Koirarotu

Pääartikkeli: Rotumääritelmä

Kunkin koirarodun ulkonäkö, luonne ja liikkeet on kuvattu rotumääritelmässä, joka ohjaa rodun jalostusta. Rotumääritelmiä ylläpitävät kansalliset kenneljärjestöt. Rodulle on määritelty alkuperämaa ja kyseisen maan kenneljärjestö vastaa rodun rotumääritelmästä. Tällaisia järjestöjä ovat esimerkiksi Suomen Kennelliitto, Svenska Kennelklubben (Ruotsi) ja American Kennel Club (Yhdysvallat). Kun rodun katsotaan vakiintuneen, myös kansainvälinen kennelliitto Fédération Cynologique Internationale (FCI) hyväksyy rodun, jolloin rotumääritelmä on voimassa kaikissa sen jäsenmaissa.

Perinteisten, suurimpien kenneljärjestöjen hyväksymien koirarotujen edustajia kutsutaan puhdasrotuisiksi tai rotukoiriksi. Rotukirjojen sulkemisen jälkeen rotuun katsotaan kuuluvan vain koirat, joiden vanhemmat ovat myös puhdasrotuisia. Tämä saattaa aiheuttaa rodussa sisäsiittoisuutta, jos rodun geenipooli on pieni. Kahden erirotuisen koiran jälkeläistä kutsutaan moni- tai sekarotuiseksi.

Rotukirjan sanotaan olevan auki silloin, kun rotuun otetaan uusia koiria. Rotuunottoja on viime vuosina Suomessa järjestetty muun muassa valkoisellepaimenkoiralle, jackrussellinterrierille sekä kotimaisille roduillemme lapinporokoiralle, suomenlapinkoiralle ja pohjanpystykorvalle. Rotuunottokatselmuksessa koiran ulkomuoto arvostellaan. Mikäli se vastaa rotumääritelmää arvosanalla tyydyttävä ja koira täyttää muut ehdot rotuunotolle, koira voidaan rekisteröidä kyseiseen rotuun.

Yleensä tietyntyyppiset koirat tunnustetaan omaksi rodukseen, jos tyyppi on riittävän vakiintunut eli pennut muistuttavat aina vanhempiaan riittävästi sekä ulkonäöltään että luonteeltaan. Esimerkiksi tanskalais-ruotsalainen pihakoira hyväksyttiin omaksi rodukseen vuonna 1987. Tämäntyyppisiä koiria on kuitenkin ollut Ruotsin eteläosissa ja Tanskassa jo 1700- ja 1800-luvulla, mutta niitä ei kuitenkaan ollut rekisteröity omaksi rodukseen.

Rotu voidaan myös poistaa FCI:n rotulistalta. Näin on käynyt esimerkiksi harlekiinipinserille, jonka katsotaan nykyään kuolleen sukupuuttoon. Myös belgianmastiffi, belgianseisoja, dupuynseisoja, bouletingriffoni, strellufinajokoira, steinbracke, basset d'artois, languedocinpaimenkoira ja egyptinpaimenkoira ovat aikanaan kuuluneet FCI-rotuihin.

Kaikkien koirien arvellaan olevan peräisin Itä-Aasiasta. Mitokondrio-tutkimusten perusteella ensimmäinen koira eli Etelä-Kiinassa Guizhoun tai Yunnanin alueella 5 400 – 16 300 vuotta sitten. Kävi myös ilmi että nykykoirien DNA on edelleen samanlainen muinaisten yksilöiden DNA:n kanssa. Koska saatiin selville että vanhan maailman koirat ovat nykyisten amerikkalaisten rotujen esi-isiä, päätettiin tutkia 1543 koiran DNA:ta eri puolilta Eurooppaa, Afrikkaa sekä Lounais- ja Kaakkois-Aasiaa. Tutkimukseen käytettiin ainoastaan joko alkuperältään tunnettuja rotuja tai epävirallisia, tiettyyn käyttötarkoitukseen kasvatettuja melko yhtenäisiä koiratyyppejä. Vain fylogeeniryhmät A, B ja C otettiin mukaan, sillä loput ovat harvinaisia ja saattavat olla peräisin kesyyntymisen jälkeen tehdyistä risteytyksistä susien kanssa. ^[1]

