Pietismi

Pietismin ohjelmallisena perustana pidetään Philipp Jakob Spenerin vuonna 1675 julkaisemaa Pia Desideria -kirjoitusta, joka julkaistiin esipuheena Johann Arndtin Vom Wahren Christenthum -laitoksessa. Arndtin teokset kuuluivat pietistisessä liikkeessä luettuihin kirjoihin. Opetuksissa kuvattiin, kuinka yksilön tuli elää uskovana.^[6] Pietismi pyrki uudistamaan ja elävöittämään seurakuntia sekä syventämään kristittyjen hengellistä elämää. Liikkeen painopiste on yksilön sisäisessä muutoksessa.^[4]

Spenerin uudistusohjelman pääkohdat olivat seuraavat:

1. Raamatun tutkimista on tehostettava kaikkien kristittyjen keskuudessa erityisesti jumalanpalvelusten rinnalla pidettävillä raamattutunneilla, joilla maallikotkin saavat selittää Raamattua.
2. Kristittyjen yleinen ja yhteinen pappeus on otettava käyttöön.
3. On edistettävä kristillistä elämää, jota hallitsee rakkauden käsky.
4. Tunnustuskunnallisen polemiikin sijasta toisuskoiset on voitettava rakkaudellisessa yhteydenpidossa ja hyvällä esimerkillä.
5. Akateemisessa teologian opiskelussa on vähennettävä filosofian ja dogmatiikan osuutta ja korvattava sitä raamattutieteellä ja opiskelijoiden opastamisella henkilökohtaiseen hengellisyyteen ja käytännön elämään.
6. Saarnaamisen on muututtava yksinkertaiseksi ja luovuttava oppineisuuden osoittamisesta ja tähdättävä kuulijoiden uudistumiseen ja rakentumiseen.

• Kirkollinen pietismi, johon Spener kuului, oli nimenomaan kirkon sisällä toimiva liike. Spener julkaisikin pietistisen ohjelmakirjoituksen Pia desiderian (suom. Hurskaat toiveet). Herätys levisi lähinnä hovi-, aatelis- ja virkamiespiireihin. August Hermann Francke (1663–1727) oli Spenerin läheinen työtoveri. Hallen yliopistoa pidettiin pietismin keskuksena.

• Hallen pietismi on liike, jonka keskuspaikaksi muodostui Halle. Liikkeen tunnetuimpia edustajia on professori August Hermann Francke. Liike kuului kirkollisiin pietisteihin. Hallen pietismissä oli selvä ero maailman ja uskovaisten välillä. Uskovaiset pyrkivät yksinkertaiseen elämäntapaan. Muodikkaaseen pukeutumiseen, huvitteluun (tanssi) ja eräisiin kulttuurimuotoihin (teatteri) suhtauduttiin kielteisesti. Pietismissä nimenomaan maallikkokristityt olivat merkittävässä osassa liikkeessä ja sen leviämisessä. He perustivat kouluja ja orpokoteja, julkaisivat kirjallisuutta ja auttoivat vaikeuksiin joutuneita. He tekivät myös aktiivisesti lähetystyötä. Hallen pietismissä opetettiin, että uudestisyntyminen ei tapahdu kasteessa, vaan lapsi syntyy uskoen ja aikuisen kadotettua usko, uudestisyntyminen tapahtuu tietoisessa herätyksessä, joka johtaa selvään parannuksentekoon. Heidän keskuudessaan opetettiin "ecclesiola in ecclesia -oppia", mikä tarkoittaa, että tosiuskovaisten seurakunta toimii kirkon sisällä. Opetusta on perusteltu Lutherin kirjoituksilla.

• Radikaalipietismi suhtautui kielteisesti kirkkoon ja sen pappeihin.

