The Rolling Stones

The Rolling Stonesin jäsenet varttuivat 1950-luvulla, jolloin amerikkalainen pop ja blues alkoivat tulla tunnetuksi Englannissa. Solisti Mick Jagger ja kitaristi Keith Richards kasvoivat Dartfordissa ja tiesivät toisensa lapsuudesta asti. He ystävystyivät lokakuussa 1960 Dartfordista Lontooseen matkalla olleessa paikallisjunassa, kun Richards huomasi Jaggerin mukanaan kuljettamat Muddy Watersin ja Chuck Berryn levyt.^[1]

Lontoossa Jagger ja Richards alkoivat tehdä tutustumismatkoja läntisessä Lontoossa sijaitsevaan Ealing-klubiin, jossa te tapasivat kitaristi Brian Jonesin ja rumpali Charlie Wattsin, jotka soittivat Alexis Kornerin Blues Incorporated -yhtyeessä. Jagger ja Richards liittyivät Brian Jonesin ja Ian ”Stu” Stewartin perustamaan rhythm and blues -musiikkia soittavaan uuteen yhtyeeseen, johon Jones ilmoituksella haki jäseniä. Ensimmäinen ilmoitukseen vastannut oli Stewart.^[2] Jones myös nimesi yhtyeen Muddy Watersin ”Rollin’ Stone” -bluesin mukaan.^lähde?

The Rollin’ Stonesin maine kasvoi ensi vaiheessa Lontoon klubeilla. Ensimmäinen esiintyminen oli The Marquee -klubilla 12. heinäkuuta 1962. He tienasivat useita tunteja kestäneestä rhythm and bluesin soitosta 20 puntaa. Tässä vaiheessa yhtyeen kokoonpanoon kuuluivat vielä kosketinsoittaja Ian ”Stu” Stewart, myöhemmin The Kinks -yhtyeessä vaikuttanut rumpali Mick Avory sekä basisti Dick Taylor.^[3]

Brian Jonesin vanha yhtyekaveri, rumpali Charlie Watts, liittyi The Rollin' Stonesiin tammikuussa 1963. Tätä ennen hän oli kieltäytynyt yhtyeen tarjouksista lähes vuoden ajan, ja tuolloin rumpaleina olivat vuorotelleet Mick Avoryn lisäksi Ginger Baker ja Tony Chapman.^[3] Basisti Bill Wyman liittyi yhtyeen jäseneksi joulukuussa 1962.^[2] Huhtikuussa yhtyeen manageriksi ryhtyi 19-vuotias Andrew Loog Oldham, joka muutti Rollin' Stonesin imagon aggressiivisemmaksi, tarkoituksenaan luoda vastakohta The Beatlesin siistille olemukselle.^[4] Hän myös käski yhtyettä lisäämään nimeensä G-kirjaimen, jolloin nimi muuttui lopulliseen muotoonsa The Rolling Stones.^[3]

Manageri Oldham hankki yhtyeelle levytyssopimuksen Decca Recordsilta, joka kuumeisesti etsi korvaavaa yhtyettä hylkäämänsä The Beatlesin tilalle.^[3] Kesäkuussa 1963 julkaistiin Rolling Stonesin ensimmäinen single, Chuck Berry-cover ”Come On”, joka nousi brittilistalla sijalle 21. Yhtye itse oli levyyn pettynyt, koska sillä ei ollut heidän keikkojensa tunnelmaa.^[5] Singlen julkaisun aikoihin manageri Oldham siirsi kosketinsoittaja Ian Stewartin pois virallisen jäsenen paikalta, koska ei pitänyt tämän ulkonäköä yhtyeeseen sopivana.^[5] Stewart kuitenkin avusti yhtyettä studio- ja kiertuemuusikkona aina kuolemaansa, vuoteen 1985 asti. Marraskuussa listalle nousi Rolling Stonesin uusi single, Beatlesin John Lennonin ja Paul McCartneyn kirjoittama ”I Wanna Be Your Man”.^[6] The Beatles julkaisi kappaleesta oman versionsa With The Beatles -albumilla Rolling Stonesin version jälkeen.

Rolling Stonesin ensimmäinen merkittävä Britannian-kiertue alkoi tammikuussa 1964, kun yhtye lämmitteli The Ronettes -tyttöyhtyettä.^[8] Tammikuussa yhtye myös äänitti seuraavan singlensä, ”Not Fade Away”. Se oli alun perin Buddy Hollyn kappale, johon Keith Richards kehitti Bo Diddley -tyylisen sovituksen. Levy-yhtiö Decca ei ollut levytykseen tyytyväinen, mutta ”Not Fade Away” nousi Britanniassa listan kolmanneksi. Siitä muodostui myös Rolling Stonesin ensimmäinen listahitti Yhdysvalloissa.^[9] Huhtikuussa julkaistiin debyyttialbumi The Rolling Stones, joka sisälsi pääasiassa cover-versioita yhdysvaltalaisista rhythm and blues- ja rock and roll -kappaleista. Albumi oli Britanniassa suuri menestys ja nousi listaykköseksi 12 viikon ajaksi. Yhdysvalloissa albumi julkaistiin kuukautta myöhemmin nimellä England’s Newest Hitmakers.^[10]

Kesäkuussa 1964 Rolling Stones matkusti Yhdysvaltoihin aloittamaan ensimmäisen Amerikan-kiertueensa.^lähde?[11] Toisin kuin vuoden alussa maassa vieraillut The Beatles, The Rolling Stonesista ei tullut median suosikkia, ja yhtyeen ulkonäkö aiheutti paheksuntaa erityisesti iäkkäämmissä ihmisissä. Rolling Stonesin ensiesiintyminen Yhdysvaltain televisiossa tapahtui Ed Sullivan Show’ssa, jossa yhtyeen esitys aiheutti tuhansia valituskirjeitä.^[12] Myös konserteissa suosio oli ailahtelevaa ja usein yhtyeelle buuattiin.^[13] Yhtye kuitenkin saavutti ensimmäisen top 10 -hittinsä Yhdysvalloissa kappaleella ”Time Is on My Side”.^[11] Lisäksi kiertueen alkamisen aikoihin oli ilmestynyt ”It's All Over Now”, joka oli cover The Valentinos -yhtyeen kappaleesta. Se oli Rolling Stonesin ensimmäinen Britannian singlelistan ykköseksi päässyt kappale.^[14] Myöhemmin kesällä, Yhdysvaltain-kiertueen jo päätyttyä, yhtyeen debyyttialbumi nousi Yhdysvalloissa sijalle 11.^[13] Vuoden lopulla lainakappale ”Little Red Rooster” nousi Britannian listan ykköseksi, ja ”Heart of Stone” ylsi Yhdysvalloissa top 20:een.^[12]

