Vanhasaksanpaimenkoira

Hieman ennen nykyisen saksanpaimenkoiran jalostuksen alkamista Saksan eri alueilla oli omat paimenkoiransa: alkuperäisiin rotuihin kuuluivat muiden muassa baijerinpaimenkoira, eteläsaksanpaimenkoira, hannoverinvillapaimenkoira, hesseninpaimenkoira, thüringeninpaimenkoira ja württemberginpaimenkoira.^[1] Suurin osa niistä katosi yleiskansallisen saksanpaimenkoiran syntymän myötä. Nykyiset vanhat saksalaiset paimenkoiratyypit ovat näiden alkuperäisrotujen lähimpiä sukulaisia ja osittain myös niiden suoria jälkeläisiä.

Rodusta on seitsemän varsinaista muunnosta, joista ostdeutscher gelbbacke, schwarzer altdeutscher ja fuchs ovat oikeastaan saman tyyppimuunnoksen eri värivariaatioita. Kaikkia kolmea voi myös syntyä samaan pentueeseen. Kahdeksas ”muunnos”, stumper, ei oikeastaan ole oma muunnoksensa vaan yhteisnimitys muiden muunnosten töpöhäntäisille yksilöille.

Gelbbacke on yleisin Pohjois- ja Keski-Saksassa. Se on saanut nimen ”keltaposki” mustan karvapeitteensä kellertävän ruskeista merkeistä. Jotkut yksilöt muistuttavat pitkänomaista suomenlapinkoiraa. Tšekinpaimenkoiraa pidetään sen sukulaisrotuna. Muunnoksesta on kaksi erillistä variaatiota, itäinen ostdeutscher gelbbacke (black & tan itäsaksanpaimenkoira) ja eteläinen süddeutscher gelbbacke (black & tan eteläsaksanpaimenkoira). ”Vanhojen ja uhanalaisten kotieläinrotujen suojelujärjestö”, joka seuraa alkuperäisrotujen tilannetta, on listannut sen punaiselle listalle kategoriaan III eli uhanalainen.

Itäsaksalainen muunnos on kaikista vanhasaksanpaimenkoirista laajimmalle levinnyt, koska sitä pidetään erittäin hyvänä työkoirana. Sen karvapeite on pitkä ja säkäkorkeus on 55–60 senttimetriä. Sen black & tan -värityksen merkit vaihtelevat sävyltään keltaisesta punaiseen ja ruskeaan, ja se on saanut merkkivärityksen silmien yläpuolella sijaitsevien alueen vuoksi lempinimen ”nelisilmä”. Eteläsaksalainen muunnos taas on tyypiltään näistä kahdesta huomattavasti epäyhtenäisempi.

Harzer fuchs (harzinpaimenkoira) on kotoisin Harzin alueelta, jossa sitä käytettiin alun perin Harzin punaisen nautakarjan paimentamiseen. Myöhemmin se on toiminut myös lammaskoirana, ja se on nykyisin yleisin Pohjois- ja Keski-Saksassa. Sen työskentelyominaisuudet on onnistuttu säilyttämään ensiluokkaisina, ja se on työssään sinnikäs, nopea ja ketterä. Se on älykäs, valpas ja hieman varautunut. Puhtaana työkoirarotuna se ei sovellu pelkästään seurakoiraksi, vaan turhautuu jäädessään ilman rodunomaista toimintaa. Energisenä koirana sen liikunnan ja virikkeiden tarve on suuri.

Rotu on saanut ”Harzin kettua” tarkoittavan nimensä punertavasta väristään, joka vaihtelee vaaleasta kermasta nokisen punaiseen ja tummaan punaiseen. Sillä voi olla musta maski. Korvat ovat joko pystyt tai puolipystyt. Yleensä rotu on pitkäkarvainen, mutta myös karkeakarvaisia yksilöitä esiintyy. Sen säkäkorkeus on 50–60 senttimetriä ja paino 24–28 kiloa.

Aiemmin Saksassa oli enemmän erilaisia punaisia paimenkoiria, jotka kulkivat nimen ”fuchs” alla, mutta harzilainen muunnos on ainoa nykyisin elossa oleva. Kuten suurta osaa muistakin alkuperäisroduista, sitäkin uhkaa kuitenkin sukupuutto sen alkuperäisten tehtävien yhä vain vähetessä. Vanhojen ja uhanalaisten kotieläinrotujen suojelujärjestö on listannut sen punaiselle listalle kategoriaan III eli uhanalainen.