• Württembergin pietismi oli lujin ja viimeisin pietistinen suuntaus Saksassa. Siinä korostui lopun aikojen odotus. Opetuksen mukaan Kristuksen piti palata vuonna 1836. Tämän suunnan merkittävin edustaja oli Johann Albrecht Bengel.^[4]

• Uuspietismi kehittyi erityisesti toisen maailmansodan jälkeen, jolloin syntyi uusia herätyksiä, jotka kehittyivät pietistisen paradigman ja opin mukaan. Tätä ilmiötä on kutsuttu uuspietismiksi ja suomalaisessa kontekstissa viidesläisyydeksi.^[5]

Vuoden 1517 uskonpuhdistuksen aikakausi huipentui Tunnustuskirjojen hyväksymiseen vuonna 1577, minkä jälkeen luterilaisuuden piirissä alkoi luterilaisen puhdasoppisuuden aika.^[4] Papiston koulutuksessa teologia painottui luennoimiseen ja intellektuaalisuuden painotukseen. Saarnat ja opetukset muuttuivat teoreettisiksi esitelmiksi ja kehitystä tuki sivistyneistön piirissä esiintynyt valistuksen rationalistinen deismi.^[5]

1600-luvulla Eurooppa oli sodan runtelema ja vuonna 1648 solmittiin rauha kolmikymmenvuotisen sodan jälkeen. Tämän jälkeen uskonto herätti enemmän kiinnostusta ja avoimuus erimielisyyttä kohtaan kasvoi. Luterilaiset olivat taistelleet sodassa oppinsa puolesta ja tunsivat olevansa uhattuina katolisten taholta. Uhan laantuessa huomio siirtyi opillisuudesta kohti kristillistä elämää.^[7]

Jotkut papit uskoivat, että uskoa tulisi osoittaa enemmän teoissa ja elämässä. Näin ollen pietismi arvosteli luterilaista ortodoksia, ainoastaan ulkoisena tapana noudatettua kristillisyyttä sekä liiallista opillisuutta. Pietistit painottivat opetuksen sisäistämistä henkilökohtaiseksi vakaumukseksi ja pietistit pitivät itseään uskonpuhdistuksen jatkajina.^[4][2][5] Pietismin ensimmäisenä edustajana pidetään Johann Arndtia (1555–1621).^lähde?

Ensimmäisen laajan julkisuuden saaneen uudistusohjelman laati 1675 pastori Philipp Jakob Spener (1635–1705) kirjoituksessaan Pia desideria (suom. Hurskaita toiveita). Spener arvosteli ohjelmassaan papistoa ja korosti seurakuntalaisten henkilökohtaista uskonelämää kirkon uudistamiseksi. Spener oli kirjoituksissaan huolissaan kirkon hengellisestä tilasta. Spenerin uudistusohjelmassa painotettiin erityisesti Raamatun lukemista ja kotikokousten järjestämistä. Spener vaati papiston koulutuksen uudistamista, jonka tuli perustua opillisuuden sijasta hengelliseen osaamiseen.^[5] Monet pietistit vetäytyivät ja omistautuivat Raamatun lukemiselle ja rukoukselle.^[7]

1680-luvulla Spener aloitti eräänlaisen ryhmäkokoontumisiin perustuvan raamattupiirin, joissa tutkittiin Raamattua ja maallikkot käyttivät puheenvuoroja. Vähitellen opettajia ja puhujia nousi myös muiden kuin pastoreiden joukossa.^[3] Spenerin kirjoitus teki tilaa myös uusille erilaisille ja eri tavoin opettaville pietistisille liikkeeille, joista monia on nimitetty herätysliikkeiksi.^[5]

Spenerin kuoltua liikkeen johtohahmoksi nousi hallelainen August Hermann Francke, joka painotti ratkaisukristillisyyttä. Hänen välityksellään pietismi laajeni protestanttisen kristillisyyden valtavirraksi. Filosofian maisteri Francke tunsi hyvin Arndtin opetukset, mutta menetti saarnaajana luottamuksen luterilaisen opin totuuteen. Tämän jälkeen Francke heittäytyi polvilleen ja rukoili pelastusta, minkä myötä varmuus palasi. Francke tunsi uudestisyntyneensä, mistä muototui pietistisen kääntymyskokemuksen perusmalli. Hallen pietismin ajattelun juuret johtavat reformoituun kristillisyyteen.^[4]

Hallesta tuli pietismin keskus, jossa sijaitsi yliopisto, opettajankoulutuslaitos, lääketieteellisiä laitoksia, kirjapaino ja erityisesti liikkeelle tunnusomainen orpokoti. Hallea pidettiin pietismin Jerusalemina, josta Raamattua ja käytäntöä korostanut teologian opetus levisi suureen osaan Saksaa. Hallelaisesta pietismistä tuli Preussin valtionuskonto sulautuen lähes täysin yhteiskuntaan.^[4]