Tutkimuksen perusteella ryhmissä A ja B oli suden haplotyyppejä. Kyseessä ovat kaksi yleisintä fylogeeniryhmää, joita löytyy suurosalta nykyisistä koiraroduista. A:ssa havaittiin mongolialaisen ja pohjoiskiinalaisen suden, ja B:ssä romanialaisen, pohjoiskiinalaisen, afganistanilaisen ja jugoslavialaisen suden vaikutus. Haplotyyppien perusteella nykyrodut polveutuvat vähintään 51 eri naarassusilinjasta, mikä osoittaisi sen että susien kesyttämisen ja kasvattamisen täytyi olla järjestelmällistä eikä satunnaista.^[1]

Vanhan maailman koirista 97,4–100 prosenttia kantoi perimässään ryhmiä A, B ja C, jotka ovat levinneet ympäri vanhaa maailmaa ensimmäisen koiran kehittymisen aikoihin. Ryhmistä löydetyistä haplotyypeistä 14 oli maailmanlaajuisia. Lounaisaasialaisilta ja eurooppalaisilta populaatioilta löytyi 81,5-prosenttisesti sama maailmanlaajuinen haplotyyppi kuin aasialaisilta koirilta, mutta itäaasialaisessa kannassa se oli vain 54,2 prosentilla yksilöistä. Kaakkois-Aasiassa luku oli vieläkin pienempi: 40,8 prosenttia, ja tietyissä provinsseissa vain 18,4 prosenttia.

Euroopassa ne haplotyypit, jotka eivät olleet maailmanlaajuisia, eivät eronneet maailmanlaajuisista kuin yhdellä mutaatiolla. Lähes kaikkien eurooppalaisten koirien perimä pohjautuu siis itäaasialaiseen haplotyyppiin. Itä-Aasiassa ja Jangtse-joen eteläpuolella ero maailmanlaajuisen ja muiden haplotyyppien välillä oli kuitenkin huomattavasti suurempi.^[1]

Geenipooli on kapein Euroopan länsirannikolla, laajenee asteittain Euraasiasta Itä-Aasiaan ja on laajin Aasian kaakkoisrannikolla. Tämä johtuu siitä että eurooppalaisesta populaatiosta puuttuvat ne A-ryhmän haplotyypit, jotka eivät ole maailmanlaajuisia tai maailmanlaajuisten mutaatioita. Vastaavasti Jangtse-joen eteläpuolen koirilta löytyy lähes koko A-ryhmä, joten itäaasialaisella ja erityisesti eteläkiinalaisella kannalla on tiettyjä ainutlaatuisia, maailmanlaajuisista paljon poikkeavia haplotyyppejä. Ainoastaan kaakkoiskiinalaisilta koirilta löytyy kaikki 10 eri haplotyyppiä, kun taas eurooppalaisilta vain neljä. Yksi esimerkki paikallisesta kiinalaisesta rodusta, jolla on hyvin laaja geenipooli, on xiasinkoira.^[1]

Niin sanottuna koirien kantamuotona voidaan pitää nykyisin sukupuuttoon kuollutta tomarctus-nisäkästä, joka kehittyi mioseenikaudella ja jonka arvioidaan eläneen noin 15 miljoonaa vuotta sitten. Se oli pieni, sivettikissan kaltainen lihansyöjä. Sen jälkeen kehittyi Canis paliatini^[2], josta 6000 eaa. jalostui neljä maailman ensimmäistä koirarotua: Canis familiaris metris-optimae, Canis familiaris intermedius, Canis familiaris leiner ja Canis familiaris inostranzewi.^[3]

Ensimmäiset erilliset rodut syntyivät muinaisessa Egyptissä 5000–3000 eaa.^[2] Siellä tunnettiin neljä rotua: nuubialaista alkuperää ollut dalmatialainen vinttikoira (joka metsästi gaselleja); dingotyyppinen koira; molossikoira; sekä melko pienikokoinen ja erittäin lyhytraajainen vahtikoira (joka metsästi jyrsijöitä).^[4]