Kuhhundia, westfalenilaista muunnosta, käytetään nautojen paimentamiseen. Sana kuhhund tarkoittaakin lehmäkoiraa, ja nykyisin se kaitsee lähinnä maitoa tuottavia tai vasikoita imettäviä lehmiä. Alkuperältään se on hyvin vanha: se mainitaan Nassaun vanhoissa laissa jo vuonna 1465 laiduntavien kotieläinlaumojen vartijana. Se on itsevarma, älykäs ja sitkeä, ja sillä on voimakas paimennusvietti. Tämän dominoimaan pyrkivän ja itsenäisen rodun kouluttaminen vaatii kärsivällisyyttä ja selkeää johdonmukaisuutta, mutta oikein kasvatettuna se on omistajaansa kohtaan uskollinen, lempeä ja vaatimaton.

Muunnos on neliömäinen, ketterä, vankkapäinen ja taittokorvainen, ja muistuttaa saksanpaimenkoira-risteytystä. Pää on vankka ja lyhyt, otsapenger kohtalainen. Korvat ovat useimmiten puolipystyt, vaikka muunkin asentoisia toisinaan esiintyy. Raajat ovat hapsuttuneet ja karva on pitkää myös hännässä. Häntä voi olla luonnontöpö kuten muillakin vanhasaksanpaimenkoirilla. Säkäkorkeus on 45–55 senttimetriä. Väri vaihtelee fawnista punaruskeaan, jossa voi olla mustat karvankärjet soopelin tapaan. Erilaisia merkkejä, kuten mustaa maskia ja pieniä valkoisia merkkejä, esiintyy. Vanhojen ja uhanalaisten kotieläinrotujen suojelujärjestö on listannut sen punaiselle listalle kategoriaan I eli äärimmäisen uhanalainen, eikä vuonna 2006 ollut olemassa kuin 30–40 puhdasrotuista yksilöä.

Muunnoksesta on kaksi erillistä paikallisvariaatiota, westerwälder kuhhund (westerwaldinkarjakoira) ja siegerländer kuhhund (siegerlandinkarjakoira), joista kumpaakin käytettiin työkoirana kotiseudullaan aina 1900-luvun lopulle saakka. Ensiksi mainittu paimensi karjaa laitumilla ja jälkimmäinen vastaavasti ohjasi ja vartioi laumaa tammimetsien keskellä.

Schafpudel eli hütepudel (villapaimenkoira) on yksi alkuperäisimmistä muunnoksista, ja sillä oli todennäköisesti sama kantarotu kuin hannoverinvillapaimenkoiralla. Desmond Morris uskoo sen polveutuneen barbetista ja villakoirasta.^[2] Se on kotoisin ”Saksan alangoilta” eli käytännössä alueelta Frieslandista Mecklenburg-Etu-Pommeriin, ja nykyisin se on levinnyt Saksan kaikkiin osiin. Se on sukua muille samannäköisille eurooppalaisille lammaskoirille, kuten schapendoesille, polski owczarek nizinnylle, pulille, bergamonpaimenkoiralle, pyreneittenpaimenkoiralle ja katalonianpaimenkoiralle. Koska lammaskauppa Saksan ja Unkarin välillä oli vilkasta, varsinkin puli-teorialle on hyvät perusteet. Schafpudel on työssään sitkeä, älykäs, nopea, innokas ja ketterä paimentaja. Kotioloissa se on omistajaansa kiintynyt, oppivainen, valpas ja normaalisti ihmisiä kohtaan ystävällinen ja rakastava,^[3] mutta siitä saa kuitenkin myös hyvän hälyttävän vahtikoiran.

Rotu on pitkäkarvainen, hieman tanakka ja jonkin verran korkeuttaan pidempi. Voimakas pää on erittäin pitkän karvan peittämä: se muodostaa kuonoon ”viikset” eikä korvia juuri erota. Korvat voivat olla joko riippuvat, puolipystyt tai pystyt. Pitkä,^[3] runsaskarvainen häntä kaartuu sapelimaisesti. Takkuisen karhea, hieman aaltoileva, säänkestävä karvapeite nyöriytyy^[3] samaan tapaan kuin bergamonpaimenkoiran, pulin ja komondorin karva. Väritys voi olla lähes mikä tahansa, esimerkiksi pinto (laikukas),^[3] valkoinen^[3] ja roan (siniharmaa mustin laikuin).^[3] Säkäkorkeus on 45–60 senttimetriä ja paino 17–25 kiloa. Se toimii yhä ensisijaisesti alkuperäisessä tehtävässään, mutta lammasfarmien vähentyessä moni kasvattaja myy rodun pelastumisen toivossa koiria myös perhekoiriksi. Kotioloissakin se kuitenkin vaatii paimentamisen korvaavaa aktiivista toimintaa, kuten agility, palveluskoiralajit ja muut vastaavat harrastukset. Vanhojen ja uhanalaisten kotieläinrotujen suojelujärjestö on listannut sen punaiselle listalle kategoriaan II eli erittäin uhanalainen.