Rolling Stones teki ensimmäisen vierailunsa Australiaan vuoden 1965 tammikuussa, ja samassa kuussa julkaistiin myös yhtyeen toinen albumi, The Rolling Stones No. 2. Esikoisalbumin tavoin se nousi Britannian listaykköseksi, tällä kertaa kymmenen viikon ajaksi. Albumia ei julkaistu lainkaan Yhdysvalloissa, jossa jo vuoden 1964 puolella oli julkaistu sen paikallinen versio 12 X 5. Näiden albumien kansikuvat edistivät Rolling Stonesin uhkaavaa imagoa, ja The Rolling Stones No. 2:n kansiteksteissä kehotettiin ryöstämään rahat kyseisen levyn ostamiseksi. Musiikillisesti levy edusti edelleen rhythm and bluesia, ja kappaleista kolme oli itse kirjoitettuja. Menestystä jatkoi single ”The Last Time”, josta tuli yhtyeen kolmas Britannian ykköshitti sekä ensimmäinen, jonka Mick Jagger ja Keith Richards olivat itse kirjoittaneet.^[15] Maaliskuussa julkaistiin Yhdysvalloissa albumi The Rolling Stones, Now!. Se koostui kappaleista, jotka olivat jääneet edellisalbumi 12 X 5:lta pois sekä muutamista raidoista, jotka ilmestyisivät Britanniassa seuraavalla albumilla Out of Our Heads.^[16]

Toukokuussa 1965 ilmestynyt single ”(I Can’t Get No) Satisfaction” nousi Yhdysvalloissa listan kärkeen, mikä nosti Rolling Stonesin lopullisesti suosioon myös Pohjois-Amerikassa. Britanniassa single ilmestyi vasta elokuussa, koska sen pelättiin heikentävän Got Live If You Want It! -EP:n myyntiä. Kappale esitteli myös musiikillisesti uudistuneen yhtyeen, ja Brian Jones pelkäsi yhtyeen hylkäävän rhythm and bluesin.^[17] ”Satisfaction” oli hyvin suuri menestys. Vuoteen 1966 mennessä sitä oli myyty 4,5 miljoonaa kappaletta, vaikkakin laulun sanoitusta pidettiin riettaana ja avoimen seksuaalisena, mikä herätti myös suuttumusta. Kappale sisältyi myös Out of Our Heads -albumin Amerikan-painokselle, mikä auttoi sen nousemaan listaykköseksi.^[18] Syksyllä ilmestynyt ”Get Off of My Cloud” -single nousi edeltäjänsä tavoin listaykköseksi sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa.^[19] Kasvavan suosion myötä yhtye aloitti lokakuussa jo neljännen Amerikan-kiertueensa. Marraskuussa vain Yhdysvalloissa ilmestynyt albumi December’s Children (And Everybody’s) oli sekalainen kokoelma siellä ennenjulkaisemattomista kappaleista vuosilta 1963–1965.^[20]

Single ”19th Nervous Breakdown” oli listan kakkonen sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa.^[21] Laulun kyyninen teksti ivasi keski- ja yläluokan ihmisiä.^[22] Maaliskuussa 1966 ilmestyi Yhdysvalloissa yhtyeen ensimmäinen virallinen kokoelma-albumi Big Hits (High Tide and Green Grass). Britanniassa se julkaistiin kahdeksan kuukautta myöhemmin eri sisällöllä ja kannella.^[23]

Taiteellisen läpimurtonsa Rolling Stones teki maaliskuussa 1966 Britanniassa ilmestyneellä studioalbumilla Aftermath, jota on pidetty yhtyeen varhaisena mestariteoksena. Brian Jones oli lopettanut kitaransoiton, mutta sen sijaan hän soitti levyllä muun muassa dulcimeria, sitaria ja vibrafonia. Ensimmäistä kertaa yhtyeen albumin kaikki kappaleet olivat lainakappaleiden sijaan Mick Jaggerin ja Keith Richardsin itse kirjoittamia, ja Aftermath nosti heidät Beatlesin John Lennonin ja Paul McCartneyn ohella 1960-luvun merkittävimmiksi lauluntekijöiksi.^[23] Kuuluisia kappaleita levyllä ovat ”Mother’s Little Helper”, ”Under My Thumb”, ”Lady Jane” ja ”Out of Time”. Lisäksi Aftermathin sessioissa äänitettiin kappale ”Paint It, Black”, joka palautti Rolling Stonesin listaykköseksi Britanniassa ja Yhdysvalloissa.^[24] Yhtyeen siihen mennessä huomattavin laulu sisältyi myös Aftermath-albumin Yhdysvaltain-painokselle, minkä avittamana kyseinen levykin saavutti listan kakkostilan.^[25]

”Paint It, Blackia” seurannut single ”Have You Seen Your Mother, Baby, Standing in the Shadow?” kärsi huonosta miksauksesta mutta nousi Britanniassa viidenneksi.^[26] Kohua aiheutti kansikuva, jossa yhtyeen jäsenet olivat pukeutuneet naispuolisiksi natseiksi. Kappaleen säröinen kitarasoundi oli Jimi Hendrixin inspiroima, ja sanoituksen aiheena oli insesti.^[24] Seuraava single, vuoden 1967 alkupuolella julkaistu ”Let’s Spend the Night Together”, aiheutti jälleen kohun sanoituksillaan. Kappaletta pidettiin Yhdysvalloissa liian seksuaalisesti vihjailevana, minkä vuoksi radioasemat soittivat B-puolta, balladi ”Ruby Tuesdayta”, joka nousi listaykköseksi ja myi yli miljoona kappaletta.^[26] Sekä ”Let's Spend the Night Together” että ”Ruby Tuesday” sisältyivät Between the Buttons -albumin Amerikan-painokselle. Between the Buttonsilla Rolling Stones pyrki korkeatasoiseen ilmaisuun, ja albumin oli tarkoitus vetää vertoja ajan mestariteoksille, kuten Bob Dylanin Blonde on Blondelle ja The Beatlesin Revolverille. Levy on yksi yhtyeen monimuotoisimmista, ja siksi fanien ja kriitikoiden arvostama.^[27] Vuoden 1967 alkupuolella Rolling Stonesin albumeja arvioitiin myydyn Britannian ulkopuolella 47 miljoonan punnan edestä.^[28]