Monet radikaalipietistiset ryhmät erottui maallisesta yhteiskunnasta ja muodosti omia itsenäisiä ryhmiään. Useat radikaalipietistit korostivat yksinomaan yksilön kokemusta. Myös Nikolaus von Zinzendorf ja herrnhutilainen veljeskunta erottautui maallisesta yhteiskunnasta. Zinzendorf pyrki veljesrakkauden toteuttamiseen ja "sydämen uskoon". Herrnhutin yhteisöstä muodostui liikkeen pääpaikka.^[4]

Pietismi tuli Ruotsiin uuden ajan kynnyksellä ja muodosti ratkaisevan merkityksen Ruotsin kehitykselle. Samalla käsitys kristinuskosta laajeni. Pietistit toimivat erityisesti kirjallisuuden kautta. Tuohon aikaan Raamattu oli kallis kirja, mutta pietistit jakoivat raamatuntekstejä pienten kirjoitusten; niin kutstuttujen traktaattien välityksellä. Traktaattien levitystä varten syntyi myös omia yhdistyksiä. Suuri Pohjan sota vaikutti suuresti henkisesti ruotsalaisiin 1710-luvulla. Pietismi ja pietististen pappien märää kasvoi yleisen kärsimyksen ja katumuksen noustessa.^[7]

Suuri Pohjan sota synnytti myös karoliiniarmeijassa herätyksen. Sotavangeiksi viedyt lähes 20 000 ruotsalaista ja 60 pappia perustivat Tobolskiin ruotsalaisen yhteisön, johon Saksan pietistit lähettivät hartauskirjallisuutta. Eräs suosituimpia kirjoja oli Johann Arndtin Totisesta kristillisyydestä. Tukholmassa pietistit saivat uusia jäseniä virkamiehistöstä, lakimiehistä ja asessoreista. Maallikkopiirit olivat myös taiteellisia ja sen piirissä sävellettiin uusia lauluja kokouksia ja hartauksia varten.^[7]

Vuonna 1717 pietistiset virsirunoilijat julkaisivat laulukirja Mose och Labsens visor. Laulukirjasta tehtiin pian uusia painoksia, vaikka pian sensuuri ei enää hyväksynyt sitä. Laulukirja levisi laajalti pietistitisten pappien kautta ja monet sen virret perustuivat saksalaiset Johann Gerhardtin lauluihin. Monilta osin laulujen sanat perustuivat pietistiseen sovitusoppiin. Samalla pietismi sai Ruotsissa enemmän jalansijaa ja erot tapaluterilaisten ja pietistien välillä tulivat näkyviin. Yksityinen pietismi, joka korosti uskovia Jumalan kansana, herätti papistossa ja piispoissa pelkoa. Piispat ja papit käyttivät valtaansa ja tekivät ratsioita koteihin, joiden aikana takavarikoitiin pietististä kirjallisuutta. Saarnaajatoiminta käynnistyi myös 1720-luvulla pietistien seuroissa.^[7]

Vuonna 1726 asetettiin tiukka sensuuri kun yksityiset hartauskokoukset kiellettiin vuonna 1726 konventikkeliplakaatilla. 1730-luvulla radikaalipietismi asettautui säätyläistöön ja esimerkiksi 1730-luvulla sen piirissä arvosteltiin kirkon puhdasoppisuutta ja maallista kulttuuria. Ruotsin uskonpakolaiset joutuivat myös Tanskassa ankaran sensuurin kohteeksi.^[8]

Suomalaisen pietismin juuret ovat 1600-luvun lopulla ja erityisesti 1700-luvulla, jolloin Siperiassa sotavankina eläneet aateliset lukivat Spenerin kirjoituksia. Tämä liike tunnettiin kartanoherätyksenä.^[5] Sotavankeudesta palaavien upseerien mukana pietistinen herätys levisi eräille Etelä-Suomen paikkakunnille ja liikkeen yhteiskunnallinen vaikutus oli merkittävä.^[9]

Myöhemmin syntyneet suomalaiset neljä suurta herätysliikettä ovat kaikki saaneet vaikutteita keski-eurooppalaisesta pietismistä aina seurainstituutiota myöten. Monet herätysliikkeet hakevat sakramentteja paikallisseurakunnalta mutta evankeliumin saarna, sielunhoito ja kristittyjen yhteys haetaan ecclesiola in ecclesia-opin mukaan seuroista.^[5]

