Härkätaistelu

Espanja on härkätaistelun ykkösmaa. Madridia pidetään härkätaistelun pääkaupunkina, ja kaupungissa on kaksi aktiivista härkätaisteluareenaa, Plaza de Toros de Las Ventas ja Plaza de Toros Palacio Vistalegre. Myös esimerkiksi Sevilla, Pamplona, Valencia ja Bilbao ovat suuria härkätaistelukaupunkeja. Härkätaisteluita järjestetään myös esimerkiksi Portugalissa, eteläisessä Ranskassa, Meksikossa sekä Etelä-Amerikan Kolumbiassa, Venezuelassa, Perussa ja Ecuadorissa.^[1][2] Portugalissa härkää ei surmata, härkätaistelijat ovat yleensä ratsailla ja härän sarvet joskus tylsytetään. Mexico Cityn härkätaisteluareena on maailman suurin.^[1]

Härkätaistelu sai vuonna 2013 Espanjan parlamentin äänestyksessä virallisesti Espanjan kulttuuriperinnön aseman ja sitä kautta lainsuojan.^[3]

Härkätaistelun alkuperä on kadonnut historian hämärään, mutta lajilla vaikuttaa olleen monta edeltäjää. Iberian niemimaalla kehitettiin visigoottien aikana 400–600-lukujen aikana laji, jossa miehet kamppailivat härkiä vastaan. Peitsillä kaupunkien aukioilla tai amfiteattereissa käydyt härkätaistelut olivat yleistyneet 1000-lukuun mennessä. Reconquistan jälkeen härkätaisteluista tuli aristokraattien hupia. Paavi Pius V kielsi härkätaistelut vuonna 1567, mutta niiden suosio jatkoi kasvamistaan, ja ne laillistettiin uudelleen. Filip IV:n kaudella 1621–1665 härkätaistelijan peitsen korvasi lyhyt keihäs. 1700-luvulla Espanjan härkätaistelijat olivat jo siirtyneet taistelemaan jalan, ja ratsailla olivat nyt avustajat. Portugalissa härkätaistelijat jatkoivat edelleen hevosten selässä.^[4]

Härkätaistelun suosio oli kasvanut 1700-luvulla niin, että taisteluhärkiä pystyttiin jalostamaan taisteluita varten. Yksi lajin varhaisista suuruuksista oli Joaquín Rodríguez Costillares (s. 1729), joka tunnetaan nykyaikaisen härkätaistelun isänä. Tuolloin härkä pyrittiin vielä surmaamaan melko nopeasti, mutta ajan myötä taidokkuus härän käsittelyssä nousi tapon rinnalle.^[4]

Härkätaistelutapahtuman perinteisessä ja kaikkein yleisimmissä muodossa kolme matadoria kohtaa ja surmaa vuorollaan kuusi härkää. Kokenein matadori on ensimmäisenä vuorossa. Koko tapahtuma kestää kaksi ja puoli tuntia.^[5]

Matadori on härkätaistelun päätähti. Hänen nimensä näkyy tapahtumien mainoksissa, ja häntä yleisö tulee katsomaan. Matadorit johtavat kolmesta banderillerosta ja kahdesta picadorista sekä useasta muusta avustajasta koostuvaa ryhmäänsä (cuadrilla) näytöksen aikana. Matadorit aloittavat uransa yleensä käymällä nuorina härkätaistelukoulua.^[6]

Näytöksen aluksi suoritetaan avausparaati paséillo, jossa matadorit, muut esiintyjät ja avustajat tulevat areenalle. Ryhmä kävelee päätuomarin (presidente) aition eteen.^[5]

Jokaisessa tapahtuman yksittäisessä taistelussa on kolme osaa. Ensimmäisessä osassa härkä päästetään portista areenalle ja matadori ryhtyy avustajineen testaamaan sen reaktioita ja kuntoa. Jokaisella härkätaistelijalla eli torerolla on viitta eli capote, joka on väriltä��n yleensä purppuranpunainen ja keltainen. Matadori heiluttaa viittaansa härän edessä ja ohjaa sen hyökkäilyt ohitseen käyttäen eri tekniikoita. Kun matadori on saanut härän hallintaansa, areenalle ratsastaa kaksi picadoria, jotka iskevät härkää sen paksuun niskaan peitsillään. Picadorin hevosella on kylkisuojat ja silmälappu, joka estää sitä hätääntymästä, kun härkä hyökkää. Peitsenpistoilla selvitetään, kuinka urhea härkä on, ja niiden avulla härkä saadaan pitämään päätään alempana. Samalla nähdään, onko härässä jokin vika, jonka vuoksi se täytyisi vaihtaa toiseen.^[5]