Rolling Stonesin vuotta 1967 varjosti suuri huumekohu. Poliisi oli saanut vihjeen News of the World -lehden artikkelista, jossa Mick Jaggerin kerrottiin käyttävän huumausaineita. Todellisuudessa lehti oli sekoittanut Jaggerin Brian Jonesiin, ja Jagger oli ryhtynyt oikeustoimiin lehteä vastaan. Keith Richardsin asuntoon suoritettiin kuitenkin helmikuun 12. päivänä ratsia, jossa juhlia viettämässä olleet Richards ja Jagger pidätettiin huumeiden hallussapidon vuoksi.^[29] Toukokuussa, samana päivänä kun Richardsille ja Jaggerille luettiin syytteet, myös Brian Jones pidätettiin kannabiksen ja kokaiinin hallussapidosta asunnossaan. Jonesin psyyke oli heikkenemässä muutenkin. Hänestä oli tullut vainoharhainen, ja hän oli menettämässä otteensa elämäänsä ja yhtyeeseen. Jones myös menetti tyttöystävänsä Anita Pallenbergin Keith Richardsille.^[30]

Kesäkuisessa oikeudenkäynnissä Jaggeria syytettiin neljän laittoman ja vaaralliseksi luokiteltavan lääketabletin hallussapidosta, Keith Richardsia puolestaan kannabiksen polton sallimisesta kotonaan. Jagger tuomittiin välittömästi kolmeksi kuukaudeksi ja Richards vuodeksi vankilaan. Myös Jones sai vankeusrangaistuksen, mutta heidät kaikki vapautettiin seuraavana päivänä hovioikeuden päätöksellä 5 000 punnan takuita vastaan.^[31] Rolling Stones halusi kiittää sitä tukeneita ihmisiä ja julkaisi kappaleen ”We Love You”, jossa olivat mukana laulamassa taustalaulua myös John Lennon ja Paul McCartney.^[32]

Näihin aikoihin yhtyeen välit sen manageriin ja tuottajaan Andrew Loog Oldhamiin alkoivat viiletä. Oldham oli perustanut oman Immediate-levymerkkinsä, eikä hänellä ollut enää yhtä paljon aikaa suunnitella yhtyeen toimintaa, ja häntä myös pidettiin osasyyllisenä sen ongelmiin. Oldham myös tietoisesti pysytteli huumekohusta sivussa, mikä kiristi välit äärimmilleen. Lopulta syyskuussa 1967 uudeksi manageriksi valittiin Allen Klein, joka jo jonkin aikaa oli hoitanut yhtyeen asioita Yhdysvalloissa.^[31] Vuoden lopulla ilmestyi vielä psykedeelisvaikutteinen albumi Their Satanic Majesties Request. Levy ei saanut hyviä arvosteluja, vaan sitä pidettiin yliampuvana ja yrityksenä hyötyä Beatlesin uuden Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band -albumin menestyksestä. Albumi oli myös jouduttu äänittämään pätkittäin oikeudenkäyntien välissä.^[33]

Toukokuussa 1968 ilmestynyt hittisingle ”Jumpin' Jack Flash” merkitsi psykedeliakokeilujen jälkeen paluuta yhtyeen rhythm and blues -juurille.^[31] Kappale nousi Britanniassa listaykköseksi, ja se toimi Pariisin opiskelijamellakoiden tunnuslauluna.^[34] Paluuta juurille edusti myös vuoden lopulla ilmestynyt albumi Beggars Banquet.^[35] Albumilla on kuuluisa kappale ”Sympathy for the Devil”, ja lisäksi Yhdysvalloissa julkaistiin singlenä ”Street Fighting Man”, joka kuitenkin joutui soittokieltoon radiossa.^[36] Beggars Banquetin katsotaan aloittavan yhtyeen 1970-luvun alkuun jatkuvan klassikkoalbumien sarjan.^[35]

Joulukuussa 1968 yhtye kuvasi The Rock and Roll Circus -tv-spesiaalin, jossa esiintyivät Rolling Stonesin lisäksi John Lennon ja Yoko Ono, Eric Clapton, Jethro Tull, Marianne Faithfull ja The Who. Rolling Stones kuitenkin hyllytti esityksen ja se julkaistiin vasta lokakuussa 1996.^[37]

Brian Jonesin huumeidenkäyttö oli yhä runsasta, ja hän oli heikossa kunnossa myös psyykkisesti.^[38] Jones ei enää kyennyt osallistumaan yhtyeen aktiviteetteihin täysipainoisesti, ja Amerikan-kiertuetta jouduttiin siirtämään, koska Jonesille ei suostuttu myöntämään Yhdysvalloista edes väliaikaista työlupaa tämän huumerikosten vuoksi. Lopulta Jones erotettiin yhtyeestä nimenomaan siksi, että yhtye pääsisi kiertueelle, mutta asiaan vaikutti myös hänen pahentunut huumeongelmansa.^[38]

Muutamaa päivää myöhemmin The Rolling Stones ilmoitti valinneensa Jonesin tilalle uudeksi kitaristiksi Mick Taylorin, virtuoosin, joka aiemmin oli soittanut John Mayall’s Bluesbreakersissä.^[38][39] Yhtye väitti, että Jones olisi lähtenyt yhtyeestä vapaaehtoisesti tyytymättömänä yhtyeen musiikilliseen suuntaan.^[39]

Kesken Let It Bleed -albumin äänitysten, 3. heinäkuuta 1969, tuli tieto Brian Jonesin kuolemasta. Virallinen kuolinsyy oli hukkuminen alkoholin ja huumeiden vaikutuksen alaisena. Päivä Jonesin kuoleman jälkeen julkaistiin yhtyeen uusi single, country-vivahteinen^[40] ”Honky Tonk Women”, joka on toistaiseksi Rolling Stonesin viimeinen Britanniassa listaykköseksi noussut kappale.^[41] Se oli myös ensimmäinen äänite, jolla uusi kitaristi Taylor soitti Rolling Stonesin riveissä.^[42] Kaksi päivää myöhemmin yhtye järjesti Lontoon Hyde Parkissa Jonesin kunniaksi ilmaisen muistokonsertin, jossa oli paikalla 250 000 katsojaa.^[42] Kyseinen tunnin mittainen esiintyminen oli Rolling Stonesin ensimmäinen kokonainen konsertti kahteen vuoteen.^[43]