Länsi-Suomen rukoilevaisuus on painottanut luterilaisen ortodoksian keskeisiä kirjoja: kirkkokäsikirjaa, Avenariuksen rukouskirjaa sekä Svebiliuksen katekismusta. Evankelisen herätysliikkeen varhainen johtaja Fredrik Gabriel Hedberg pyrki Lutherin, Luterilaisen tunnustuksen ja kansainvälisten yhteyksien avulla korostamaan aitoluterilaista eli tunnustuksellista tulkintaa. Myös evankelinen herätysliike on käyttänyt Svebiliuksen katekismusta.^[5]

Erityisesti toisen maailmansodan jälkeen syntyi uusia herätyksiä, jotka kehittyivät pietistisen paradigman ja opin mukaan. Tätä ilmiötä on kutsuttu uuspietismiksi ja suomalaisessa kontekstissa viidesläisyydeksi.^[5]

Pietismiin on jälkimaailmassa liitetty lainomaisia piirteitä, jotka ovat liittyneet pietistisiin elämäntavan käsityksiin sekä aikakauden jännitteisiin.^[5]

1600-luvun jälkeisessä Euroopassa yläluokka siirtyi koreaan ja kevytmielisen eroottiseen rokokoo-kulttuuriin, mutta kirkon sanoma oli ainoastaan rahvasta varten. Yläluokka vapautti itsensä Raamatun mukaisesta kristillisen elämän opetuksesta. He myös jättivät kevytmielisten tanssiaisten seurauksena jälkeensä suuren määrän aviottomia lapsia. Pietistiset kansanherätykset suosivat aatelisten vastakohdaksi yksinkertaista vaatepartta ja nöyryyttä. Pietistit näkivät elämän kevytmielisten nautintojen ja himon palvemisen sijaan pyhien vaelluksena taivaan iloon.^[5]

Moni perhe menetti kotinsa ja isänsä yläluokan korttipeleissä ja niitä seuranneissa itsemurhissa. Pietistit opettivat uhkapeliä syntinä, sillä sellaisen harrastaja on koukussa rahaan eikä usko Jumalan kykyyn huolehtia. Pietistit olivat alkujaan Spenerin tavoin alkoholin kohtuukäytön kannalla. Pohjoisen lestadiolaisuudessa sitä saarnattiin 1800-luvulla synniksi paloviinan synnyttämien ongelmien keskellä. Raittiusaatteen ehdoton alkoholittomuus tavoitti osan pietistejä vasta myöhemmin.^[5]

Pietismi suhtautui kirkkomusiikkiin väheksyvästi. Pietististä musiikkia ennakoi tanskalaisen Thomas Kingon vuonna 1693 ruotsinnettu Andeliga Sjunge-Chor, joka kuului 1700-luvulla usean kokkolalaisen jäämistöön. Pietistisille sävelteille oli ominaista ajan tanssisävelmien kaltainen rytmiikka. Tyypillinen pietistinen virsi on Jeesus, kruunun kirkkaan kannat. Pietististissä piireissä julkaistiin useita virsikokoelmia: saksalaiset Geist-Reiches Gesang-Buch (1704) ja herrnhutilaisten laulut levisivät Suomeen. Ruotsissa suosittu oli Mose och Lamsens Wisor (1717). Ruotsin herrnhutilaisten kokoelman Sions sångerin (1743–45) vaikutus oli suuri ja pitkäaikainen. Elias Lagus käänsi sen suomeksi vuonna 1790 nimellä Sionin Wirret.^[10]

• Philipp Jakob Spener (1635–1705)
• August Hermann Francke (1663–1727)
• Philipp Friedrich Hiller (1699–1769)
• Friedrich Christoph Oetinger (1702–1782)

• Uuspietismi

• Dué, Andera & Laboa, Juan Maria: Kristinusko 2000 vuotta. Helsinki: Kirjapaja, 1998. ISBN 951-625-516-7

• Aamenesta öylättiin -sanasto – pietismi (Arkistoitu – Internet Archive)
• RaamattuNET, Pietismi (Arkistoitu – Internet Archive)
• Mitä on pietismi, rovasti Olavi Peltola
• Uskonpuhdistuksesta uuteen aikaan (Arkistoitu – Internet Archive)