Muun muassa saksalaisten pystykorvien, suomenlapinkoiran, ruotsinlapinkoiran, lapinporokoiran, suomenpystykorvan, mudin, pinserin, snautserin, espanjanvesikoiran ja kaikkien paimenkoirien^[5] (mm. beaucenpaimenkoira) esi-isänä pidetty keskieurooppalainen suokoira (Canis palustris) kehittyi pronssikaudella^[2]. Se oli alkukantainen ja susimainen pihakoira, jonka runko oli keskikokoinen ja neliömäinen. Nimitys juontuu yleisimmistä paikoista mistä sen jäänteitä on löydetty. Löydökset olivat niin yhdenmukaisia, että moni tutkija pitää suokoiraa ensimmäisenä eurooppalaisena koiratyyppinä. Myöhemmin se kulkeutui pohjoiseen ja paikalliset antoivat sen risteytyä susien kanssa, jolloin sen koko kasvoi.

Canis familiaris inostranzewi, (inostranzewinkoira eli laatokankoira) oli venäläisten laikojen, karjalankarhukoiran ja suurimpien arktisten rekikoirien kantarotu, joka kehittyi kivikaudella Itä-Euroopassa. Se oli myös alkukantainen, mutta kookkaampi kuin suokoira.^[6]

Pronssikaudella suokoirasta kehittyi etelävenäjänkoiran edeltäjä, aasialainen canis familiaris matris optimæ. Etelävenäjänkoirasta polveutuivat edelleen aidi, egyptinpaimenkoira, pyreneittenpaimenkoira, puli, komondor, bergamonpaimenkoira ja barbet. Pyreneittenpaimenkoira oli yksi katalonianpaimenkoiran, labritin, serra de airesinpaimenkoiran ja pumin kantaroduista.^[5] Lisäksi canis familiaris matris optimæ-rodusta kehittyivät aasialaiset pystykorvat ja kookkaat pohjoiset susimaiset koirat.^[2]

Canis familiaris leiner oli egyptinmetsästyskoiran esi-isä, mikä linkittää sen samalla kaikkiin podenco-rotuihin ja suureen osaan vinttikoirista.^[6] Toisen teorian mukaan eurooppalaiset pystykorvat ja podencot syntyivät sekä canis familiaris leiner-rodun että canis familiaris intermedius-rodun vaikutuksesta.^[2] Roomalaisilla oli myöhemmin suuria, mastiffityyppisiä sotakoiria, joiden arvellaan olleen esimerkiksi napolinmastiffin, cane corson, isosveitsinpaimenkoiran ja rottweilerin esi-isiä. Heillä oli jo tuohon aikaan myös kääpiökoiria.^[6]

85 nykyisestä rodusta otetuista näytteistä tehdyn geenianalyysin perusteella tutkitut rodut voidaan luokitella neljään eri ryhmään kantarodun perusteella. Yksittäisen ryhmän jokaisella rodulla on täten yhteinen esi-isä ja ne ovat kaikki tämän kautta sukua toisilleen. Kaikkein vanhin tutkituista roduista on analyysin mukaan shar pei, shiba toiseksi vanhin ja jaetulla kolmannella sijalla akita ja chow chow.

Ryhmän 1 uskotaan olevan vanhin ja siihen kuuluvat afrikkalaiset ja aasialaiset koirat. Ryhmä 2 sisältää mastiffityyppiset koirat, ryhmä 3 paimenkoirat ja ryhmä 4 modernit metsästyskoirat (joista suurosa jalostettiin Euroopassa 1800-luvulla).^[7]

• Huom: Geenitutkimuksen avulla havaitut sukulaissuhteet eivät välttämättä vastaa "virallisia" rotuhistorioita. Seuraavat sukulaisryhmät perustuvat geenitutkimukseen, eivät perinteisiin uskomuksiin eri koirarotujen synnystä.

