Pablo Picasso

Pablo Picasso syntyi Málagassa Etelä-Espanjassa 25. lokakuuta 1881. Hänen koko nimensä oli Pablo Diego José Santiago Francisco de Paula Juan Nepomuceno Crispín Crispiniano de los Remedios Cipriano de la Santísima Trinidad Ruiz Blasco y Picasso^[1]. Pablon isä oli nimeltään José Ruiz y Blasco ja äiti Maria Picasso y Lopez. Isä oli taidemaalari ja piirustuksenopettaja. Pablolla oli kaksi pikkusiskoa ja mahdollisesti myös pikkuveli.^[2] José kaavaili pojalleen figuuri- ja historiamaalarin uraa ja opetti tälle tarkan ja luonnonmukaisen piirtämisen perusteet. Pablo aloitti vuonna 1892 opinnot La Coruñan taidekoulussa, jossa isä opetti. Picassolta ei ole säilynyt varsinaisia lapsuudenpiirustuksia.^[3]

Picasson perhe muutti vuonna 1895 Barcelonaan, missä isä oli saanut paikan taidekoulun opettajana. Pablokin aloitti siellä opinnot, mutta vaihtoi vuonna 1897 arvostettuun Madridin taideakatemiaan. Hän palasi kuitenkin saman tien kuusitoistavuotiaana Barcelonaan ja avasi siellä oman ateljeen.^[2] Picasson ensimmäinen julkisesti esillä ollut teos oli Ensimmäinen ehtoollinen (1896), jonka hän maalasi Barcelonan suureen taidenäyttelyyn.^[4]

Barcelonassa Picasso pääsi taiteilijapiireihin. Hän piirsi paljon, etenkin katu- ja kahvilanäkymiä, härkätaisteluita ja ystävien muotokuvia. Vaikutteita hän oli saanut esimerkiksi Henri de Toulouse-Lautrecilta. Picasson ensimmäinen yksityisnäyttely pidettiin barcelonalaisessa kahvilassa Els 4 gatsissa 1900.^[5]

Picassolta valittiin yksi työ Pariisin maailmannäyttelyyn 1900. Hän kävi siitä alkaen monta kertaa Pariisissa, joka oli maailman taiteen pääkaupunki.^[6] Pariisissa Picasso maalasi vaikutelmiaan suurkaupungin aiheista, ja vuodesta 1901 alkaen etenkin juoppoja naisia, syrjäytyneitä ihmisiä, köyhyyttä ja kurjuutta.^[7]

Picasso signeerasi maalauksensa nuorena nimellä ”P. Ruiz” mutta kaksikymmenvuotiaasta lähtien ”Picasso”. Se oli harvinaisena paremmin mieleen jäävä kuin Ruiz, ja Pablo halusi myös erottautua taidemaalari-isästään.^[2]

Picasso asettui Pariisiin pysyvästi vuonna 1904. Hän liittyi nopeasti kaupungin avantgardististen taiteilijoiden ja kirjailijoiden piiriin. Hänen ystävistään läheisimmäksi tuli Max Jacob, jonka kanssa hän jakoi asuntonsakin jouduttuaan taloudellisiin vaikeuksiin. Menestystä taidepiireissä Picasso alkoi saada vuodesta 1907 alkaen, vaikka hän ei asettanutkaan töitään esille perinteisiin julkisiin näyttelyihin.^[8]

Picasson merkittävimpiä tukijoita Pariisissa olivat kirjailija ja keräilijä Gertrude Stein ja taidekauppias Daniel-Henri Kahnweiler. Vuonna 1907 Picasso tutustui Georges Braqueen, jonka kanssa hän työskenteli muutaman vuoden ajan tiiviisti yhdessä, mistä oli tuloksena uuden tyylisuunnan, kubismin, synty. Miehet erosivat vuonna 1914 Braquen jouduttua sotaan, ja Picasso jatkoi työskentelyä Pariisissa vuoteen 1917 saakka. Sen jälkeen hän matkusti lyhyeksi aikaa Roomaan.^[9] Roomassa Picasso suunnitteli pukuja ja lavastuksia venäläisen Sergei Djagilevin perustamalle Ballets russes -balettiseurueelle balettiin Parade. Hän tutustui myös antiikin nähtävyyksiin ja sai niistä vaikutteita omiin töihinsä. Palattuaan Pariisiin Picasso meni naimisiin Roomassa tapaamansa tanssija Olga Koklovan kanssa.^[10]