Albumi Let It Bleed ilmestyi joulukuussa 1969, ja sillä on edellislevy Beggars Banquetin tapaan country-vaikutteita. Mick Jagger on sanonut sen olevan ”maailmanlopun levy”, ja albumin synkkää ja rauhatonta tunnelmaa edesauttoi Brian Jonesin niukka studiopanos. Let It Bleedin kuuluisia kappaleita ovat avausraita ”Gimme Shelter” sekä ”You Can’t Always Get What You Want”, jossa on mukana Lontoon Bach-kuoro.^[40]

Rolling Stones esiintyi joulukuussa 1969 ilmaiseksi Altamont Raceway Parkissa järjestetyillä festivaaleilla. Järjestysmiehiksi värvätyt Hell's Angels -motoristit ottivat väkivaltaisesti yhteen yleisön kanssa, ja kappaleen ”Under My Thumb” aikana järjestysmies puukotti 18-vuotiaan Meredith Hunterin kuoliaaksi. Tapahtumien vuoksi ”Under My Thumb” poistettiin yhtyeen konserttiohjelmistosta vuosien ajaksi.^[44]

Rolling Stonesin levytyssopimus Decca Recordsin kanssa päättyi riitaisesti vuonna 1970. Sopimus kuitenkin velvoitti Rolling Stonesin vielä yhteen singleen, joten yhtye levytti kappaleen ”Cocksucker Blues”, jonka Decca jätti julkaisematta.^[45] Samana vuonna yhtye teki ensimmäisen Euroopan-kiertueensa kolmeen vuoteen,^[46] ja sen aikana ilmestyi livealbumi Get Yer Ya-Ya’s Out!, joka koostui pääasiassa kahdesta New Yorkin Madison Square Gardenissa vuonna 1969 tehdystä äänityksestä.^[47]

Vuoden 1971 aikana yhtyeen jokainen jäsen muutti verotussyistä Ranskaan.^[47] Saman vuoden huhtikuussa perustettiin oma Rolling Stones Records -levymerkki. Pian Rolling Stones julkaisi singlen ”Brown Sugar”, jonka sanoitus kertoi orjan väkisinmakaamisesta, heroiinista ja sadomasokismista. Epäkorrektiudestaan huolimatta kappaleesta tuli Yhdysvalloissa listaykkönen, Britanniassa listakakkonen ja muutenkin yksi yhtyeen kuuluisimmista kappaleista.^[48] Viikkoa myöhemmin julkaistiin albumi Sticky Fingers, jolla kitaristi Mick Taylor oli ensimmäistä kertaa täysipäiväisesti mukana. Yhtyeen soundi oli hieman muuttunut, ja esimerkiksi saksofoni oli aiempaa enemmän esillä. Albumi oli välitön menestys, minkä myötä Rolling Stones lunasti paikkansa rock-eliitissä koko 1970-luvun ajaksi.^[49] ”Brown Sugarin” lisäksi albumin kuuluisimpiin kappaleisiin lukeutuu balladi ”Wild Horses”, joka oli Mick Jaggerin vetoomus saada takaisin hänen entinen tyttöystävänsä Marianne Faithfull.^[50]

Toukokuussa 1972 ilmestyi tupla-albumi Exile on Main St. Monipuolinen levy sisältää niin hitaita blueseja, nopeita kappaleita kuin täysin akustisia raitojakin.^[51] Keith Richardsin heroiiniongelmat heijastuivat levyn työstöön, ja esimerkiksi menestystä saavuttaneessa singlekappaleessa ”Tumbling Dice” kitaraa soittaa hänen sijaansa Mick Jagger.^[52] Levyn julkaisemisen jälkeen alkoi suuri Pohjois-Amerikan kattava STP-kiertue, jolla sekä stadionit että lavarakennelmat kasvoivat. Huumeidenkäytön vuoksi yhtye ei kuitenkaan ollut kiertueella parhaimmillaan.^[51] Kiertueella kuvattiin Robert Frankin ohjaama dokumenttielokuva Cocksucker Blues, jonka esittämisen yhtye kielsi, koska siinä esiintyvä seksuaalinen kanssakäyminen, huumeidenkäyttö ja mahdolliset muut laittomuudet olisivat voineet tuoda sille esiintymiskiellon Yhdysvaltoihin. Elokuva on kuitenkin sittemmin julkaistu laittomana piraattikopiona.^[53]

Arvostelijoiden mukaan Rolling Stonesin musiikin laatu heikkeni 1970-luvun puolivälissä. Vuonna 1973 ilmestynyt studioalbumi Goats Head Soup ei ole, muutamaa kappaletta lukuun ottamatta, saavuttanut yhtä korkeaa arvostusta kuin sitä edeltäneet albumit.^[54] Goats Head Soupilla on kappale ”Angie”, josta tuli yhtyeen ensimmäinen Yhdysvalloissa listaykköseksi noussut single viiteen vuoteen. Albumin kiertue sujui vaikeissa merkeissä. Keith Richards kärsi pahasta heroiiniriippuvuudesta, ja myös Mick Taylor oli aloittanut heroiinin käytön. Lopulta Richards meni Sveitsissä suodatushoitoon, jossa heroiini poistettiin hänen verenkierrostaan.^[55] Yhtye suunnitteli livealbumin tekoa, minkä vuoksi lokakuun 17. päivän Brysselin konsertissa tehtiin äänityksiä. Juridisista syistä albumin työstö kuitenkin lopetettiin.^[56]

Vuonna 1974 julkaistiin uusi albumi, It’s Only Rock ’n’ Roll. Keith Richardsin huumeongelmasta johtuen yhtyeen johtaminen oli käytännössä siirtynyt Mick Jaggerille. Jagger ei päästänyt yhtyettä albumia promotoineelle kiertueelle, mistä Richards ei pitänyt.^[57] Marraskuussa, vain kuukausi uuden albumin julkaisun jälkeen, kitaristi Mick Taylor lähti yhtyeestä. Soittamisesta Rolling Stonesissa oli koitunut hänelle rasite ja hän halusi siirtyä soolouralle. Taylor, joka oli liittynyt yhtyeeseen terveysintoilijana, lähti siitä heroiiniriippuvaisena.^[58] Maaliskuussa 1975 yhtyeeseen liittyi Taylorin tilalle Ron Wood. Aluksi hän oli mukana välikaikaisesti tarkoituksenaan auttaa tulevalla Amerikan-kiertueella.^[59]