• Ryhmä 1 (vanhin sukulinja):^[7] afgaaninvinttikoira, akita,^[8] alaskanmalamuutti, basenji, chow chow, irlanninsusikoira, kiinanpalatsikoira, lhasa apso, saluki, samojedinkoira, shar pei, shiba, shih tzu, siperianhusky, tiibetinterrieri.

• Ryhmä 2 (mastiffityyppi):^[7] berninpaimenkoira, bokseri, bullmastiffi, englanninbulldoggi, isosveitsinpaimenkoira, kanariandoggi, kääpiöbullterrieri, labradorinnoutaja, mastiffi, newfoundlandinkoira, ranskanbulldoggi, rottweiler, saksanpaimenkoira.

Huomaa saksanpaimenkoiran olevan kuitenkin ulkoiselta fenotyypiltään selvästi pystykorvainen paimenkoira, joka on virallisesti läheisintä sukua ryhmä 3:n roduille.

• Ryhmä 3 (paimentyyppi):^[7] belgianpaimenkoira groenendael, belgianpaimenkoira tervueren, bernhardinkoira, englanninvinttikoira, mopsi, shetlanninlammaskoira, skotlanninpaimenkoira, venäjänvinttikoira.

Huomaa mopsin olevan kuitenkin virallisesti läheistä sukua ryhmä 1:n aasialaisille kääpiökoirille, bernhardinkoiran ryhmä 2:n mastiffeille ja molempien vinttikoirien ryhmä 1:n Lähi-idän vinttikoirille.

• Ryhmä 4 (modernit metsästyskoirat ja muut uudet rodut):^[7] airedalenterrieri, amerikancockerspanieli, amerikankarvatonterrieri, amerikanpitbullterrieri, amerikanvesispanieli, australianpaimenkoira, australianterrieri, basset hound, beagle, bedlingtoninterrieri, bichon frise, bordercollie, cairnterrieri, cavalierkingcharlesinspanieli, chesapeakelahdennoutaja, chihuahua, clumberinspanieli, cockerspanieli, dobermanni, faaraokoira, harmaa norjanhirvikoira, ibizanpodenco,irlanninsetteri, irlanninterrieri, italianvinttikoira, keeshond, kerrynterrieri, komondor, kultainennoutaja, kuvasz, kääpiösnautseri, lyhytkarvainen saksanseisoja, manchesterinterrieri, mäyräkoira, pointteri, pomeranian, portugalinvesikoira, rhodesiankoira, schipperke, sileäkarvainennoutaja, snautseri, suursnautseri, tanskandoggi, valkoinen länsiylämaanterrieri, vanhaenglanninlammaskoira, vehnäterrieri, vihikoira, villakoira, walesinspringerspanieli, whippet.

Huomaa ryhmän sisältävän monia toisistaan viralliselta historialtaan hyvin kaukana olevia rotuja. Jopa dobermanni näyttäisi olevan geneettisesti lähempänä portugalinvesikoiraa kuin rottweileriä, tanskandoggi lähempänä chihuahuaa kuin mastiffia ja amerikanpitbullterrieri lähempänä cockerspanielia kuin bullterrieriä. Rhodesiankoira, joka polveutuu ryhmän 1 alkukantaisista afrikkalaisista koirista ja ryhmän 2 eurooppalaisista mastiffeista, on myös geneettisesti lähempänä schipperkeä kuin kumpaakaan kantaroduistaan.

Tutkimus näin ollen kyseenalaistaa mm. usein maailman vanhimpiin rotuihin kuuluvina pidettyjen faaraokoiran ja ibizanpodencon nykyisten populaatioiden alkuperän. Uusien todisteiden valossa niiden perimä ei siis johdakaan suoraan foinikialaisten ja faaraoiden alkukantaisiin koiriin, vaan nykymuodossaan ne ovat sekoittuneet moneen muuhun rotuun. Myös FCI:n hyväksymistä collieroduista ns. "eniten alkuperäistä collie-tyyppiä muistuttava" bordercollie on itse asiassa rotuna paljon nuorempi kuin skotlanninpaimenkoira tai shetlanninlammaskoira. Niin ikään ikivanhoina pidetyt laumanvartijat komondor ja kuvasz vaikuttaisivat nykymuodossaan olevan yllättävän uusia rotuja.