Taistelun toisessa osassa areenalle tulee banderilleroja, joiden tehtävä on iskeä härän niskaan banderilloja, puukeppejä, joiden päässä on nelisenttinen terä. Joskus banderillot iskee matadori itse. Banderillojen iskemisessä on kyse rohkeuden osoituksesta ja härän usuttamisesta tekemään pitkiä ryntäyksiä. Samalla matadori oppii lisää härän käyttäytymisestä.^[5]

Taistelun kolmannessa ja viimeisessä osassa, faenassa, matadori taistelee härkää vastaan yksin. Hänellä on kädessään punaisesta kankaasta tehty viitta eli muleta, jossa on puinen reuna. Hän kantaa aluksi puusta tai alumiinista tehtyä valemiekkaa, jonka hän vaihtaa lopussa aitoon teräsmiekkaan. Matadori heiluttaa muletaansa härän edessä ja ohjailee härkää näyttävin ja rohkein elein, kun se hyökkäilee viittaa kohti. Jokaisella matadorilla on omanlaisensa liikkeet.^[5]

Matadorilla on kymmenen minuuttia aikaa, johon mennessä hänen on surmattava härkä. Jos hän ei tee sitä, trumpettia soitetaan sen merkiksi, että hän saa kolme minuuttia lisäaikaa. Sen jälkeen hän saa tarvittaessa vielä kaksi minuuttia lisäaikaa, mutta jos härkä on sittenkin vielä surmaamatta, taistelu keskeytetään ja härkä viedään teuraalle.^[5]

Kun matadori on valmis kuoliniskuun, hän ottaa teräsmiekan ja iskee sen härän lapaluiden väliin, yleensä suoraan edestä. Isku katkaisee härän aortan, ja se kaatuu yleensä pian iskun jälkeen. Tapon nopeus ja tehokkuus on tärkeä osa matadorin suorituksen arvoa.^[5] Matadoria arvioidaan myös hänen kokonaissuorituksensa taiteellisuuden ja estetiikan sekä sen erityislaatuisuuden kannalta.^[6] Joskus harvoin härän henki säästetään, jos se osoitti poikkeuksellista urheutta.^[5]

Jos yleisö arvostaa matadorin suoritusta nousemalla seisomaan ja heiluttamalla valkoisia nenäliinoja, päätuomari voi myöntää matadorille palkinnoksi härän yhden korvan, kaksi korvaa, tai parhaassa tapauksessa korvat ja hännän. Yksi korva myönnetään, jos yli puolet yleisöstä vaatii sitä. Myös urhealle härälle voidaan järjestää kunniakierros.^[5]

Espanjalaisessa ja latinalaisamerikkalaisessa kulttuurissa härkiä arvostetaan niiden sulokkuuden, ketteryyden ja hallitun voiman vuoksi. Härkätaistelujen härät ovat oma rotunsa, jota on kasvatettu vuosisatojen ajan vain härkätaisteluja varten.^[4] Nykyisin suosituin rotu on Vistahermosa, jonka ominaisuuksia pidetään soveltuvimpina nykyaikaiseen härkätaisteluun. Matadoreilla ja lajin seuraajilla voi olla omat suosikkirotunsa.^[7] Tyypillinen taisteluhärkä painaa 450–650 kilogrammaa. Taisteluhärällä on erityisen vahva niska. Sen väritys sekä sarvien, jalkojen ja hännän pituus vaihtelevat roduittain.^[7]

Nuori härkä vieroitetaan, rokotetaan ja polttomerkitään. Vuosikkaat tarkastetaan avoimilla niityillä, ja riittävän raivokkaista ja rohkeista kasvatetaan taisteluhärkiä. Hylätyt lähetetään teurastamoon. Kaksi- tai kolmevuotiaat hiehotkin testataan pienellä areenalla: parhaat käytetään siitokseen ja muut lähetetään teurastamoon.^[4] Taisteluhärkiä ei kuohita.^[8]

Taisteluhärkiä kasvatetaan yksityisillä karjatiloilla, joita Espanjassa on eri puolilla maata.^[7] Tunnetuimmat härkätilat sijaitsevat Sevillassa.^[4] Taisteluhärkä saa elää koko elämänsä ajan laitumella vapaana laumassa muiden härkien kanssa. Sitä ruokitaan hyvin, ja sen terveydestä pidetään mahdollisimman hyvää huolta, sillä vain hyväkuntoiset härät kelpaavat härkätaisteluun.^[7] Härkää ei päästetä ihmisten kanssa tekemisiin, vaan sen hyökkäävyyttä selvitetään hevosten avulla.^[8]