Huhtikuussa 1976 ilmestynyt albumi Black and Blue sisälsi Mick Jaggerin tuomia funk- ja disko-vaikutteita, ja Keith Richardsin kiinnostus jamaikalaiseen musiikkiin puolestaan toi levylle reggae-vivahteita. Albumin hitiksi muodostui samanaikaisesti levyn kanssa julkaistu single ”Fool to Cry”. Kuuluisa kriitikko Lester Bangs sanoi arvostelussaan Black and Bluen olevan ”ensimmäinen merkityksetön Stones-albumi”.^[60] Levyn ilmestymisen jälkeen Rolling Stones lähti ailahtelevasti sujuneelle Euroopan-kiertueelle. Yhtye eli näihin aikoihin yhtä uransa rappeutuneimmista vaiheistaan, ja helmikuussa 1977 Keith Richards pidätettiin Torontossa ja häntä vastaan suoritettiin oikeudenkäynti huumeiden välittämisestä. Richardsille kuitenkin langetettiin vain määräys järjestää hyväntekeväisyyskonsertti Kanadan sokeiden hyväksi.^[61] Tapahtumat herättivät Richardsin, ja hän päätti hankkiutua irti huumeista.^[62]

Syyskuussa 1977 ilmestyi vuosina 1975–1977 äänitetty livealbumi Love You Live, joka nousi kymmenen myydyimmän albumin joukkoon sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa. Se oli viimeinen Rolling Stones Recordsin julkaisema äänite. Vuoden 1978 toukokuussa ilmestynyt diskovaikutteinen single ”Miss You” toi yhtyeelle takaisin kaupallista suosiota, ja kappale oli Rolling Stonesin toistaiseksi viimeinen listaykkönen Yhdysvalloissa.^[63] Kappale sisältyi seuraavassa kuussa julkaistulle Some Girls -albumille, joka modernisoi yhtyeen soundia. Levyllä oli vaikutteita diskon lisäksi toisesta ajankohtaisesta tyylistä, punkista. Albumi elvyttikin yhtyeen heikkenevän aseman.^[64] Toinen albumin kuuluisa kappale on tunnepitoinen ”Beast of Burden”, joka kertoo Keith Richardsin kamppailusta heroiinia vastaan.^[65] Näihin aikoihin Ron Woodista oli tullut yhtyeen kokopäiväinen jäsen. Rolling Stones lähti Yhdysvaltain-kiertueelle. Keith Richards oli päässyt eroon heroiinista, ja hän muun muassa paransi välejään basisti Bill Wymanin kanssa, jonka kanssa Richards oli ollut riidoissa viimeiset kymmenen vuotta.^[64]

Kesällä 1980 ilmestynyt albumi Emotional Rescue työstettiin aikana, jolloin Keith Richards ja Mick Jagger eivät olleet kovinkaan hyvissä väleissä väleissä, koska Richardsia ärsytti Jaggerin johtoasema yhtyeessä. Albumista tuli Rolling Stonesin ensimmäinen listaykköseksi päässyt albumi Britanniassa sitten vuoden 1973 Goats Head Soupin. Emotional Rescue koostui pääasiassa edellisalbumi Some Girlsin materiaalin kierrättämisestä.^[66] Levyn nimikappale ”Emotional Rescue” ylsi listan kärkikymmenikköön niin Britanniassa kuin Yhdysvalloissakin.^[67]

Elokuussa 1981 ilmestyi seuraava studioalbumi. Tattoo You. Se oli koostettu pääasiassa vanhoista, erityisesti Goats Head Soupin aikaisista ylijäämäkappaleista. Some Girlsin sessioista peräisin ollut ”Start Me Up” oli suuri hitti Atlantin molemmin puolin,^[67] ja sen vauhdittamana Tattoo Yousta tuli Rolling Stonesin viimeinen listaykkösalbumi Yhdysvalloissa.^[68]

Kun Keith Richards oli päässyt eroon heroiinista, hän tavoitteli enemmän valtaa yhtyeessä. Koko 1980-lukua sävyttikin niin sanottu ”kolmas maailmansota” eli Richardsin ja Mick Jaggerin riita. Jaggeria alkoivat kiinnostaa itse Rolling Stonesin sijaan yhä enemmän omat soolotuotokset.^[69]

Kesällä 1982 ilmestyi Tattoo You -albumin Yhdysvaltain-kiertueelta koostettu livealbumi ”Still Life” (American Concert 1981), joka menestyi hyvin, mutta ei saanut kriitikoiden arvioita puolelleen. Elokuussa 1983 Rolling Stones solmi 28 miljoonan punnan levytyssopimuksen CBS Recordsin kanssa. Sopimus edellytti neljää albumia, yhtä Mick Jaggerin sooloalbumia sekä oikeuksia yhtyeen tuotantoon takautuvasti vuoteen 1971 asti.^[70]

Undercover-albumi (1983) työstettiin kireässä ilmapiirissä. Mick Jagger halusi yhtyeen seuraavan ajan trendejä, kun taas Keith Richards kannatti pysymistä perinteisessä rock and rollissa. Nämä musiikilliset erimielisyydet olivat omiaan aloittamaan heidän koko vuosikymmenen kestäneen vihanpitonsa. Undercoveria on pidetty Rolling Stonesin viimeisenä julkaisuna, jolla yhtye yritti millään tavoin uusiutua tai edistyä. Levyllä on muun muassa kappale ”Undercover of the Night”, jonka väkivaltainen musiikkivideo herätti kohua. Jagger pyrki videon avulla esittelemään yhtyeen MTV-sukupolvelle.^[71]

Vuonna 1985 Mick Jagger julkaisi CBS-yhtiön ensimmäisenä ”Stones-levynä” sooloalbuminsa She's the Boss, mikä raivostutti Keith Richardsin lopullisesti. Richards uhkasi viiltää Jaggerin kurkun auki, mikäli tämä tekisi kiertueen jonkin muun yhtyeen kuin Rolling Stonesin kanssa. He kävivät myös katkerien kommenttien sävyttämää sanasotaa lehdistössä.^[72] Riitojen myötä Jagger esiintyi ilman Rolling Stonesia vuoden 1985 Live Aid -hyväntekeväisyyskonsertissa. Saman vuoden joulukuussa yhtyeen perustajajäsen Ian Stewart kuoli sydänkohtaukseen 47-vuotiaana.^[73]