Samaten usein keskenään rinnastetut labradorin- ja kultainennoutaja ovat täysin eri kantamuodoista lähtöisin: ensiksi mainitun sukulinjat johtavat kanadalaisiin mastiffityyppisiin vesikoiriin, mahdollisesti newfoundlandinkoiran kantamuotoon; jälkimmäinen vastaavasti polveutuu settereitä ja spanieleita muistuttavista koirista, kuten skotlantilaisesta tweedinvesispanielista ja sileäkarvaisesta noutajasta. Vaikka ulkoisesti ja maantieteellisesti chesapeakelahdennoutaja on lähempänä labradorin- kuin kultaistanoutajaa, geneettisesti sekin on lähempää sukua jälkimmäiselle. Kärjistäen kaikilla muilla noutajilla on tutkimuksen mukaan yhteinen alkuperä paitsi raskasrakenteisemmista koirista polveutuvalla labradorinnoutajalla (novascotiannoutaja ja kiharakarvainennoutaja eivät olleet mukana tutkimuksessa).

Tarkemmin määritetty koirarotujen jalostus toisistaan erillisinä rotuina alkoi vasta vuonna 1873, jolloin Englannin kennelklubi perustettiin ja koirien sukutauluista alettiin pitää virallisesti kirjaa. Sitä ennen koirarotuja ei virallisesti ollut olemassa, vaikka eri puolilla maailmaa olikin omia alkuperäiskoiratyyppejä ja eri tarkoituksiin käytettyjä yhtenäisiä koirapopulaatioita, joiden yksilöt muistuttivat peruspiirteiltään enemmän tai vähemmän toisiaan.^[9]

Monen nykyisen rodun katsotaan edustavan alkuperäistä maatiaistyyppiä, kuten bordercollien ja suomenpystykorvan. Jotkut maatiaistyypit, kuten noutaja, on jalostettu sittemmin ulkonäöllisesti yhtenäisemmäksi valikoivan jalostuksen avulla ja ne ovat sittemmin kehittyneet useiksi erillisiksi roduiksi.^[10]

Usein tähän alkuperäisten maatiaistyyppien yhtenäiseen ulkonäköön oli kuitenkin käyttötarkoitukseen soveltuvan rakenteen lisäksi syynä myös ankarat olosuhteet ja eristyneisyys muusta maailmasta, minkä vuoksi esimerkiksi vuoristokoirista tuli pitkäkarvaisia ja tietyntyyppisiä ja kuumiin olosuhteisiin sopeutunut thai ridgeback säilyi vuosisatoja muuttumattomana ilman kosketusta muihin rotuihin. Monien laumanvartijoiden valkoinen karvapeitekään ei ollut kauneuskysymys, vaan suojaväri joka paitsi rauhoitti valkoisia lampaita, myös erotti koirat petoeläimistä. Vastaavasti vanhimmat laumanvartijat, kuten sarplaninac, olivat väriltään tummanharmaita, mustia tai ruskeita varhaisimpien lampaiden tapaan. Muutoin työkoirien värillä ja muilla tarkemmin määritetyillä kauneusominaisuuksilla, kuten korvien asennolla, ei ollut kuitenkaan väliä ennen kenneltoiminnan aloittamista – eikä varsinkaan sillä, oliko kanta täysin puhdasrotuinen.^[11]

Esimerkiksi englantilaiselle lammasfarmarille ei ollut ennen virallista kenneltoimintaa väliä, risteyttikö hän keskenään erinomaisesti paimentavan collien ja bordercollien – kunhan pennut perivät hyvät ominaisuudet. Vielä vähemmän merkitsi, oliko paimentava collie kolmivärinen, soopeli tai blue merle vai esimerkiksi musta- tai punavalkoinen bordercollien tapaan.^[12]