Picasso tutustui surrealisteihin vuonna 1923 ja osallistui surrealistien ensimmäiseen yhteisnäyttelyyn 1925.^[11]

Vuonna 1937 Picasso maalasi kuuluisimman teoksensa, sodanvastaisen Guernican, joka kuvaa pienen baskikaupungin pommitusta Espanjan sisällissodan aikana.^[12] Francisco Francon päästyä valtaan Espanjassa Picasso jäi Ranskaan, Pariisiin ja aluksi myös Royaniin. Ranskassa hän joutui taiteilijana ja ihmisenä eristyksiin, sillä monet läheiset ystävät olivat maanpaossa tai saksalaisten miehittäjien pidättämiä. Pariisissa hän eristäytyi vuodesta 1940 alkaen asumaan ateljeehensa, jossa hän myös tapasi taiteilijaystäviään. Saksalaiset olivat määränneet hänet näyttelykieltoon. Hän ei maalannut suoraan sotaa, mutta sanoi, että sota oli mukana hänen maalaamissaan töissä, joissa oli erilaisia väkivallan ja aggression symboleja.^[13]

Muutamia viikkoja ennen Saksan miehitystä keväällä 1940 Picasso haki Ranskan kansalaisuutta, mutta se evättiin turvallisuuspoliisin kielteisen lausunnon takia.^[14] Picasso säilyttikin koko ikänsä Espanjan kansalaisuuden ja tiiviit yhteydet kotimaahansa.^[12]

Picasso liittyi Ranskan kommunistiseen puolueeseen vuonna 1944 ja osallistui useisiin rauhankonferensseihin sodan jälkeen.^[15] Hänelle myönnettiin Leninin kansainvälinen rauhanpalkinto vuosina 1950 ja 1962.^[16]

Uransa loppua kohti keramiikasta tuli yksi Picasson tuotannon tärkeimmistä osa-alueista. Hän työskenteli hyvin ahkerasti vanhoille päivilleen. Picasso kuoli 91-vuotiaana 8. huhtikuuta 1973. Hänet haudattiin Château de Vauvenarguesiin.^[15]

Picasso oli naimisissa kahdesti. Hän sai neljä lasta kolmen naisen kanssa. Hänellä oli useita rakastajattaria ja usein käynnissä kaksi suhdetta rinnakkain, vanha ja uusi.^[17]

1900-luvun alkuvuosina Picassolla oli suhde Fernande Olivierin kanssa, joka toimi myös hänen mallinaan. Saavutettuaan mainetta ja varallisuutta Picasso ryhtyi suhteeseen Marcelle Humbertin kanssa, jota hän kutsui Evaksi. Humbertin kuoltua Picasso avioitui vuonna 1918 ballerina Olga Koklovan kanssa. He saivat pojan nimeltä Paul. Vuonna 1927 Picasso tutustui malli Marie-Thérèse Walteriin, jonka kanssa hän aloitti salaisen suhteen. Picasso jätti Koklovan vuonna 1935, mutta he olivat virallisesti naimisissa tämän kuolemaan saakka. Picasso ja Walter saivat tyttären nimeltä María.^[18]

Vuonna 1945 Picasso tapasi nuoren taideopiskelijan Françoise Gilot’n. He muuttivat seuraavana vuonna yhteen ja saivat kaksi lasta, Clauden ja Paloman. Gilot lähti myrskyisästä suhteesta vuonna 1953. Pian Picasso alkoi seurustella Jacqueline Roquen kanssa, ja he olivat yhdessä koko Picasson loppuelämän.^[19] He menivät naimisiin vuonna 1961.^[17]

Pitkällä, 78 vuotta kestäneellä taiteilijaurallaan Picasso oli erittäin tuottelias. Hän maalasi noin 13 500 taulua, teki 100 000 piirrosta ja grafiikkatyötä, noin 300 veistosta ja keramiikkatyötä sekä lukuisia kirjankuvituksia.^[20]