Vuoden 1986 studioalbumi Dirty Workin aikaan Richardsin ja Jaggerin riita oli pahimmillaan. Jagger teki levyn työstön aikana selväksi, että hän oli kiinnostuneempi oman soololevynsä myynnistä. Dirty Workin oli tarkoitus olla yhtyeen paluu rockjuurille, mutta se on saanut leiman huonoimpana Rolling Stones -albumina. Levyn kuuluisin kappale on Bob & Earl -cover ”Harlem Shuffle”, joka nousi listan viidenneksi Yhdysvalloissa.^[74] Vuonna 1988 Keith Richards joutui vallitsevassa pattitilanteessa julkaisemaan ensimmäisen sooloalbuminsa Talk Is Cheap, joka sai ylistävää palautetta Rolling Stonesin faneilta.^[75]

Keith Richards lensi tammikuussa 1989 Mick Jaggerin luokse Barbadokselle sopimaan heidän riitaansa. Sovinnon myötä kaksikko ryhtyi heti kirjoittamaan uutta materiaalia.^[75] Kuusi päivää heidän yhteenpalaamisensa jälkeen, 18. tammikuuta, yhtye valittiin New Yorkissa Rock and Roll Hall of Fameen. Yhtye ei soittanut tapahtumassa, mutta kyseessä oli silti Rolling Stonesin ensimmäinen yhteinen esiintyminen melkein kolmeen vuoteen, vaikkakin Bill Wyman kieltäytyi saapumasta paikalle.^[76] Saman vuoden elokuussa ilmestyi comeback-albumi Steel Wheels, josta tuli Yhdysvalloissa listaykkönen ja Britanniassa listakakkonen. Charlie Watts otti tehtäväkseen ratkoa kaikki mahdollisesti riitaan johtavat erimielisyydet. Albumin kappaleista kuuluisin on single ”Mixed Emotions”, jonka Jagger ja Richards olivat työstäneet Barbadoksella neuvotellessaan. Kappale floppasi Britanniassa mutta nousi Yhdysvalloissa listan viidenneksi.^[77] Steel Wheelsiä seuranneella suurella kiertueella Rolling Stones esiintyi muun muassa ensimmäistä kertaa Japanissa.^[78] Kyseisten Steel Wheels- ja Urban Jungle -kiertueiden äänitetystä materiaalista koostettiin livealbumi Flashpoint, joka lisäksi sisälsi kaksi uutta studioraitaa, ”Highwire” ja ”Sex Drive”. Kyseessä oli myös yhtyeen viimeinen CBS:lle tehty levy, ja Rolling Stones – Bill Wymania lukuun ottamatta – solmi marraskuussa 1991 sopimuksen Virgin Recordsin kanssa.^[79]

Huhut Bill Wymanin erosta yhtyeestä olivat alkaneet vuonna 1991, ja lopulta tammikuussa 1993 hän vahvisti asian London Tonight -tv-ohjelman suorassa lähetyksessä. Uudeksi basistiksi Charlie Watts valitsi Darryl Jonesin, josta ei kuitenkaan tullut yhtyeen virallista jäsentä.^[80]

Rolling Stonesin ensimmäinen Virgin Recordsille levytetty albumi Voodoo Lounge ilmestyi kesällä 1994. Levystä tuli yhtyeen ensimmäinen Britannian listaykköseksi noussut pitkäsoitto sitten vuoden 1980 Emotional Rescuen. Voodoo Lounge edusti edellisalbumi Steel Wheelsin tavoin riisuttua rockia, mutta sen tunnelma oli raaempi ja autenttisempi.^[81] Albumin kiertue oli historian ensimmäinen sponsoroitu kiertue, ja se tuotti 140 miljoonaa dollaria. Marraskuussa 1994 yhtyeen Dallasin konsertti lähetettiin suorana internetissä.^[82] Myös tältä kiertueelta koostettiin livelevy; Stripped sisälsi kappaleita nimensä mukaisesti pieniltä, ”riisutuilta” klubikeikoilta. Monet kriitikot pitivät albumia Rolling Stonesin parhaana livetaltiointina.^[83]

Bridges to Babylon -albumi julkaistiin syyskuussa 1997. Levyn nauhoitusten jälkeen yhtye ei ollut keskenään puheväleissä.^[83] Albumin kiertue kesti yli vuoden, ja joka ilta yhtyeen fanit saivat internetissä valita yhden klassikkokappaleen soitettavaksi settilistassa.^[84] Bridges to Babylon -kiertueelta koostettiin vuoden 1998 lopulla ilmestynyt livealbumi No Security, joka sisälsi kappaleita, joita ei ollut aiemmin soitettu konserteissa. Levystä muodostui kaupallinen floppi, sillä sijoitus oli Britanniassa 67 ja Yhdysvalloissakin vaatimaton 34.^[85] Vuonna 1999 järjestettiin pienimuotoinen No Security -kiertue, ja yhtye päätti vuosituhannen järjestämällä Euroopassa 11 lykkääntynyttä Bridges to Babylon -kiertueen konserttiaan. Kiertue tuotti lopulta yhteensä 300 miljoonaa dollaria.^[86]

Vuosituhannen alku sujui Rolling Stonesilta hiljaisissa merkeissä, kunnes syyskuussa 2002 ilmestyi yhtyeen kaikkien aikojen kattavin kokoelma-albumi Forty Licks. Kahden CD:n julkaisu sisälsi kuuluisimpia kappaleita koko sen uran ajalta. Jo samassa kuussa alkoi vuoteen 2003 kestänyt Forty Licks -kiertue, jonka aikana yhtye esiintyi niin suurilla stadioneilla ja areenoilla kuin pienillä klubeillakin. Kiertue oli yleisesti edellisiä pienimuotoisempi, eikä esimerkiksi esiintymislavoja kuormitettu erikoisefekteillä. Konserttien settilistat vaihtelivat suuresti, ja mukana oli yllätysnumeroita. Kiertueelta koostettiin Live Licks -albumi ja Four Flicks -DVD-boksi.^[87]

Solisti Mick Jagger aateloitiin ritariksi joulukuussa 2003, mitä Keith Richards halveksui.^[88] Rumpali Charlie Wattsilla puolestaan todettiin kurkkusyöpä kesällä 2004, josta hän kuitenkin vuoden 2005 helmikuuhun mennessä oli täysin toipunut.^[89]