Nykyisin monesta rodusta on jalostettu erillisiä muunnoksia pelkän karvanlaadun, koon tai värin perusteella – toisinaan lopulta erillisiä rotujakin, kuten punainen ja punavalkoinen irlanninsetteri, pitkä- ja lyhytkarvainen pyreneittenpaimenkoira tai suur- ja kääpiösnautseri. Myös pinseri ja snautseri olivat alun perin saman baijerilaisen tallikoiran eri karvamuunnoksia samaan tapaan kuin isosveitsinpaimenkoiraa pidettiin "lyhytkarvaisena berninpaimenkoirana".^[13]

Belgianpaimenkoiran eri karvamuunnoksilla on omat nimensä, ja pitkäkarvaisia on kaksi eri muunnosta, jotka luokitellaan värin perusteella. Jos ruskea-mustan tai hopea-mustan tervuerenin pentueeseen syntyy mustia pentuja, ne rekisteröidään groenendaeleiksi ja päinvastoin. Käytännössä kahdella pitkäkarvaisella muunnoksella on siis vielä yhteinen geenipooli, ja myös lyhytkarvaisen malinoisin voi risteyttää joko tervuerenin tai karkeakarvaisen laekenoisin kanssa.^[14] Tanskandoggilla on kolme suurempaa jalostuslinjaa, jotka kaikki perustuvat väreihin ja jotka kaikki arvostellaan näyttelyissä eri luokissa.^[15] Myös valkoisenpaimenkoiran juuret ovat valkoisissa saksanpaimenkoirissa, jotka määriteltiin vuonna 1933 värivirheellisiksi, vaikka nykyisin värivirheellinen valkoinen saksanpaimenkoira ja valkoinenpaimenkoira ovatkin kaksi eri asiaa ja eroavat myös rakenteellisesti toisistaan.^[12]

Systemaattinen ulkonäköjalostus on paitsi kaventanut rotujen geenipoolia, myös tehnyt monista entisistä työkoiraroduista seurakoiria. Nykyistä villakoiraa ei voisi kuvitella enää vesikoirana eikä rhodesiankoiran jalostus enää kotimaansa ulkopuolella perustu käyttöominaisuuksiin. Suurempi osa labradorin- ja kultaisistanoutajista kasvatetaan nykyisin perhekoiriksi kuin metsästyskäyttöön, ja irlanninsetteristä ja sileäkarvaisestanoutajasta on tullut kauniita näyttelykoiria. Harva colliekaan enää paimentaa, vaikka rotu harrastuskoirana yleinen onkin.

Lisäksi monesta käyttörodusta on eriytynyt näyttelylinja, joka on hyvin kaukana työlinjasta. Työkoirina käytetyt labradorinnoutajat ovat rakenteeltaan paljon solakampia ja pitkänomaisempia kuin seurakoirina toimivat labradorinnoutajat, ja metsästäjien kultaisetnoutajat väriltään tummempia kuin näyttelyissä nähdyt kermanväriset kultaisetnoutajat. Käyttölinjainen australiankelpie on korkeampiraajainen ja pitkänomaisempi kuin näyttelylinjainen australiankelpie, ja usein vaihtelee väriltään paljon enemmän kuin usein ruskea tai musta näyttelykelpie. Moni käyttölinjainen cockerspanieli muistuttaa enemmän fieldspanielia kuin pitkähapsuista, näyttelylinjaista cockerspanielia. Siperianhuskyn näyttelylinja on pienempi, neliömäisempi ja tiivisrakenteisempi kuin pitkärunkoisempi käyttölinja.

