista GMSA:n tehtaalla Port Elisabethissa, ja GMSA jatkoi HG-Monaron valmistamista myöhemmin Chevrolet SS -nimisenä: se sai kromimaskin nelivalojärjestelmällä ynnä suurilla kulmavilkuilla, ja moottoreina oli yhä tarjolla pienempi Holden 308- sekä Chevrolet 350- V8. GMSA-valmistus oli 3 010 kappaletta, joista hieman yli puolet Monaroja ja hieman alle puolet Chevrolet SS:ejä.^lähde?

Maaliskuusta 1972 lähtien Opel Rekord D -mallisarjan kaltainen Commodore B -mallisarja 6-sylinterisillä moottoreilla tuli saataville. Nämä mallisarjat olivat ensimmäiset, joiden korin General Motors oli suunnitellut tietokoneavusteisesti. Kuusisylinteriset moottorit olivat nyt tarjolla 2,5- tai 2,8-litraisina, ja tehovaihtoehdot olivat 115 hv (85 kW) – 160 hv (118 kW) joskin teho laski vuosimallissa 1975 Länsi-Saksan markkinoilla enimmillään 118:sta 114 kW:iin päästörajojen tultua voimaan. Huippuversio GS/E sai ainoana tehostetun ohjauksen sekä tuulilasiin valetun autoradio-antennin vakiovarusteiksi. Lisävarusteena Commodore oli saatavilla mm. valuvanteilla peltivanteiden sijaan, ja/tai 3-vaihteisella automaattivaihteistolla 4-vaihteisen käsivalintavaihteiston tilalle. Myös metallihohtovärit olivat nyt tulleet tarjolle Commodore-mallisarjaan lisähinnasta. Korimalleina oli edelleen saatavilla 4-ovinen sedan tai 2-ovinen coupé, joskin muutama Rekord D -mallisarjan farmariauto toteutettiin kokeellisesti Commodore-mallisarjan tavoin varusteltuina.^lähde?

Vuoden 1977 Frankfurtin IAA-messuilla ensiesitelty Commodore C-mallisarja tuli markkinoille vasta lokakuussa 1978, ja tarjolla oli perinteisen coupé- ja sedan-version rinnalla vuodesta 1981 lähtien myös Voyage-nimen saanut, runsaammin varusteltu farmariversio. Tätä Voyage-mallia myytiin kuitenkin lanseerausta seuranneen 16 kuukauden aikana vain epätyydyttävät 3 440 kappaletta, eli se on Commodore C-mallisarjan harvinaisin variantti. Kalliimman Opel Senator-mallin korin mutta pienemmän 2,5-litraisen 6-sylinterisen moottorin yhdistelmä ei segmenttinä ollut elinkelpoinen, kun samaan aikaan Senator-mallikin sai aikakaudelle tärkeänä polttoaineen kulutuksen vähentämiskeinona pienempiä bensiini- ja dieselmoottoreita, ja Commodoren ero Rekord-mallisarjaan kapeni. Toisaalta kilpailu oli kiristynyt muiden muassa Audi 100 -mallisarjan uudistusten saavutettua suosiota markkinoilla: saksalaiskilpailijoiden uudistuessa GM-jätti menetti aloitteen, ja 1970-luvun kultakauden vuosinaan 1930-luvun tavoin lyhytaikaisesti jopa Volkswagenin Saksan suurimpana autonvalmistajana myyntimäärissä ylittäneen Opelin^[1] imago himmeni.^lähde?

Vuonna 1982 Senatorin päivitysversion A2 (1982–1986) myötä Commodore-mallisarjan valmistus lakkasi ilman seuraajaa. Markkinoiden kaltoin kohtelemien ylemmän keskiluokan Opel-mallisarjojen tarjonta loppui vuonna 2003 päättyneeseen Opel Omega B -malliversion valmistukseen. ^lähde?

Australiassa Commodore C:n korisisarina olivat vuosien 1978–1988 Holden Commodore VB/VC/VH/VK/VL, joskin kori oli vuoden 1984 VK-versiosta lähtien Senator A:n kaltainen kolmella sivuikkunalla, ja viimeisessä VL-versiossa maaliskuusta 1986 lähtien samankaltaisesti pyöristetympi kuin Senator B:ssä. V-kirjain juontuu GM:n takavetoisesta V-Platform-pohjalevystä, minkä Opel oli kehittänyt 1960-luvulla, mikä tuli ensi kertaa käyttöön vuonna 1966 Rekord C- ja Commodore A -sukupolvissa, ja minkä australialainen muunnos jatkoi vielä vuosina 2003–2007. Sitä ei pidä sekoittaa yhdysvaltalaiseen erilliseen V-Body -pohjalevyyn (1987), mikä oli käytössä etuvetoisessa Cadillac Allanté-mallissa vuosina 1987–1993. V-pohjalevyn seuraaja oli Zeta-pohjalevy (2006-2017)^[13]. Commodore VB voitti heti ensi vuonnaan Australian Vuoden Auto -tittelin, sillä se poikkesi eurooppalaisine juurine aiemmin yhdysvaltalaismuottia noudattaneista kilpailijoistaan kuten vaikkapa Ford Falconista. Mallinimi meni varustetasojen mukaan, ollen Commodoressa Executive, Berlina ja Calais, kun Commodore-varustetasot oli aluksi nimetty eurooppalaiseen tyyliin SL, SL/X tai SL/E. Huippumallissa Calais ajovalot olivat sähkötoimisten luukkujen takana piilossa. Viimeisen VL-sukupolven moottorivaihtoehtoja olivat Nissanilta ostettu 3,0-litrainen V6-bensiinimoottori ilman tai turbon kera, tai General Motorsin 5,0-litrainen V8-moottorin nelikurkkuisella kaasuttimella ja 166 hv teholla. Erityisesti VL-sukupolvea moitittiin halvan oloisesta sisustuksesta, ja sen korissa oli laatupuutteita: esimerkiksi tuulilasin tiivistystapa ohjasi kosteutta alla oleviin peltirakenteisiin, mitkä ruostuivat seurauksena pilalle. Vuodesta 1988 lähtien Australian Commodore-mallien muodot ja osin tekniikkakin pohjautuivat Opel Omegaan. Vuonna 1856 perustettu Holden-yritys siirtyi vuonna 1931 General Motorsin merkkien portfolioon, ja se lakkautettiin vuonna 2020^[14].