Rolling Stones julkaisi uuden studioalbumin kahdeksan vuoden tauon jälkeen syyskuussa 2005, kun yhtyeen perusrockjuurille palauttanut A Bigger Bang ilmestyi. Se sai yleisesti hyvät arvostelut ja nousi listakakkoseksi sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa. Single ”Streets of Love” menestyi yhtyeen kotimaassa kohtalaisesti, ja Yhdysvaltain äärioikeistolaisia parjannut kappale ”Sweet Neo Con” osoitti Rolling Stonesin yhä kykenevän provosointiin.^[90] A Bigger Bang -kiertue oli alkanut jo kuukausi ennen itse albumin julkaisua Phoenixista,^[91] ja helmikuussa yhtye soitti historian suurimman konserttinsa Rio de Janeirossa Brasiliassa. Kyseisessä Copacabanan ilmaiskonsertissa oli arvioiden mukaan paikalla jopa puolitoista miljoonaa ihmistä.^[92] Kiertueella Rolling Stones esiintyi myös ensimmäistä kertaa Kiinassa. Sensuurin vuoksi yhtyeen ei annettu soittaa kappaleita ”Brown Sugar”, ”Honky Tonk Women”, ”Beast of Burden” ja ”Let’s Spend the Night Together”. Kiertue keskeytyi toukokuussa 2006, kun Keith Richards putosi puusta kiertueen tauolla Fidžillä, ja hän joutui aivoihin muodostuneen verihyytymän vuoksi leikkaukseen Uuteen-Seelantiin.^[93] Richardsin toivuttua kiertue jatkui Euroopassa koko vuoden 2007.^[94]

4. huhtikuuta 2008 sai ensi-iltansa Martin Scorsesen ohjaama dokumentaarinen konserttielokuva Shine a Light, joka oli kuvattu kahdessa konsertissa New Yorkin Beacon Theatressa vuoden 2006 lopulla.^[95] Kyseisissä konserteissa Rolling Stonesin kanssa esiintyivät myös Buddy Guy, Christina Aguilera ja The White Stripesin Jack White. Yhtyeen jäsenet olivat tyytyväisiä lopputulokseen, ja esimerkiksi rumpali Charlie Wattsin mielestä elokuva oli yksinkertainen muttei kuitenkaan tylsä.^[96]

Alun perin vuonna 1972 ilmestyneestä Exile on Main St. -albumista julkaistiin laajennettu uusintaversio vuonna 2010. Se nousi Britanniassa listaykköseksi heti avausviikollaan.^[97] Yhdysvalloissa se ylsi listan kakkoseksi.^[98]

Vuonna 2012 The Rolling Stones täytti viisikymmentä vuotta. Yhtyeestä julkaistiin saman vuoden lokakuussa dokumenttielokuva, jonka ensi illassa olivat mukana kaikki yhtyeen nykyiset jäsenet sekä entinen basisti Bill Wyman. Rolling Stonesilta julkaistiin myös uusi kokoelma-albumi GRRR!, joka sisälsi yhtyeen suurimpia hittejä sekä kaksi uutta kappaletta, ”One More Shot” ja ”Doom and Gloom”. ”Doom and Gloom” menestyi niistä paremmin, siitä tehtiin musiikkivideo ja se myös nousi useille musiikkilistoille ympäri maailman.

Rolling Stones esiintyi Lontoon O2-areenalla 25. marraskuuta 2012 soittaen täyspitkän konsertin ensi kertaa sitten vuoden 2007. Toinen konsertti järjestettiin 29. marraskuuta. Yhtyeen entinen basisti Bill Wyman oli mukana soittamassa kappaleissa ”It’s Only Rock ’n’ Roll (But I Like It)” ja ”Honky Tonk Women”, ja entinen kitaristi Mick Taylor kappaleessa ”Midnight Rambler”.^[99] Lisäksi Taylor soitti vuoden 2013 kiertueen jokaisessa konsertissa.^[100]

Rolling Stones esiintyi 25. maaliskuuta 2016 ensimmäisenä huomattavan suosittuna yhtyeenä Kuubassa, pääkaupunki Havannassa. Konserttia seurasi paikan päällä noin 450 000 katsojaa.^[101] Saman vuoden joulukuussa ilmestyi uusi studioalbumi Blue & Lonesome, jolla Rolling Stones palasi bluesjuurilleen. Kolmessa päivässä äänitetystä levystä tavoiteltiin spontaania, ja musiikki taltioitiin livenä ilman päällekkäisäänityksiä.^[102]

Yhtyeen rumpali Charlie Watts kuoli 80-vuotiaana lontoolaisessa sairaalassa elokuussa 2021.^[103] Hieman ennen kuolemaansa Watts joutui jäämään sivuun Rolling Stonesista lääkärien määräyksestä ja yhtye esiintyi Steve Jordanin tuuratessa Wattsia.^[104] Hän toimi rumpalina myös syyskuussa 2021 alkaneella No Filter -kiertueella, joka päättyi marraskuussa 2021.^[105]Yhtyeestä julkaistiin 12 postimerkkiä 20. tammikuuta 2022.^[106] Rolling Stones julkaisi albumin Hackney Diamonds lokakuussa 2023. Sen ensimmäinen single ”Angry” julkaistiin syyskuun alussa.^[107]

Rolling Stones lähti vuoden 2024 huhtikuussa vielä 16 kaupunkia Yhdysvalloissa kiertävälle Hackney Diamonds -nimiselle kiertueelle ja sen sponsorina toimi AARP, entinen American Association of Retired Persons (Amerikan Eläkeläisyhdistys), joka on yli 50-vuotiaita koskeviin kysymyksiin keskittyvä eturyhmä.^[108]

The Rolling Stonesin johtohahmot ovat laulaja Sir Mick Jagger ja kitaristi Keith Richards, jotka ovat säveltäneet ja sanoittaneet valtaosan yhtyeen lauluista. Kaksikkoa kutsutaan toisinaan nimellä Glimmer Twins. Yhtyeen esivaiheen parilla ensimmäisellä keikalla rumpuja soitti Mick Avory, joka sittemmin liittyi yhtyeeseen The Kinks. Lopulliseksi rumpaliksi liittyi tammikuussa 1963 Charlie Watts.^[3] Lähes koko 1960-luvun toista kitaraa soitti yhtyeen perustaja Brian Jones. Hieman ennen tämän kuolemaa hänet korvasi Mick Taylor. Nykyinen kitaristi on The Facesissa aiemmin soittanut Ron Wood. Bassoa soitti Bill Wyman vuoteen 1993 asti.^[36] Nykyisin yhtye käyttää kiertuebasisti Darryl Jonesia, joka ei ole sen virallinen jäsen.