Monen rodun alkuperäinen populaatio pilkotaan kahtia myös kansallisista syistä. Jos kahdessa naapurimaassa esiintyvä, käytännössä sama koiratyyppi hyväksytään eräänä päivänä virallisesti vain yhden maan nimiin, usein toisessa maassa pyritään korostamaan omaa osuutta rodun alkuperässä ja pyritään luomaan kokonaan oma rotu. Alun perin eurooppalaiset paimenet jalostivat valkoisia vuoristokoiria enemmänkin tyyppiä silmällä pitäen välittämättä siitä, kulkeutuiko osa koirista hänen laumaansa Puolan vai Slovakian Tatralta, ennen kuin keksittiin viralliset nimitykset owczarek podhalanski ja slovakiancuvac. Kroatialaista farmariakaan ei kiinnostanut, olivatko kaikki hänen lammaskoiransa puhtaasti kroatialaista alkuperää vai oliko mukana käytännössä lähes identtisiä Unkarista hankittuja koiria – ei ainakaan ennen kuin FCI hyväksyi mudin unkarilaiseksi roduksi vuonna 1966 ja nimesi kroatianpaimenkoiran erilliseksi roduksi vuonna 1969.^[16] Ruotsin ja Suomen saamelaisilla oli vuosisatojen ajan kaksi hyvin yhtäläisen näköistä poroja paimentavaa lapinkoirakantaa, jotka molemmat maat kuitenkin halusivat tunnustettavan erillisinä rotuina.

Kansallisylpeys on ollut erityisesti nähtävissä myös japanilaisten koiranjalostuksessa, jotka ovat korealaisten tapaan nimenneet monta alkuperäisrotuaan kansallisaarteiksi. He eivät voineet hyväksyä sitä, että amerikkalaiset olivat jalostaneet heidän kansallisrodustaan akitasta raskaamman, pyöreäsilmäisemmän version, jonka värityskään ei vastannut japanilaisten käsitystä akitasta. Koska jalostusmateriaalin vaihto maiden kesken tyrehtyi ja amerikkalainen versio sai kuitenkin monessa maassa jalansijaa, FCI hyväksyi amerikanakitan omaksi rodukseen vuonna 2001. Koska japanilaiset halusivat korostaa, ettei uudella rodulla heidän mielestään ollut mitään tekemistä aidon akitan kanssa, sen nimi oli parin vuoden ajan suurijapaninkoira.

Esimerkki päinvastaisesta menettelystä, alun perin samaan koirakantaan kuuluvan, valtioiden rajan eristämän kahden eri populaation yhdistämisestä on Suomen ja Venäjän kennelliittojen välinen yhteistyö suomenpystykorvan ja karjalais-suomalaisen laikan yhdistämisessä samaksi roduksi vuonna 2006. Aiemmin karjalais-suomalaisina laikoina rekisteröidyt venäläiset koirat saavuttivat kansainvälisesti tunnustetun rodun aseman ja suomenpystykorva sai uusia sukulinjoja, jotka auttavat rotujen geenipoolin ja terveyden edistämisessä.^[17] Myös maremmano-abruzzese syntyi alun perin kahden italialaisen vuoristokoiran, maremman- ja abruzzienpaimenkoiran populaatioiden yhdistämisestä, koska kyseessä oli käytännössä yksi rotu joka rekisteröitiin alun perin virheellisesti kahdeksi eri roduksi pelkän alkuperäalueen perusteella.^lähde?

Vaikka kennelliittojen tehtävä on edistää puhdasrotuisten koirien jalostusta, perustellut roturisteytykset voidaan sallia poikkeusluvalla. Usein tarkoituksena on rodun terveyden parantaminen tai geenipoolin laajentaminen sellaisella rodulla, jolla ei esiinny samaa perinnöllistä sairautta, mutta joka on luonteeltaan, ulkonäöltään ja käyttöominaisuuksiltaan samankaltainen. Yksittäisiä tai järjestelmällisiä risteytysrotuunottoja harrastetaan erityisesti sellaisilla roduilla, joilla puhdasrotuinen kanta on liian pieni ja sisäsiitos ilman risteytyksiä väistämätöntä. Yksi esimerkki on Suomen kennelliiton hyväksymä snautseri-pinseri-risteytyspentue.

Tunnettuja ja kiisteltyjä kansainvälisiä risteytysprojekteja ovat erityisesti synnynnäisen töpöhäntäisyyden lisääminen bokserikantaan welsh corgi pembroke -risteytyksen kautta sekä normaalin virtsahappoerityksen (LUA, low uric acid) palauttaminen dalmatiankoiraan yksittäisen pointteriristeytyksen avulla.

