Päihteiden kielto

Kansainvälinen oopiumisopimus, joka allekirjoitettiin Haagissa 23. tammikuuta 1912, oli ensimmäinen kansainvälinen huumeita rajoittava sopimus. ^lähde?

Päihteitä kieltämässä on ollut Yhdistyneet kansakunnat (YK), jolla on kolme yleissopimusta – huumausaineyleissopimus vuodelta 1961 korvasi aiemmin käytössä olleen kansainvälisen oopiumisopimuksen, psykotrooppisia aineita koskeva yleissopimus vuodelta 1971 ja huumausaineiden ja psykotrooppisten aineiden laitonta kauppaa koskeva yleissopimus vuodelta 1988.^[4] YK:n jäsenmaat ovat ratifioineet sopimukset, minkä vuoksi huumausainelainsäädännöt ovat kansainvälisesti pääpiirteittäin samankaltaisia. Luettelo YK:n yleissopimusten mukaisista huumeista luettelee YK:n huumausaineyleissopimuksen ja psykotrooppisia aineita koskevan yleissopimuksen mukaiset huumausaineet, sekä näihin kuulumattomat päihteet, jotka on luokiteltu huumausaineiksi Suomessa. Viime vuosina Suomen huumausaineluetteloon on lisätty myös joitakin kasvinosia.^[5][6][7]

Kansainvälisesti huumausaineita valvotaan edellämainituilla yleissopimuksilla, jotka velvoittavat sopimuksen ratifioineita maita luokittelemaan tietyt aineet huumausaineiksi sekä asettamaan huumausaineiden yleiskiellon. Sopimuksen vallitseva tulkinta on kuitenkin se, että vaikka sopimus sitoo kieltämään tiettyjen aineiden käytön, se ei velvoita rankaisemaan siitä. Tämän vuoksi eri sopimusmaat ovat päätyneet noudattamaan hyvinkin erilaisia huumausainepolitiikkoja.^[8][9]

Asetustasolla huumeiden käyttö määriteltiin Suomessa rikokseksi vuonna 1966 ja vuosikymmenen lopulla huumeasiat siirrettiin huoltopoliisilta rikospoliisille, jonka puitteisiin perustettiin huumeisiin erikoistuneita yksiköitä.

Vuonna 1972 säädettiin huumausainelaki. Erimielisyydet huumekysymyksen määrittelyssä tiivistyivät kysymykseen huumeiden käytön rangaistavuudesta. Hallituksen esityksessä käyttöä ei määritelty rangaistavaksi teoksi.^[10] Eduskunnassa lakivaliokunta^[11] suositteli käytön kriminalisointia, kun taas talousvaliokunta^[12] asettui hallituksen linjalle. Suuri valiokunta asettui käytön kriminalisoinnin kannalle.^[13] Suuressa valiokunnassa äänet menivät tasan, joten kanta ratkaistiin arvalla. Lopulta eduskunnan täysistunnossa eduskunnan enemmistö kannatti käytöstä rankaisemista äänin 92 puolesta ja 80 vastaan.^[14]

Suomen lainsäädännössä huumausainelaki määrittelee Suomessa huumausaineiksi luokitellut päihteet ja kuluttajamarkkinoilta kielletyt psykoaktiiviset, ei lääkkeenä käytettävät aineet. Suomen huumausainelainsäädännössä huumausaineiksi luokitellaan sellaiset kemikaalit sekä kasvit, joita käytetään lamauttavien, päihdyttävien tai harhoja tuottavien keskushermostovaikutusten vuoksi ja jotka on erikseen mainittu huumausainelaissa.^[15] Huumausaineeksi luokiteltava päihde määritellään valtioneuvoston asetuksella.^[5] Huumausainerikoksista säädetään rikoslaissa. Kansainvälisesti huumausainelainsäädännöissä on eroavaisuuksia, erityisesti uusien muuntohuumeiden osalta.

Suomen huumausainepolitiikan yleistavoitteena on huumausaineiden käytön ja levittämisen ehkäiseminen siten, että niiden käytöstä ja torjunnasta aiheutuvat taloudelliset, terveydelliset ja sosiaaliset haitat ja kustannukset jäävät mahdollisimman pieniksi. Valtioneuvoston periaatepäätöksessä toimenpideohjelmasta huumausaineiden käytön ja sen aiheuttamien haittojen vähentämiseksi vuosille 2012–2015 todetaan että on olemassa vankkaa näyttöä siitä, että huumeongelmaisen hoitaminen tulee yhteiskunnalle halvemmaksi kuin hoidotta jättäminen. Huumeongelman käsittelyä palvelujärjestelmässä voi haitata se, että huumeiden käyttö on rangaistavaa eikä ongelmasta uskalleta kertoa palvelujärjestelmässä, vaikka siitä kysyttäisiinkin. Laajaa kokonaisarviota huumausainepolitiikan tehokkuudesta tai vaikuttavuudesta ei tähänmennessä ole tehty, koska arviointityöhön ei ole saatu tarvittavia resursseja.^[16]

• Huumeiden dekriminalisointi
• Kannabiksen lainsäädännöllinen asema