Kubismi

Kubismi on pääasiassa maalaustaiteen ja kuvanveiston, sekä joissakin maissa taideteollisuuden ja arkkitehtuurin suuntaus 1900-luvun alussa.^[1] Nimensä kubismi sai vuonna 1911 pariisilaisten kubistien yhteisnäyttelyn arvosteluista.^[2]

Kubistisessa taiteessa esineet hajotetaan, analysoidaan ja kootaan uudelleen pelkistyneessä muodossa. Taiteilija kuvaa aiheen yhden kiinteän näkökulman sijasta samanaikaisesti monesta kulmasta yrittäessään esittää sen mahdollisimman täydellisesti. Usein tahojen tai tasojen pinnat leikkaavat toisensa kulmissa, joissa ei voi havaita syvyyttä. Tausta ja esineet tai hahmo tunkeutuvat toisiinsa luoden moniselitteisen onton tilan, joka on ominaista kubismille.^[1]

Kubismissa oli kyse esittävän taiteen ja abstraktion vastakkainasettelun pohdinnasta. Kubismi pani alulle abstraktin taiteen ja johti esimerkiksi orfismin, De Stijlin ja konstruktivismin syntyyn.^[2] Kubismi kehitti kollaasitekniikan sekä vaikutti myös esimerkiksi futurismiin, kubo-futurismiin, kubo-realismiin, rayonismiin ja suprematismiin sekä moderniin arkkitehtuuriin.^[3]

Kubismi syntyi Ranskassa vastareaktiona fauvismille ja ekspressionismille sekä impressionistiselle ilmaisulle.^[3]

Kubismin kehittivät taiteilijat Pablo Picasso ja Georges Braque. He saivat innoitusta runoilija Stéphane Mallarmén kokoelmasta Nopanheitto (1897). Tyyli syntyi kolmen tapahtuman kautta: Pariisissa vuonna 1905 esitetyt Georges Seurat’n maalaukset, joissa irrottauduttiin impressionismista, Paul Cézannen muistonäyttely 1907 ja afrikkalaisen taiteen tulo tunnetuksi Euroopassa. Näistä voimakkain vaikutus oli Cézannen pyrkimys maalausten sommittelemiseksi luonnon kolmiulotteisten perusrakenteiden mukaisesti väripintoja käyttäen.^[1][4]

Kubismin katsotaan saaneen tärkeimmät lähtökohtansa Pablo Picasson teoksessa Avignonin naiset (1907). Teos on harkitun karkea ja näennäisen kömpelö. Kubismia siinä edustaa etenkin teoksen oikeanpuoleinen naishahmo, jota kuvataan useasta eri kulmasta samanaikaisesti. Hahmot on hajotettu kubismin tapaan toisiinsa teräväkulmaisesti liittyviksi tasopinnoiksi eli faseteiksi. Valoa on käytetty mielivaltaisesti ja perspektiivivaikutelman vastaisesti mutta kokonaissommitelman vaatimusten mukaan. Tila on häivytetty melkein olemattomiin, jolloin hahmot näyttävät työntyvän ulos kuvasta, joka kupruilee niiden välissä kulmikkaana ja särmikkäänä, kuten hahmojen vartalotkin. Etualan hahmot ja tausta sulautuvat yhteen. Maalaus on kokonaisuudessaan itsenäinen konstruktio eli ”kuvaobjekti”.^[2]

Avignonin naisten maalaamisen jälkeen Georges Braque liittyi seuraamaan Picasson tyyliä, ja taiteilijat tekivät läheistä yhteistyötä vuodet 1908–1914, kunnes Braque joutui sotaan. Esimerkiksi taiteilijoiden vuonna 1911 syntyneet teokset ovat niin samankaltaisia, että he itsekään eivät myöhemmin muistaneet, kumpi jonkin teoksen on maalannut.^[2]