Schwarzer on saanut nimensä mustasta karvapeitteestään. Vanhojen ja uhanalaisten kotieläinrotujen suojelujärjestö on listannut sen punaiselle listalle kategoriaan III eli uhanalainen. Muunnoksesta on kaksi erillistä variaatiota, itäinen ostdeutscher schwarzer (musta itäsaksanpaimenkoira) ja eteläinen süddeutscher schwarzer (musta eteläsaksanpaimenkoira). Toisinaan jalostukseen käytetään myös fuchsia ja gelbbackea. Jotkin linjoista ovat säilyneet kuitenkin vielä tänäkin päivänä puhtaina risteytymättä muiden muunnosten kanssa, mikä pätee erityisesti homogeenisempään itäsaksalaiseen muunnokseen.

Itäsaksalaista esiintyy yleensä Pohjois- ja Keski-Saksassa, erityisesti entisen Itä-Saksan alueella. Se muistuttaa hieman pienikokoista belgianpaimenkoira groenendaelia, vaikka onkin yleensä tätä hieman vankkarakenteisempi. Se on useimmiten pitkäkarvainen ja noin 45–55 senttimetriä korkea. Se on jalostettu karjan paimentamiseen, minkä vuoksi siitä on kehittynyt tiivisrakenteinen, ei liian raskasrakenteinen koira, joka on luonteeltaan eloisa, vastaanottavainen ja innokas työskentelijä.

Eteläsaksalainen on näistä kahdesta ulkonäöltään epäyhtenäisempi ja kookkaampi, ja kaikkien muunnosten joukossa yksi vankkarakenteisimmista. Se muistuttaakin paitsi 55–70 sentin säkäkorkeudeltaan, myös rakenteeltaan ja ulkomuodoltaan toisinaan enemmän kuvaszia ja muita kevyemmästä päästä olevia laumanvartijoita. Se on yleensä pitkä- tai kiharakarvainen ja sen korvat voivat olla joko riippuvat, puolipystyt tai pystyt. Laumanvartijan tavoin se myös toimii työssään mieluiten itsenäisesti ja ratkaisee ongelmatilanteet vaistoonsa ja synnynnäiseen terävyyteensä luottaen. Etelä-Saksan, Württembergin ja Frankenin vaeltavat paimenet arvostivat sitä suuresti sen ajan klassisena paimenkoirana.

Strobel on kookas, maatiaismainen takkuisen karhea- tai kiharakarvainen muunnos, jota käytetään paimentamiseen lähinnä Etelä-Saksassa. Mustan eteläsaksanpaimenkoiran ohella se on toinen kookkaimmista ja vankkarakenteisimmista muunnoksista: myös sen säkäkorkeus vaihtelee 55–70 senttimetrin välillä. Väri on yleensä musta, black & tan tai brindle. Muunnos on erittäin voimakas, itsepäinen ja terävä. Vanhojen ja uhanalaisten kotieläinrotujen suojelujärjestö on listannut sen punaiselle listalle kategoriaan III eli uhanalainen.

Hyvien työominaisuuksiensa vuoksi tiger on erittäin arvostettu ja onkin levinnyt kaikkialle Saksaan. Karvapeitteen pituus vaihtelee lyhyestä pitkään ja se voi olla yhtä hyvin myös joko sileä tai karkea. Säkäkorkeus on 50–65 senttimetriä. Jotkut pitkäkarvaiset yksilöt tuovat mieleen bordercollien, australianpaimenkoiran tai lyhytkarvaisen pyreneittenpaimenkoiran.

Mahdolliset värit ovat mustanmerle eli sinimarmoroitu (”sininen” merle, grautiger), maksanruskea merle eli punamarmoroitu (rottiger), harlekiini eli valkoinen mustin laikuin^selvennä (weißtiger) ja niin sanottu tricolor-merle eli mustanmerle tan-merkein (dreifarbige tiger). Pienet valkoiset merkit sallitaan, mutta yksilöitä, joilla on suuria valkoisia alueita ei käytetä jalostus- eikä työkoirina. Kahden merle-värisen tigerin yhdistelmät eivät ole yleisiä, ja välttääkseen riskiä saada homotsygoottimerlejä pentuja paimenet risteyttävät tigereitä usein schwarzer altdeutscherin tai strobelin kanssa. Vanhojen ja uhanalaisten kotieläinrotujen suojelujärjestö on listannut tigerin punaiselle listalle kategoriaan III eli uhanalainen.

Vanhasaksanpaimenkoiran kuuluu olla sinnikäs ja kyetä työskentelemään joka säällä.

• Čierny šery
• Itäeuroopanpaimenkoira
• Saksanpaimenkoira
• Tšekinpaimenkoira

• Gondrexon, A. & Browne, Ives: Maailman koiraopas
• Altdeutschehuetehunde.de

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Vanhasaksanpaimenkoira Wikimedia Commonsissa