Indoktrinaatio
Indoktrinaatio on jonkin arvojärjestelmän, uskomusjärjestelmän tai oppijärjestelmän eli doktriinin iskostamista ihmiseen ilman mahdollisuutta sen kyseenalaistamiseen tai kriittiseen arviointiin. Iskostettu uskomus tai arvo esitetään ehdottomana totuutena, ja sen noudattaminen katsotaan pakolliseksi.[1]
Käsitteen historia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Indoktrinaation käsite yleistyi keskiajalla. Silloin doktriinilla tarkoitettiin roomalaiskatolisen kirkon oppeja ja indoktrinaatiolla niiden opettamista. Käsitteen yleistyessä sillä alettiin tarkoittaa samaa kuin opettamisella yleisesti, eikä vain kristillisten doktriinien opetusta. Keskiajalla opettaminen oli nykyajasta poiketen yksisuuntainen tiedonsiirtoprosessi, joka perustui vallan käyttöön ja pakottamiseen.[2]
Kun länsimaat modernisoituivat ja opetus muuttui vastavuoroiseksi, ja kun demokratia ja älyllinen vapaus nousivat ihanteiksi, erotettiin indoktrinaation ja koulutuksen käsitteet toisistaan, ja ne alettiin nähdä toistensa vastakohtina. Indoktrinaatioksi alettiin käsittää sellainen opetus, joka arvioitiin eettisesti arveluttavaksi ja kielteiseksi.[3]
Kriteerit
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Englantilainen kasvatusfilosofi I. A Snook määritteli vuonna 1972 indoktrinaatiolle viisi kriteeriä, joiden avulla indoktrinaatio erotellaan kasvatuksellisesta opettamisesta:[4]
- Menetelmäkriteeri on Amerikassa korostunut näkökulma, jossa indoktrinaatio paikannetaan opetuksessa käytettyihin menetelmiin. Indoktrinaatio määritellään siinä epärationaaliseksi opetusmenetelmäksi, jota luonnehtivat autoritaarisuus, yksipuolinen tiedon siirto, vapaan vastavuoroisen keskustelun estyminen sekä haluttomuus ja kyvyttömyys oppilaan persoonan arvostamiseen.[4]
- Sisältökriteeri on korostunut Isossa-Britanniassa. Siinä indoktrinaatio liittyy doktrinaalisiin eli opillisia uskomuksia sisältäviin maailmankatsomuksellisiin opetussisältöihin.[4]
- Seurauskriteerissä indoktrinaatio määrittyy opetusten seurausten eli indoktrinoitujen persoonien perusteella. Heidät kuvataan tiedollisesti ja maailmankatsomuksellisesti lukkiutuneiksi ja kritiikittömiksi toimijoiksi.[4]
- Intentiokriteerissä indoktrinaatio paikannetaan opettajan intentioihin.[4]
Käyttö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kasvatustieteilijä Thomas F. Green määritteli indoktrinaation kasvatusmenetelmäksi, joka ei tähtää yksilön itsenäisen ajattelun kehittämiseen vaan hallintaan ja sortamiseen. Näin se on autokraattinen eikä demokraattinen lähestymistapa opetukseen. Sihen ei kuulu relativismia tai moniarvoisuutta, vaan se edistää tietämättömyyttä ja rajoittuneisuutta.[1]
Indoktrinaation kohteina ovat usein ihmiset, joilla on jokin heikkous, tai joilla ei ole valtaa. Tyypillinen esimerkki tällaisesta vallan epätasapainosta on vanhemman ja lapsen suhde. Vanhemmat voivatkin indoktrinoida lapsensa noudattamaan tiettyjä uskonnollisia tai poliittisia näkemyksiä. [1]
Indoktrinaatiota hyödynnetään joskus uskonnoissa ja etenkin fundamentalismissa. Indoktrinaatiota ovat käyttäneet jotkin uskonnolliset kultit saadakseen jäsenensä luopumaan omaisuudestaan tai joskus suorittamaan jopa joukkoitsemurhan. Iskostettu järjestelmä voi olla myös poliittinen tai liittyä ennakkoluuloihin. Indoktrinaation avulla ihmisiä voidaan radikalisoida ja saada tekemään ekstremistisiä ja väkivaltaisia tekoja.[1]
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pietilä, Heini-Maaria: Kuka indoktrinoi ja ketä? (Pro gradu -tutkielma) Jyväskylän yliopisto, 2004. Teoksen verkkoversio (viitattu 26.10.2023).
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kirjallisuutta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Huttunen, Rauno: Kommunikatiivinen opettaminen: indoktrinaation kriittinen teoria. Jyväskylän yliopisto, 2003. ISBN 952-5478-18-1 Teoksen verkkoversio.
- Itäkylä, Antti: Realistisen uskonnonopetuksen oikeutus indoktrinaatio ongelman valossa Tapio Puolimatkan ajattelussa. Pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto 2010. (Arkistoitu – Internet Archive)
- Puolimatka, Tapio: Opetusta vai indoktrinaatiota. Helsinki: Tammi, 1997.