Picasson taiteellinen tuotanto jaetaan kausiin:

• sininen kausi (1901–1904)^[21]
• vaaleanpunainen eli ruusunpunainen kausi (1904–1906)^[22]
• afrikkalaisvaikutteinen kausi (1906–1909)^[23]
• analyyttinen kubismi (1909–1912)^[24]
• synteettinen kubismi (1912–1914)^[25]
• klassinen ja surrealistinen kausi (1918–1945)^[26]
• myöhäistuotanto (1945–)^[27]

Picasson varhaisimmille nuoruudentöille 1890-luvulla on vielä ominaista kypsymättömyys.^[28] Vuosikymmenen puolenvälin jälkeisessä tuotannossa on havaittavissa akateemista realismia. Asuessaan Barcelonassa Picasso opiskeli Charles Barguen kurssin mukaan kopioimalla kipsimallien mukaan tehtyjä litografioita.^[29]

Picasson sininen kausi (1901–1904) sisältää synkkiä maalauksia, joita hän alkoi maalata vietettyään aikaa Barcelonassa perheensä luona.^[30] Kauden sai alulle Picasson läheisen taiteilijaystävän Carlos Casagemasin itsemurha vuoden 1901 helmikuussa. Picasso totesi: ”Aloin maalata sinistä, kun havaitsin, että Casagemas oli kuollut.” Kauden ensimmäinen maalaus oli Casagemasin hautaus (1901), ja Casagemas esiintyy myös joissakin muissa tämän kauden maalauksissa.^[31] Picasso tulkitsi sinertävillä väreillä prostituoitujen, vanhojen juutalaisten, laihojen poikien ja kerjäläisten maailman kurjuutta. Picasson sinisen kauden kuvat olivat radikaalin symbolistisia.^[30] Picasso kieltäytyi itse avaamasta teostensa merkitystä, ja niitä voidaankin tulkita moniselitteisesti. Maalaukset eivät kuvaa arkielämän tilanteita, vaan välittävät runollisia viestejä.^[32]

Picasson ruusunpunaisen kauden (1904–1906) värit ovat savitavaroiden, ihon ja maan sävyisiä – ruusunpunaisen ohella muitakin enimmäkseen vaaleita ja läpikuultavia sävyjä.^[22][33] Picasson suhde kuvanveistäjien ja taiteilijoiden elävänä mallina työskennelleeseen Fernande Olivieriin vaikutti useisiin tämän kauden teoksiin, kuten myös arkaaiset iberialaiset veistokset. Picasso kuvasi kaudella usein kiertelevää sirkusta ja sen esiintyjiä.^[22] Harlekiini oli Picasson alter ego, samalla tavalla kuin 1930-luvun tuotannossa Minotauros.^[34]

Picasson afrikkalaisvaikutteinen kausi (1906–1909) alkoi kahdella naamiota pitävällä naishahmolla, jotka on kuvattu hänen huomiota herättäneessä ja joitain järkyttäneessä maalauksessaan Avignonin naiset (1907). Picasso tutki tuolloin afrikkalaista heimotaidetta ja sai siitä vaikutteita naamionkaltaisiin päihin ja uurteisiin.^[23]

Picasso ja Georges Braque työskentelivät yhdessä vuodet 1909−1912 ja kehittivät analyyttisen kubismin. Siinä he ajattelivat luovansa uuden todellisuuden, joka murtautui ulos renessanssin perinteestä etenkin perspektiivin ja illuusion avulla. Picasso ja Braque esimerkiksi näyttivät kohteesta useita näkökulmia samalla kankaalla välittääkseen siitä enemmän tietoa. Picasso yhdisti figuureja, esineitä ja tilaa eräänlaiseen ristikkoon. He irrottivat esineitä taustoistaan ja ”analysoivat” niiden muotojen ominaisuuksia. Heidän väripalettinsa koostui monokromaattisista okrista, ruskeista ja harmaista. Kokonaan abstraktiin kaksikko ei halunnut siirtyä.^[24]