Braquen ja Picasson merkittävimpiä töitä fasettikubismin vaiheen vuosilta 1906–1909 ovat Taloja ja puita (Braque, 1908) ja Kolme naista (Picasso, 1908–1909). Talojen ja puiden kokonaissommittelu on puoliksi abstrakti, ja luonnonmuodot on Cézannen tapaan hajotettu kalteviksi, osittain päällekkäisiksi tasoiksi, jotka näyttävät työntyvän syvyydeltään olemattomasta tilasta kohti katsojaa eivätkä kohti pakopistettä. Kolmessa naisessa Picasso käytti harvoja lähekkäisiä värisävyjä, jotka muodostavat tasaisen aukottoman, fasettimaisen pinnan. Hahmot muodostavat taustan kanssa yhtenäisen kalliomaisen massan, mikä tekee maalauksesta veistoksellisen.^[2]

Vuoden 1910 jälkeen Picasso alkoi vähentää teostensa veistoksellisuutta ja käyttää maalauksissaan rikkonaisia ääriviivoja ja läpikuultavia pintoja, jotka leijuivat matalassa ja hohtavassa tilassa. Tätä tyylisuuntaa vuosina 1910–1912 kutsutaan analyyttiseksi kubismiksi. Siinä muodot jatkavat pirstoutumistaan, ja kuvatut esineet muuttuvat koko ajan abstraktimmiksi ja tunnistamattomammiksi. Tämän kauden esimerkkejä ovat Alaston nainen (Picasso, 1910) ja Portugalilainen (Braque, 1911). Alaston nainen on massaton pintakuvio, jonka tasot muistuttavat päällekkäin ladotuista pahvinpaloista rakennettua tornia. Toisinaan viivat rajaavat tasoja, ja niiden yhdistyminen tasojen kallistumiseen muodostaa moniselitteisen spiraalin. Portugalilaisessa muodot häälyvät kutistuneessa tilassa lähellä maalauksen pintaa, ja perinteinen kahtiajako kuvaan ja taustaan on kadonnut. Braquen maalauksissa on joitain johtolankoja aiheiden tunnistamiseksi, mutta Picasso meni häntä pidemmälle aiheiden muuttamisessa tunnistamattomiksi.^[2]

Vuonna 1912 Picasso loi ensimmäisen kollaasin liittämällä maalaamaansa asetelmaan vahakangaskappaleen ilmaisemaan tuolia. Sen jälkeen hän lisäili maalauksiinsa lisää todellisia esineitä ja niiden osia. Näin hänen taideteoksistaan tuli kubismin ihanteen mukaisia konstruoituja esineitä, jotka vain loivat mielikuvan ulkoisesta todellisuudesta, mutta olivat siitä riippumattomia. Braque käytti teoksissaan liimattuja paperinpaloja, kuten teoksessa Le Cournier (1913).^[2]

Picasso teki ensimmäisen kubistisen veistoksensa Kitara vuonna 1912. Teos on koottu pellistä ja rautalangasta toisin kuin veistokset siihen asti. Myöhemmin Picasso käytti myös puuta, tinaa, pahvia, paperia ja narua sekä erilaisia tehdasvalmisteisia materiaaleja.^[2]

Rinnan kollaasin kanssa syntyi kubismin kolmas ja viimeinen vaihe, synteettinen kubismi (1912–1914). Siinä taiteilija siirtyi abstraktista takaisin esittävään, ja kohde kuvattiin muodoin, jotka eivät olleet alun perin siitä lähtöisin. Litteät ja värilliset muodot järjestettiin koristeellisesti muodostamaan pohjarakenteen, josta kohde saatiin esiin tarkentamalla ja lisäämällä kuvaan merkkejä. Maalauspinta näyttää koostuvan leikatuista ja liimatuista litistetyistä muodoista. Tyylin malliesimerkki on Picasson Harlekiini (1915).^[2]

Braquen ja Picasson ohella kubismia käyttivät ja kehittivät taidemaalareista esimerkiksi Piet Mondrian, Paul Klee, Fernand Léger, Robert Delaunay, Sonia Delaunay, Juan Gris, Roger de la Fresnaye, Marcel Duchamp ja Albert Gleizes, kuvanveistäjistä Alexander Archipenko, Raymond Duchamp-Villon ja Jacques Lipchitz sekä arkkitehdeista 1920-luvulla Le Corbusier.^[5]