Korkeimpana FCI-rotuna pidetään usein irlanninsusikoiraa, vaikka periaatteessa tanskandoggin minimisäkäkorkeus (narttu 72 cm, uros 79 cm) on korkeampi kuin irlanninsusikoiran minimisäkäkorkeus (narttu 69 cm, uros 78 cm). Maksimisäkäkorkeutta ei kummallakaan ole määritelty, mutta tanskandoggi painaa enemmän. Maailman kaikkein korkeimmat yhä elossa oleva koirarodut ovat bully kutta ja pakistaninbulldoggi – molemmat 91,4–106,7 cm korkeita. Suurin koskaan elänyt koirarotu lienee kreikkalainen sulioottikoira, jonka säkäkorkeus oli 120 cm. Toinen nykyisiä rotuja kookkaampi koira oli saksanvillisikakoira, jonka korkeus ylsi vähintään 110 cm:iin. Lisäksi venäläinen medelan-mastiffi oli vanhojen kuvausten mukaan "pentuna tanskandoggin kokoinen" ja "aikuisena vasikan kokoinen".^[18] Painavimpana koirarotuna pidetään yleensä mastiffia jonka maksimipaino on 110 kiloa, mutta myös bernhardinkoira (50–91 kg), espanjanmastiffi (60–90 kg), kaukasiankoira (40–100 kg) ja afganistaninmastiffi (maksimissaan 91 kg) lukeutuvat painavimpien joukkoon.

Maailman pienin FCI:n hyväksymä koirarotu on chihuahua, jonka keskimääräinen säkäkorkeus on 15–23 cm ja paino 1,5–3 kg. Myös Suomen kennelliiton hyväksymä prahanrottakoira painaa yhtä vähän, vaikka onkin hieman korkeampi. Keskimääräiseltä säkäkorkeudeltaan maailman kaikkein pienin rotu lienee amerikkalainen munchkin, jonka vähimmäissäkäkorkeus on 10 cm ja vähimmäispaino 900 grammaa (keskimäärin 1,5–2,3 kg). Chinese imperial dogin minimikoko on kuitenkin vielä pienempi, vain 8 cm ja 700 grammaa. Sitä voi tuskin kuitenkaan pitää keskimäärin maailman pienimpänä rotuna kuten munchikinia, sillä sen maksimikorkeus on 36 cm ja maksimipaino 9 kg. Keskimääräiseltä kooltaan pienin koskaan elänyt rotu on pen-lo, 1900-luvun alussa suosittu kiinanpalatsikoiran toy-kokoinen muunnos. Sen säkäkorkeus oli n. 9 cm ja paino 1,1 kg.^[19]

Vuosien 2012–2013 aikana Ruotsin Kennelliitto Svenska Kennelklubben selvitti maailmanlaajuisesti suosituimpien rotujen listan. Mukaan laskelmiin saatiin 26 kansallisen kenneljärjestön rekisteröintitilastoa vuodelta 2011, joihin lukeutuivat Federación Cinológica Argentina, Australian National Kennel Council, Union Royale Cynologique Saint Hubert, Kennel Club de Chile, Dansk Kennel Klub, Suomen Kennelliitto, Société Centrale Canine, Kennel Club of Greece, Irish Kennel Club, Ente Nazionale della Cinofilia Italiana, Japan Kennel Club, Canadian Kennel Club, Raad van Beheer op Kynologisch Gebied in Nederland, Norsk Kennel Klub, New Zealand Kennel Club, Clube Português de Canicultura, Slovenska Kynologicka Jednota, Real Sociedad Canina de España, The Kennel Club, Svenska Kennelklubben, Kennel Union of Southern Africa, Kennel Club of Taiwan, Ceskomoravská Kynologická Unie, Verband für das Deutsche Hundewesen, Ukrainian Kennel Union ja American Kennel Club.^[20]

Näistä maista koostuvan otannan perusteella vuonna 2011 maailman suosituimmat rodut olivat:

• Luettelo koiraroduista
• Luettelo koiratyypeistä
• FCI-roturyhmä

• Eerola, Tapio: Suomen koirarodut. Helsinki: Tammi, 2004. ISBN 951-31-3048-7