Picasso ja Braque kehittivät kubismia synteettiseen kubismiin vuosina 1912–1914 tekemällä kollaaseja eri materiaaleista kankaalle. Kumpikin taiteilija käytti asetelmia ja joskus päitä tärkeimpänä aiheenaan, ja he alkoivat käyttää myös väriä. Picasso teki teoksiinsa samanaikaisia viittauksia eri asioihin: esimerkiksi samat kaaret kuvasivat niin korvaa kuin kitaraakin.^[25]

Picasso alkoi käyttää Italian-matkansa 1917 jälkeen työssään klassisia muotoja ja piirrostekniikoita. Hän otti tietoisesti vaikutteita [[ Jean-Auguste-Dominique Ingres]]iltä ja Auguste Renoirin myöhäistuotannosta. Hän liitti myös kubistisiin teoksiinsa klassista ilmaisua selkeyttämällä pintoja, muotoja ja väriä.^[35]

Picassosta ei koskaan tullut surrealistisen liikkeen virallista jäsentä, mutta hänellä oli liikkeeseen läheiset yhteydet, ja surrealistit myös omivat Picasson. Jo Picasson kubistisissa töissä oli ollut monia surrealistien arvostamia elementtejä. Surrealismista Picasso sai uusia aiheita, etenkin eroottisia, ja vahvistusta tietyille käyttämilleen häiritseville elementeille. Picasso leikitteli metamorfoosin käsitteellä 1930-luvulla, kuten moni surrealistinen kirjailijakin, mistä esimerkki on Minotauroksen käyttö. Picasso kirjoitti paljon surrealistista runoutta vuodesta 1935 alkaen ja surrealistisen näytelmän Le Désir attrapé par la queue (1941).^[36]

Vuosina 1937–1946 Picasso teki paljon töitä, joita hallitsevat väkivalta, pelko ja kuolema, ja joissa näkyy poliittisten ja henkilökohtaisten katastrofien vaikutus. Kauden tunnetuin työ, ja ehkä koko Picasson tuotannon kuuluisin teos, on monumentaalinen seinämaalaus Guernica (1937), joka kuvaa Guernican kaupungin pommituksen kauhuja Espanjan sisällissodassa. Guernicassa Picasso käytti kubistista muotojen moninaisuutta, surrealistista suurentamista, figuurien kuvausta samanaikaisesti eri perspektiiveistä sekä ensi kertaa selvästi lasten piirrosten kieltä, yksinkertaistettuja muotoja ja merkkejä.^[37]

Toisen maailmansodan vuosina Ranskassa asuessaan Picasso loi omaperäisen muotokielen, josta alettiin käyttää nimeä Picasson tyyli (stil Picasso). Hän yhdisti kaksi esitystapaa, figuraation ja dissosiaation. Figuratiivisessa maalaustaiteessa noudatetaan perspektiivin ja luonnon esikuvallisuuden periaatteita, mutta dissosiatiivisessa maalauksessa kohde näytetään samanaikaisesti edestä ja takaa. Siinä kappaleet, ruumiinosat ja muut kohteet näyttävät toisistaan erotetuilta, dissosioiduilta, eikä ääriviivoja enää ole osoittamassa figuurin ”luonnollisia” rajoja. Picasso oli käyttänyt kumpaakin esitystapaa aiemmin, mutta nyt ne sulautuivat hänellä synteesiksi.^[38]

Picasso alkoi 1950-luvulla maalata uudelleentulkintoja maalaustaiteen suurten mestareiden teoksista. Hän maalasi sarjan teoksia, jotka perustuvat Diego Velázquezin maalaukseen Hovinaiset. Hän teki uudelleentulkintoja myös Rembrandtin, Albrecht Altdorferin, Édouard Manet’n, Gustave Courbet’n ja Eugène Delacroix’n teoksista.^[39]