• Mick Jagger – laulu, kitara, huuliharppu, lyömäsoittimet (1962–)
• Keith Richards – kitara, taustalaulu (1962–)
• Ron Wood – kitara, taustalaulu (1975–)

• Brian Jones – ensisijaisesti kitara (1962–1969)
• Charlie Watts – rummut, lyömäsoittimet (1963–2021)^[109]
• Mick Taylor – kitara (1969–1974)
• Bill Wyman – basso (1963–1993)
• Ian Stewart – kosketinsoittimet (1962–1963)
• Dick Taylor – basso (1962–1963)

• Vuonna 1969 yhtye esiintyi Lontoon Hyde Park -puistossa ilmaiskonsertissa edesmenneen jäsenensä Brian Jonesin muistoksi. Paikalle saapui arviolta puoli miljoonaa ihmistä.

• 1975 yhtye esitti "Brown Sugarin" liikkeessä olevan kuorma-auton lavalla New Yorkissa.

• Vuoden 2006 helmikuussa Rolling Stones soitti yhden kaikkien aikojen suurimmista ilmaiskonserteista Copacabanan rannalla Rio de Janeirossa. Konserttia oli viranomaisten mukaan saapunut seuraamaan noin 1,2 miljoonaa ihmistä Brasiliasta ja muualta maailmasta.

• Yhtyeen tavaksi on tullut esiintyä yllätysesiintyjänä esimerkiksi pubissa tai klubilla suurten kiertueidensa aloitukseksi. Näin se muistelee alkuaikojaan pienen piirin klubiesiintyjänä.

• The Rolling Stones esiintyi silloisessa Porin maalaiskunnassa Yyterin hiekkarannalla vuonna 1965 ja Helsingissä Olympiastadionilla 2. syyskuuta 1970 ollen ensimmäinen siellä koskaan esiintynyt yhtye^[110]. Seuraavan kerran yhtye vieraili Suomessa Voodoo Lounge -kiertueen yhteydessä 6. kesäkuuta 1995 täydellä Olympiastadionilla. Bridges to Babylon -kiertueen yhteydessä yhtye esiintyi 5. elokuuta 1998 Olympiastadionilla 48 000 katsojan edessä. Yhtyeen viimeisimmät Suomen-vierailut toteutuivat Forty Licks -kiertueen myötä 16. heinäkuuta 2003 sekä A Bigger Bang -kiertueen yhteydessä 1. elokuuta 2007. Myös nämä konsertit soitettiin Helsingin Olympiastadionilla.

• The Rolling Stones (1964)
• 12 X 5 (1964, vain Pohjois-Amerikassa julkaistu)
• The Rolling Stones No. 2 (1965)
• The Rolling Stones, Now! (1965, vain Pohjois-Amerikassa julkaistu)
• Out of Our Heads (1965)
• December’s Children (And Everybody’s) (1965, vain Pohjois-Amerikassa julkaistu)
• Aftermath (1966)
• Between the Buttons (1967)
• Their Satanic Majesties Request (1967)
• Beggars Banquet (1968)
• Let It Bleed (1969)
• Sticky Fingers (1971)
• Exile on Main St. (1972)
• Goats Head Soup (1973)
• It’s Only Rock ’n’ Roll (1974)
• Black and Blue (1976)
• Some Girls (1978)
• Emotional Rescue (1980)
• Tattoo You (1981)
• Undercover (1983)
• Dirty Work (1986)
• Steel Wheels (1989)
• Voodoo Lounge (1994)
• Bridges to Babylon (1997)
• A Bigger Bang (2005)
• Blue & Lonesome (2016)
• Hackney Diamonds (2023)^[111]

• Got Live If You Want It! (1966)
• Get Yer Ya-Ya’s Out! (1970)
• Love You Live (1977)
• ”Still Life” (American Concert 1981) (1982)
• Flashpoint (1991)
• Stripped (1995)
• The Rolling Stones Rock and Roll Circus (musiikki vuonna 1968 kuvatusta samannimisestä elokuvasta, 1996)
• No Security (1998)
• Live Licks (2004)
• Shine a Light (2008)
• On Air (2017)
• El Mocambo 1977 (2022)
• Grrr Live! (2023)

• Big Hits (High Tide and Green Grass) (1966)
• Flowers (1967, vain Pohjois-Amerikassa julkaistu)
• Through the Past, Darkly (Big Hits Vol. 2) (1969)
• Stone Age (1971)
• Gimme Shelter (1971)
• Hot Rocks 1964–1971 (1971)
• Rock ’n’ Rolling Stones (1972)
• More Hot Rocks (Big Hits & Fazed Cookies) (1972)
• No Stone Unturned (1973)
• Made in the Shade (1975)
• Metamorphosis (1975)
• Jump Back: The Best of The Rolling Stones 1971–1993 (1993)
• Forty Licks (2002)
• Rolled Gold+: The Very Best of The Rolling Stones (2007)
• GRRR! (2012)

• Draper, Jason: The Rolling Stones – koko ura. Jyväskylä: Minerva Kustannus Oy, 2007. ISBN 978-952-492-106-0
• Jagger, Mick & Richards, Keith & Watts, Charlie & Wood, Ronnie: The Rolling Stones omin sanoin. (According to the Rolling Stones, 2003) Suomentanut Matilda ja Otto Talvio. Helsinki: Ajatus, 2006. ISBN 951-20-7049-9
• Jake Nyman: Onnenpäivät 2. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1995. ISBN 951-31-0573-3
• Jake Nyman: Kovan päivän ilta. Jyväskylä: Ajatuskirjat, 2009. ISBN 978-951-20-7605-5
• Sandford, Christopher: Keith Richards – Satisfaction. Helsinki: Like, 2004. ISBN 952-471-407-8

• Cohen, Rich: Aurinko & kuu & Rolling Stones. (alkuteos The Sun & the Moon & the Rolling Stones, 2016) Suomentanut Sami Heino. Otava, 2017. ISBN 9789511279969
• Norman, Philip: Rolling Stones. (The Stones: The acclaimed biography, 2002) Suomentanut Anu Kamunen. Helsinki: Jalava, 2003.

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta The Rolling Stones Wikimedia Commonsissa

• Virallinen sivusto
• Rolling Stones Internet Movie Databasessa. (englanniksi)
• Ylen Elävä arkisto: Rolling Stones Suomessa.