Kolmatta Commodore-sukupolvea myytiin Isossa-Britanniassa nimellä Vauxhall Viceroy. Commodore on lisäksi ollut australialaisen General Motors-yhtymään kuuluvan Holden-automerkin malli vuosina 1978–2020. Etelä-Korean Daewoo aloitti autonvalmistuksen heinäkuun 1975 ja kesäkuun 1978 välisenä aikana: Shinjin Industrial Co. oli aloittanut Toyota-partnerina, mutta kääntyi vuonna 1972 General Motorsin yhteistyökumppaniksi. Automalli Shinjin Opel Rekord Royale oli 4-ovinen, varustettu joko 1,7- tai 1,9-litraisella nelisylinterimoottorilla, ja sen valmistusmäärä oli noin 12 000 kappaletta^[15]. Myös iranilainen vuonna 1967 Jeep- ja sitten AMC:n Rambler-mallien valmistusta varten perustettu Iran Pars Khodro Co. aloitti yhteistyön vuonna 1972, jolloin sen yritysnimeksi tuli General Motors Iran, ja tuotteeksi 2,5- tai 2,8-litraisilla 6-sylinterisillä moottoreilla varustettu, Commodorea vastaava Chevrolet Royal tai Iran. Valmistusmäärä vuosina 1974–1977 oli noin 10 000 kappaletta^[15]. GM Iran laajensi myös yhtymän amerikkalaismallien valmistukseen, mutta yhteistyö päättyi Iranin vallankumoukseen vuonna 1979. Pars Khodro Co. valmistaa edelleen autoja Iranissa^[15]. GM Etelä-Afrikka valmisti Commodore A- ja B-sukupolvia vuosina 1968–1973 Port_Elizabeth-tehtaallaan Vauxhall Victor FD-tyyppisellä maskilla Ranger-nimisenä 2-ovisena sedanina (sisäisen kilpailun välttämiseksi, sillä Victor oli tarjolla vain 4-ovisena). GM Sveitsin tehdas Biel/Biennessä (1970–1975) ja GM Continental-alayhtiö Belgian Antwerpen tehtaallaan 1970–1978 valmistivat Ranger A/B-sukupolvia tarpeisiinsa Opel-moottoreilla, ja käyttämällä muidenkin GM-valmistajien kuten Vauxhall-nelivalomaskia (kuva; 1971 Ranger 2500 GTS, GM-Suisse). Höperö järjestely purettiin B-sukupolven aikana, kun valmistus Bielissä tuli kustannustason noustessa kannattamattomaksi, ja Antwerpenissä, kun Rekord E -sukupolvi tuli vuonna 1978 markkinoille. Toteutuneen järjestelyn tilalle oli aluksi harkittu myös Chevrolet Opala- tai Australian pienemmän Holden Toranan tuontia Eurooppaan.^lähde?

Adam Opel AG itse valmisti vuosina 1970–1971 moottoriurheilun tarpeisiin 6-sylinteristä 2,8-litraista 2800 GS Motorsport-moottoriversiota, vaikka valmistajalla itsellään ei tuolloin ollut kilpatallia. Merkki oli edustettuna niin radoilla kuin ralleissakin merkittävien viritysyritysten tunnusten alla.^lähde?

Klaus A. Steinmetzin vuonna 1968 Rüsselsheimissa perustama Steinmetz-yritys viritti tuon Opelin kilpamoottori-aihion aina yli 250 hevosvoiman tehoon, jolla Steinmetz-Commodoret olivat kilpailuissa tasavertaisia vastustajia Porsche 911- ja Ford Capri -kilpureille.^lähde?

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Opel Commodore Wikimedia Commonsissa

• 7-sivuinen Opala-historiikki kuvien kera (Arkistoitu – Internet Archive) (portugaliksi)
• Interessengemeinschaft "Opel Rekord C und Commodore A"/links (valikko ja linkkejä (saksaksi))
• Commodore B -sivusto (saksaksi)
• Kuriositeetti: Charles Bronson ajaa Commodore A GS/E:tä takaa-ajokohtauksessa ranskalais-italialaisessa Cold Sweat -elokuvassa 1971, 3:19 minuuttia (lyhyin kolmesta)

Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.