Picasso maalasi korkealla iälläkin kolmesta viiteen teosta päivässä. Viimeisinä vuosinaan Picasso ei seurannut taiteen uusimpia suuntauksia. Hän keskittyi ensisijaisesti taidehistoriassa toistuvasti käsiteltyihin aiheisiin: naamiaisiin, viitta- ja tikarikuviin, rakastavaisiin, omakuviin ja alastonkuviin. Monessa maalauksessa esiintyivät taiteilija ja hänen nuori mallinsa: usein vanha ja ruma mies ihailemassa nuorta ja kaunista naista. Maalauksissa oli eroottisia viittauksia ja rakastavaisia liioitellun yksiselitteisissä asennoissa.^[40] Noihin aikoihin useimmat pitivät näitä teoksia vanhan impotentin miehen pornografisina fantasioina tai parhaan ikänsä ohittaneen taiteilijan töherryksinä. Vasta Picasson kuoleman jälkeen huomattiin, että Picasso oli jo löytänyt uusekspressionismin ja oli ollut, kuten niin usein ennenkin, edellä aikaansa.^[27]

Tärkeä osa Picasson taidetta ja julkisuuskuvaa oli aina hänen suhteensa elämänsä naisiin. Suurin osa Picasson maalauksista ja piirroksista esittää naisia, yleensä hänen silloista vaimoaan tai rakastettuaan. Picasso käytti naisia etenkin taiteellisena kimmokkeena, ja eri naiset liittyivät hänen taiteessaan tiettyihin tuotannon kausiin.^[17]

Picassolle piirustus oli taiteellisen mielikuvituksen kuvallisista toteuttamistavoista ensisijainen. Hän sanoi vuonna 1933, ”ainoastaan viivapiirustus ei ole jäljitelmä”. Picasso teki paljon piirroksia eri välineillä jo nuorena. Luonnoskirjoihinsa hän piirsi motiivejaan loputtomasti uusiksi, millä hän pyrki tietoisesti ammentamaan laajenevaa kokemustaan tyhjiin.^[41]

Grafiikassaan Picasso kokeili alituisesti uusia tekniikoita ja teki yhteensä yli 2 000 graafista työtä. Ensisijaisesti työt ovat syvä- ja laakapainotekniikalla toteutettuja etsauksia ja litografioita. Picasso käytti usein painograafisia sekatekniikoita, kuten etsausta ja kuivaneulamenetelmää tai etsausta ja akvatintaa. Joskus hän käytti hyvin harvinaista sokeri-irrotusmenetelmää. Myös litografioistaan Picasso valmistutti yhä uusia versioita, niin ettei mitään ”viimeistä” versiota ole. Litografioissaan hän keskittyi muotokuviin, asetelmiin, yksittäisiin henkilöhahmoihin ja eläimiin.^[41]

Picasson tuotanto kuvanveistäjänä oli hyvin vaihteleva eikä kuulunut mihinkään tiettyyn, tiukasti rajattuun tyylisuuntaan. Picasson ilmaisukeinot ja tekniikat kuvanveistäjänä olivat aina vastauksia hänen kulloisiinkin taiteellisiin kysymyksenasetteluihinsa.^[42] Picasson veistostuotanto ei ole yhtä laaja kuin hänen maalaus- ja grafiikkatuotantonsa, mutta se edustaa hänen taiteellisia ajatuksiaan tiivistetyssä muodossa.^[43]

Picasson ensimmäinen tunnettu veistos on vuodelta 1902: istuva nainen, joka muistuttaa Auguste Rodinin töitä. Picasso myi tämän kuten muutkin varhaiset savityönsä taidekauppias Vollardille, joka antoi valaa ne pronssiin.^[42] Vuosina 1906–1907 Picasso teki puupatsaita, jotka peilaavat hänen kiinnostustaan afrikkalaista veistosta kohtaan, joita hän myös keräili.^[42]

Synteettisen kubismin kaudellaan Picasso kehitti assemblaasin, jossa hän avarsi kollaasin kaksiulotteista kuvatasoa kolmiulotteisilla esineillä. Näin hänen teoksistaan tuli plastisia esineitä, jotka astuivat ulos kehyksistään.^[44] Hän teki esimerkiksi sarjan ”Konstruktiot”, joissa hän rakensi soittimien kuvia kartongista, pellistä, rautalangasta ja maalatusta puusta tai pellistä. Picasson valmiista paloista sovitetut konstruktiot olivat vallankumouksellisia ja aloittivat kuvanveistossa uuden vaiheen.^[42]

Kymmenen vuoden tauon jälkeen Picasso palasi kuvanveistoon vuonna 1928 alkamalla tehdä suuria rautalankarakennelmia ja monenlaisia, kaikenlaisista metalliosista kokoonhitsattuja ”läpinäkyviä” hahmoja. Vuonna 1930 Picasso hankki Boisgeloupin linnan ja alkoi jälleen muovata savea ja kipsiä, joista hän teki esimerkiksi naishahmoja.^[42]

Vuonna 1943 Picasso palasi jälleen kuvanveiston pariin ja teki sarjan sattumalta löydetyistä metalliosista ideoituja teoksia kuten Kukkiva kastelukannu ja Härän pääkallo. Picassolle oli tärkeää säilyttää käyttämiensä esineiden ja niiden osien tyypilliset tuntomerkit. Polkupyörän satulasta ja ohjaustangosta kootusta härän kuvastaan hän sanoi, ”Jos näkee vain häränpään eikä enää satulaa ja ohjaustankoa, joista se on koottu, veistos menettää kiinnostavuutensa.” Picasso keräsi esineitä teostensa materiaaliksi päivittäin romukaupasta ja roskatynnyreistä matkallaan ateljeehensa.^[42]

Vallauris’ssa 1940- ja 1950-luvulla Picasso valmisti lukemattomia saviesineitä, jotka hän koristi maalaamalla.^[43] 1950-luvulla Picasso käytti materiaalinaan myös lautoja. 1960-luvulla Picasso teki teräksestä tai betonista yli kaksikymmenmetrisiä monumentaalipatsaita.^[42]

Picasson maine merkittävänä kuvanveistäjänä syntyi vasta hänen kuoltuaan, sillä hän oli pitänyt useimmat veistoksensa vain omissa kokoelmissaan.^[45]

Picasso alkoi tehdä julisteita 1940-luvulla painaja Fernand Mourlot’n työpajassa Pariisissa. Hän teki seuraavien vuosikymmenten aikana julisteita omiin näyttelyihinsä ja härkätaisteluihin sekä rauhanaiheisia julisteita kommunistipuolueelle. Hän teki kyyhkysaiheisella julisteellaan vuoden 1949 Maailman rauhankongressille kyyhkysestä tunnetun rauhansymbolin. Picasson julistetaiteessa on värilinolileikkauksella suuri merkitys, ja hän käytti puuleikkausta vain harvoin.^[46]

Pablo Picassoa pidetään laajalti 1900-luvun merkittävimpänä taiteilijana.^[47] Picasso oli radikaali taiteilija, joka on vaikuttanut kaikkiin 1900-luvun taiteilijoihin. Hän uudistui koko uransa ajan viimeisiin vuosiinsa saakka eikä pitäytynyt minkään tietyn tyylisuunnan rajojen sisäpuolella. Picasson myöhäistuotannon arvo ja sen merkitys uudelle taiteilijasukupolvelle alettiin ymmärtää vasta 1980-luvulla. Sen jälkeen kun Picasson koko valtaisa tuotanto alkoi hänen kuolemansa jälkeen ilmestyä näyttelyissä ja julkaisuissa, hänen kekseliäisyytensä ja taitonsa maine on vahvistunut entisestään.^[48]

Kansainvälisen taidevarkausrekisterin mukaan Picasson töitä on varastettu enemmän kuin kenenkään muun taiteilijan.^[49]

Picasson hyvin laajaa tuotantoa on nykyisin esillä monessa paikassa. Pariisissa on Musée Picasso. Etelä-Ranskassa Picasso asui Antibesin ja Vallaurisin lähistöllä, joiden museoissa on myös hänen töitään. Barcelonassa on Museu Picasso, joka esittelee etenkin Picasson varhaistöitä vuoteen 1917 asti. Museo Reina Sofíassa Madridissa on näytteillä Guernica ja monta sen tutkielmaa ja piirrosta. Málagassa on Picasson syntymäkoti ja Museo Picasso Málaga, jossa on hänen töitään. Myös Luzernin Museum Sammlung Rosengartissa ja Kölnin Museum Ludwigissa on laajat Picasso-kokoelmat.^[50]

New Yorkin Modernin taiteen museossa 1939–1940 pidetty, kansainvälistä huomiota saanut retrospektiivinen näyttely oli siihen asti näyttävin Picassoa esitellyt näyttely, ja se korosti Picasson suurta vaikutusta moderniin taiteeseen.^[51]

Picasson teokset ovat nykyisin hyvin haluttuja, ja vuoteen 2015 mennessä kaksi hänen työtään kuuluu maailman kymmenen kalleimmalla hinnalla myydyn maalauksen listalle. Picasson öljyvärityö Algerin naiset, versio ”O” vuodelta 1955 huutokaupattiin toukokuussa 2015 New Yorkissa 179,4 miljoonan dollarin hintaan, jolloin se oli kallein koskaan huutokaupattu taideteos.^[52] Picasson La Réve (1932) myytiin vuonna 2013 yksityisesti taidekeräilijä Steven Cohenille 158,5 miljoonalla dollarilla.^[53] Yli 100 miljoonalla dollarilla myytiin esimerkiksi myös Picasson nuoruudentyö Poika ja piippu (1905), jonka hinta nousi vuonna 2004 Sothebyn huutokaupassa Lontoossa 104 miljoonaan dollariin.^[54]

• Buchholz, Elke Linda & Zimmermann, Beate: Pablo Picasso. Elämä ja tuotanto. (Pablo Picasso, 1999) Köln: Könemann, 2001. ISBN 3-8290-7951-6
• Carriere, Massimo (päätoim.): Pinx. Maalaustaiteen mestareita 5. Weilin+Göös, 2004 (italiankielinen alkuteos 1999). ISBN 951-0-29199-4
• Porzio, Domenico & Valsecchi, Marco (toim.): Picasso. Elämä ja teokset. Helsinki: Kirjayhtymä, 1975. ISBN 951-26-1088-4
• Walther, Ingo F.: Pablo Picasso 1881–1973. Vuosisadan nero. Benedikt Tasche, 1988. ISBN 3-8228-0119-4

• Berger, John: Picasson nousu ja tuho. Helsinki: Love Kirjat, 1985. ISBN 951-835-095-7
• Brighton, Andrew: Picasso vasta-alkaville ja edistyville. Helsinki: Jalava 1997.
• Gilot, Francoise: Elämä Picasson rinnalla. Helsinki: Otava, 1997.
• Kalha, Harri: Flip-Flopingia Picasson kanssa. Teoksessa Koskinen, Taava (toim.), Kirjoituksia neroudesta. Myytit, kultit, persoonat. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006.
• Pablo Picasso. Kansankulttuuri, Aurora, 1984.
• Podoksik, Anatoli: Picasso – ikuinen löytöretkeilijä. Taiteilijan teokset Neuvostoliiton taidemuseoissa. SN-kirjat, Aurora, 1990 [1989].
• Stassinopulos, Arianna: Picasso. Nero ja paholainen. Helsinki: Otava, 1994.

• Picasso ja kubismi Suomessa, Picasso and cubism in Finland: Retretti 25.5.–28.8.1994, Punkaharju, Retretti 1994.
• Picasso Helsinki, Mestariteoksia Pariisin Picasso-museosta, Ateneumin taidemuseo 18.9.2009–28.1.2010.

• Clouzot, Henri-George: Picasso – arvoitus (Le Mystère Picasso/Ranska 1956)
• Danielsson, Tage: Picasson seikkailut (Picassos äventyr, Ruotsi 1978)

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Pablo Picasso Wikimedia Commonsissa

• Pablo Picasso: A Virtual Art Gallery. (englanniksi)
• Pablo Picasso – Zoomable Paintings. (englanniksi)
• Hughes, Robert: Pablo Picasso. Time. (englanniksi)
• Ylen Elävä arkisto: Picasso-näyttely Tukholmassa 1988.
• Pablo Picasso Europeanassa