Härkä viedään elämänsä ensimmäiseen ja viimeiseen taisteluunsa 4–6-vuotiaana. Taistelun jälkeen härän lihat myydään ruoaksi.^[7] Kutakin härkää käytetään taistelussa vain yhden kerran, sillä härillä on hyvä muisti, ja kokenut härkä on liian vaarallinen vastustaja.^[4]

Härkä hyökkää sarvet tanassa luonnostaan kaikkea uhkaavaa kohti, ja taistelun aikana härkätaistelijat usuttavat sitä hyökkäämään viittansa kimppuun. Yksittäisen härän käyttäytymistä ei voi ennustaa taistelussa. Jotkin härät vetäytyvät areenan reunalle, mutta urheat härät ryntäilevät toistuvasti torerojen viittoja päin. Härkätaistelussa arvostetaan erityisesti sellaisia härkiä, jotka laskevat päänsä aivan alas hyökätessään. Hyökkäysten pitää myös olla raivokkaita ja yhdenmukaisia.^[7]

Härän kanssa areenalle joutunut harjaantumaton ihminen on vakavassa loukkaantumisen ja kuoleman vaarassa. Härkätaistelu on hyvin vaarallista kokeneellekin härkätaistelijalle. Tilastojen mukaan espanjalaisia härkätaistelijoita on 1700-luvun jälkeen kuollut ainakin 533.^[9] Vuoden 1987 jälkeen ei lähes kolmeen vuosikymmeneen kuollut matadoreja. Vuonna 2016 kuoli espanjalainen Victor Barrio ja vuonna 2017 espanjalainen Ivan Fandiño.^[10][11]

Epävirallisen tilaston mukaan vuonna 2013 Espanjan 661 härkätaistelussa härän sarvista loukkaantui 31 matadoria ja 16 avustajaa. Jotkin vammoista olivat hengenvaarallisia. Härkätaistelijoiden vammat eivät lääketieteen kehityksen ansiosta enää johda kuolemaan yhtä usein kuin aiemmin, ja suurilla areenoilla on kirurgeja hoitamassa loukkaantuneita.^[9]

Jotkut pitävät härkätaistelua raakana, ja laji onkin herättänyt vastustusta ympäri maailmaa, myös Espanjassa. Vuonna 2015 useat espanjalaiskaupungit lopettivat tukensa härkätaistelulle. Härkätaistelujen määrä on myös selvästi laskenut 2000-luvulla.^[12] Kun vuonna 2007 järjestettiin 953 härkätaistelua, vuonna 2014 vain 398.^[13] Espanjan puolueista härkätaistelua vastustavat etenkin vasemmistolaiset.^[12] Vuonna 2020 tehdyssä kyselyssä 52 prosenttia espanjalaisista kannatti härkätaistelujen kieltämistä.^[14]

Kanariansaarilla härkätaistelu kiellettiin vuonna 1991.^[15] Katalonia kielsi härkätaistelun vuodesta 2012 alkaen.^[16] Syksyllä 2016 Espanjan perustuslakituomioistuin päätti, että kielto on kumottava. Tuomioistuimen mukaan Katalonian alueparlamentti ylitti kiellolla valtuutensa.^[17] Kataloniassa ei ole kuitenkaan enää järjestetty härkätaisteluita vuoden 2011 jälkeen.^[18][13]

Härkätaistelun kannattajien mukaan härkätaistelu on härälle vähemmän julma ja onneton kohtalo kuin se, joka härkää odottaisi teurastamossa. Kannattajien mukaan härkätaistelu on myös vähemmän väkivaltaista kuin ammattinyrkkeily ja aiheuttaa vähemmän loukkaantumisia kuin amerikkalainen jalkapallo. Härkätaistelua on puolustettu myös taidemuotona sekä sen viihdearvon ja työllistävän vaikutuksen vuoksi.^[4]

• Juan Belmonte (1892–1962)
• Joselito (José Gómez Ortega, 1895–1920)
• Domingo Ortega (1906–1988)
• Manolete (Manuel Rodríguez, 1917–1947)
• El Cordobés (Manuel Benítez Pérez, s. 1936)
• El Juli (Julián López Escobar, s. 1982)

^[19]

• Rodolfo Gaona (1888–1975)
• Armillita (Fermín Espinosa, 1911–1978)
• Carlos Arruza (1920–1966)

^[19]

Yhdysvaltalaisen kirjailijan Ernest Hemingwayn härkätaistelun estetiikasta sekä sen kulttuurisista ja ritualistisista piirteistä kertova kirja Kuolema iltapäivällä (1932) on edelleen alan arvostetuimpia teoksia. Hemingway käsitteli härkätaistelua myös romaanissaan Ja aurinko nousee (1926).^[20]

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Härkätaistelu Wikimedia Commonsissa

• Bullfighting: A Bloody Execution. People for the Ethical Treatment of Animals. (englanniksi)