Tunturipeura
Tunturipeura (Rangifer tarandus tarandus) on Etelä-Norjassa ja Kuolan niemimaalla Venäjällä elävä peuran alalaji. Puolikesy poro on jalostettu tunturipeurasta, joten ne ovat samaa alalajia.
| Tunturipeura | |
|---|---|
 Tunturipeuroja Etelä-Norjassa Rollagin kunnan alueella |
|
| Uhanalaisuusluokitus | |
| Suomessa: | |
| Tieteellinen luokittelu | |
| Kunta: | Eläinkunta Animalia |
| Pääjakso: | Selkäjänteiset Chordata |
| Alajakso: | Selkärankaiset Vertebrata |
| Luokka: | Nisäkkäät Mammalia |
| Lahko: | Sorkkaeläimet Artiodactyla |
| Heimo: | Hirvieläimet Cervidae |
| Suku: | Rangifer |
| Laji: | Peura tarandus |
| Alalaji: | tarandus |
| Kolmiosainen nimi | |
|
Rangifer tarandus tarandus |
|
| Katso myös | |
Nykyisin Suomessa ei ole villejä tunturipeuroja, mutta niitä on elänyt tuhansia vuosia jääkauden jälkeen, tunturipeurojen saavuttua Suomen pohjoisosiin 9 000 vuotta sitten joko Euroopasta Norjan länsirannikkoa pitkin tai Pohjois-Venäjältä Kuolan niemimaan kautta. Viimeiset tunturipeurat hävisivät Suomesta 1800-luvulla saamelaisten siirtyessä vähitellen peuran pyynnistä peuran paimentamiseen – poronhoitoon.
Norjan peurakanta on noin 35 000 eläintä, ja Kuolan niemimaan tunturipeurat lienevät risteytyneet porojen kanssa eivätkä ole enää geneettisesti puhtaita.selvennä
Tunturipeuralla on lyhyemmät jalat ja lyhyempi turpa kuin metsäpeuralla sen jouduttua sopeutumaan metsäpeuran elinseutuja kylmempään elinympäristöön.
Lähteet
muokkaa- Kainuussa porotaloudesta takaisin peuratalouteen (Arkistoitu – Internet Archive) Professori Erkki Pulliainen
- Jääkauden jälkeläiset – Suomen nisäkkäiden varhainen historia Helsingin Yliopisto, 15.12.2001 (väitöstiivistelmä) (Archive.org 4.3.2016)
- Wild reindeer in Norway Erik Lund. Universitetet i Tromsø, Senter for samiske studier (PDF-dokumentti, Web Archive 2007). Viitattu 10.8.2015.
Viitteet
muokkaa- ↑ Esko Hyvärinen, Aino Juslén, Eija Kemppainen, Annika Uddström & Ulla-Maija Liukko (toim.): Suomen lajien uhanalaisuus - Punainen kirja 2019, s. 576. Helsinki: Ympäristöministeriö - Suomen ympäristökeskus, 2019. ISBN 978-952-11-4973-3 Teoksen verkkoversio (viitattu 15.8.2021).