Vuoteen 1914 mennessä kubismista oli erkaantunut useita sivuhaaroja, kuten orfinen kubismi eli orfismi.^[2] Kubismi oli vielä sidoksissa perinteiseen maalaustaiteeseen, mutta osa siihen osallistuneista taiteilijoista siirtyi täyteen abstraktiin geometriseen taiteeseen, kuten Mondrian.^[1] Varsinaisen kubistisen taideliikkeen katsotaan päättyneen 1920-luvun alussa.^[3]

Nykyisen Tšekin alueella kehittyi omalaatuinen kubismin suuntaus, jonka teokset ulottuivat useammille taiteenaloille kuin Euroopan kubismi yleensä. Terävät kulmat, vinot tasot ja kristallinmuotoiset hahmot luonnehtivat tšekkiläistä kubismia. Suuntauksen kuumeisimmat ajat olivat 1910–1914. Radikaali arkkitehtinelikko Pavel Janák, Josef Gočár, Josef Chochol ja Vlastislav Hofman innostuivat Braquen ja Picasson teoksista kehittäen maalaustaiteessa ja kuvanveistossa esiintyneitä kubismin ideoita muotoiluun ja arkkitehtuuriin.

Tšekkiläiset kubistit uskoivat, että esineen sisäisen energian voi vapauttaa särkemällä perinteisen muotoilun pysty- ja vaakasuuntaiset pinnat. Yhdistämällä kulmikkaat tasot arjen esineiden muotoiluun he yrittivät saada aikaan dynaamista muotoilua, joka synnyttäisi taideteoksia. Pyramidi oli tšekkiläisten kubistien arkkitehtuurin korkein pyrkimys ja kristalli ihanteellisin luonnonmuoto.

Radikaalia kubistista muotoilua sovellettiin muun muassa astioihin, huonekaluihin ja typografiaan. Arkkitehtuurissa suunniteltiin monenlaisia rakennuksia huviloista toimistorakennuksiin. Tšekkiläiseen kubismiin voi tutustua kubistisessa rakennuksessa, joka on Prahan Kansallisgallerian ylläpitämä Tšekkiläisen kubismin museo Mustan Jumalanäidin talossa, Celetná-kadun ja Ovocný trhin (Hedelmätorin) kulmassa Prahan vanhassakaupungissa.

Suomessa monet taiteilijat kiinnostuivat kubismista, mutta vain muutamat, kuten Ilmari Aalto, Gösta Diehl tai Unto Pusa, tarttuivat siihen syvällisemmin.

Estetiikan ja taiteen filosofian dosentti Irmeli Hautamäki on arvioinut, että Einsteinin suhteellisuusteorian vaikutus kubistien muotokieleen on ollut ilmeinen. Heitä kiehtoi hypoteesi henkilöstä, joka valonnopeudella liikkuessaan näkisi maailman samanaikaisesti ylhäältä, alhaalta, sivuilta, edestä ja takaa. Edelleen kolmiulotteiset kappaleet muuttuisivat suhteellisuusteorian mukaan vauhdissa litteiksi ja värit häviäisivät. Kubismin perustan laskijoista Braquen ja Picasson tiedetään monien muiden intellektuellien tapaan lukeneen populaareja esityksiä suhteellisuusteoriasta.^[6]

• 
  Ljubov Popova, Pianisti, 1914.
• 
  Roger-Noël-François de La Fresnaye, Istuva mies, 1914.
• 
  Ismael Nery, Nu no Cabide, n. 1927.

• Schaeffner, Claude; Lambert, Jean-Clarence; Caputo, Martine: Taiteen maailmanhistoria. Kubismi. Suomentanut Viiliäinen, Pirjo-Liisa. Ex libris, 1980.

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta kubismi.

• Kuvaretki tšekkiläisen kubismin arkkitehtuuriin (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi)
• Tšekkiläisen kubismin museo Mustan Jumalanäidin talossa Prahassa, Tšekin kansallisgalleria (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi)