Oresteia

Agamemnon (Ἀγαμέμνων, Agamemnōn) on Oresteia-trilogian ensimmäinen näytelmä. Se kertoo Argoksen kuninkaan Agamemnonin kotiinpaluusta Troijan sodasta. Kotona häntä odottaa hänen vaimonsa, kuningatar Klytaimestra, joka on suunnitellut miehensä murhaa; osaksi kostona hänen tyttärensä Ifigeneian uhraamisesta ennen sotaan lähtöä, ja osaksi siksi, että miehensä kymmenvuotisen poissaolon aikana hän on ryhtynyt avioliiton ulkopuoliseen suhteeseen Agamemnonin serkun Aigisthoksen kanssa. Aigisthos on vallasta aiemmin syöstyn sukuhaaran ainoa jäljellä oleva jäsen ja katsoo Argoksen kruunun kuuluvan itselleen.

Näytelmä alkaa Argoksen kuninkaan linnan vartiomiehestä, joka kertoo tähystäneensä vuosikausia tietoa Troijan sodan päättymisestä kuningatar Klytaimestran käskystä; tämä oli järjestänyt niin, että vuorten huippujen kautta kulkeva tuliviesti kertoisi, kun Troija on kukistunut. Lopulta viesti saapuu Argokseen. Niin Klytaimestra tietää valmistautua miehensä paluuseen.

Kun Agamemnon palaa, tämä tuo mukanaan Kassandran, Troijan kuninkaan Priamoksen tyttären ja Apollonin papittaren, jonka on ottanut orjattarekseen ja jalkavaimokseen. Klytaimestra suuttuu tästä entistä enemmän. Hän esittää kaipaavaa, rakastavaa vaimoa ja yrittää saada Agamemnonin kävelemään linnaansa purppuraisella matolla kuin todellinen valloittaja. Ongelma on, että tämän tehdessään Agamemnon syyllistyisi hybrikseen, ja niinpä hän kieltäytyy.

Sillä välin Kassandra, joka on tähän mennessä ollut vaiti, vaipuu transsiin Apollonin valtaamana. Vähitellen hänen hurmiotilainen hourailunsa muuttuu ymmärrettäväksi, ja hän päätyy keskustelemaan kuoron kanssa siitä, pitäisikö hänenkin astua palatsiin, sillä hän tietää saavansa surmansa. Apollon oli aiemmin kironnut Kassandran niin, että vaikka olikin antanut tälle ennustamisen kyvyn, jumala oli myös järjestänyt niin, ettei kukaan koskaan uskoisi Kassandran ennustuksia ennen kuin on liian myöhäistä. Kassandra näkee monia julmia kohtauksia Atreuksen suvun historian varrelta ikään kuin olisi ollut tapahtumien todistaja. Lopulta hän astuu linnaan tietäen, ettei voi välttää kohtaloaan. Kuoro pelkää, mitä tulee tapahtumaan, kunnes kuulee Agamemnonin kuolinhuudot.

Näyttämö siirtyy niin, että yleisö näkee Agamemnonin ja Kassandran teurastetut ruumiit sekä Klytaimestran, joka pitelee veristä kirvestä. Agamemnon oli saanut surmansa kuin uhrattu eläin: kolmella iskulla niin, että viimeiseen iskuun liittyy jumalille osoitettu rukous:

»Nyt seison täällä, tehtyäni teon, ja kieltää en voi, kuinka tapahtui se. Kankaaseen laajaan hänet kiedoin, kuolon upeaan mantteliin, kuin kalan verkkoon, niin että estin paon, vastarinnan. Löin kahdesti. Hän huusi kaksi kertaa, ja sitten hervahtivat jäsenensä. Ja kaaduttuaan kolmannen löin kerran kuin kiittääkseni Zeusta manalan. Koristen makasi hän, hengen heitti. Syöksähti verivirta hänen suustaan, pisarin tummin otsani se pirskoi — ah, koskaan suloisemmin taivaan sade ei vihmo viljaa tähkään ehtivää, kuin ihoani tämä kalman kaste.^[4]»

Paikalle saapuu Aigisthos, uusi kuningas. Tämä pitää ylimielisen puheen, joka saa kuoron raivoihinsa. Klytaimestra keskeyttää riitelyn sanoen, että onnettomuuksia on jo ollut tarpeeksi. Näytelmä päättyy siihen, että kuoro muistuttaa Agamemnonin pojan Oresteen varmasti kostavan isänsä kuoleman.

Hautauhrintuojat tai Haudalla uhraajat (Χοηφόροι, Khoēforoi) on Oresteia-trilogian toinen näytelmä. Se kertoo siitä, kuinka Agamemnonin lapset Elektra ja Orestes löytävät toisensa isänsä murhan jälkeen, sekä heidän kostostaan äidilleen Klytaimestralle. Orestes surmaa äitinsä hyvitykseksi isänsä murhasta.

Orestes saapuu isänsä haudalle yhdessä ystävänsä Pyladeen, Fokiin kuninkaan pojan, kanssa; hän oli itse kasvanut tuossa maassa maanpaossa ja ollut siis kauan pois Argoksesta. Orestes jättää haudalle kaksi hiuskiharaansa. Miehet piiloutuvat, kun Oresteen sisar Elektra saapuu haudalle yhdessä vanhempien orjattarien muodostaman kuoron kanssa. He ovat tuomassa Klytaimestran lähettämänä hautauhreja vuodatettavaksi haudalle.

Elektra pyytää kuorolta neuvoa sille, minkälaiset sanat hänen olisi haudalla sanottava. Kuoro neuvoo anomaan, että joku jumaluus tai mies vielä ottaisi hengen hengestä, maksaisi pahan pahalla. Elektra suorittaa hautauhrin. Juuri kun rituaali päättyy, hän huomaa haudalla hiuskiharat, jotka muistuttavat hänen omiaan. Samalla hän huomaa haudalla kahdet jalanjäljet, joista toisen mittasuhteet muistuttavat hänen omia jalanjälkiään. Tällöin Orestes ja Pylades astuvat esiin piilostaan. Elektra vakuuttuu vähitellen Oresteen henkilöllisyydestä:

»Isämme talon silmäterä sinä, itketty toivo pelastuksen kylvön, herraksi linnan omin voimin nouset. Oi näky armas, nelinkerroin mulle! Sua tervehtiä isänä mun täytyy; se rakkaus, jota äiti vaatisi, on sun, sillä häntä vihaan oikeudella; saat hellyyden myös, jonka saisi sisko uhrattu; olit uskollinen veli, ja arvomahdein saavut.^[5]»

Kuoro, Orestes ja Elektra manaavat kuolleen Agamemnonin hengen auttamaan heitä murhan kostamisessa. Orestes kysyy, mikä syy sai Klytaimestran lähettämään naiset tuomaan hautauhria vainajalle, ikään kuin hyvittelemään jo tehtyä verityötä. Kuoro vastaa, että kuningatar oli herännyt painajaisuneen, jossa tämä synnytti käärmeen ja imetti sitä, käärmeen imiessä verta maidon mukana. Siksi hän lähetti uhrit huolestuneena jumalten mahdollisesta vihasta. Orestes uskoo olevansa äitinsä unessa näkemä käärme. Niin Elektra ja Orestes suunnittelevat hyvittävänsä isänsä murhan surmaamalla äitinsä Klytaimestran sekä tämän uuden aviomiehen, Aigisthoksen.

Orestes ja Pylades saapuvat Argoksen kuninkaanlinnalle teeskennellen olevansa tavallisia matkalaisia Fokiista, ja pyytävät majapaikkaa. He myös kertovat, että heitä on käsketty tuomaan linnan asukkaille viesti: Orestes on kuollut. Klytaimestra ilahtuu ja kutsuu Aigisthoksen paikalle. Kun tämä saapuu, Orestes paljastaa henkilöllisyytensä ja surmaa vallananastajan. Klytaimestra kuulee palvelijan huudon ja kiirehtii paikalle. Orestes on nyt vaikean valinnan edessä: kostaakseen isänsä kuoleman, hänen tulisi surmata äitinsä. Klytaimestra paljastaa rintansa muistuttaakseen siitä, että on imettänyt tätä lapsena. Orestes kysyy Pyladeelta, tulisiko hänen hävetä äitinsä surmaamista. Pylades sanoo, että surma on oikein, ja muistuttaa tätä siitä, että Apollon on antanut sen tehtäväksi Oresteelle. Klytaimestra yrittää anoa armoa, mutta Orestes ei helly:

»- Tahdotko, lapsi, oman äidin tappaa?
- En murhaa sinua. Sen itse teet.
- Myös äidin kiivaat Kostonhenget muista!
- Vältänkö isän vastaavat, jos petän?
- Kuin hauta olet kuuro: turhaan voihkin.
- Isäni surma tuotti turmiosi.
- Voi! Tämän käärmeen synnytin ja huolsin!
- Unesi painajainen totta puhui. Saa herja työsi herjan rangaistuksen.^[6]»

Niin Orestes surmaa äitinsä, ja kietoo tämän sekä Aigisthoksen ruumiit samaan viittaan, jota Agamemnon piti silloin kun tämä surmattiin.

Heti kun Orestes poistuu linnasta, erinykset eli raivottaret alkavat vainota ja kiusata häntä. Orestes pakenee tuskissaan. Kuoro valittaa, ettei väkivällan ja koston kehä päättynyt Klytaimestran murhaan, vaan jatkuu.

Eumenidit (Εὐμενίδες, Eumenides) tai Raivottaret on Oresteia-trilogian kolmas ja viimeinen näytelmä. Siinä Orestes, Apollon ja erinykset eli raivottaret astuvat Athenen ja tämän perustaman areiopagin tuomioistuimen eteen, jotta päätettäisiin, onko raivottarien raivo äitinsä surmannutta Orestesta kohtaan oikeutettu. Tragedia ja samalla koko trilogia päättyy sovitukseen.

Raivottaret, jotka ovat ktoonisia jumalolentoja, isän- ja äidinmurhan kostajattaria, vainoavat Orestesta.^[1] Hän oli sisarensa Elektran sekä Apollon-jumalan yllyttämänä surmannut äitinsä Klytaimestran, joka oli surmannut hänen isänsä Agamemnonin, joka oli surmannut tyttärensä ja Oresteen sisaren Ifigeneian. Orestes hakee turvapaikkaa ja lohdutusta Apollonin temppelistä Delfoista. Apollon, joka ei itse kykene päästämään Orestesta raivottarien vihasta, lähettää tämän Ateenaan Hermes-jumalan suojassa, samalla kun yrittää pidätellä raivottaria loitsullaan.

Klytaimestran haamu ilmestyy raivottarille ja kehottaa heitä jatkamaan Oresteen metsästystä. Raivottaret seuraavat verijälkiä, jotka johdattavat heidät Oresteen jäljille Ateenaan. Kun raivottaret piirittävät Oresteen, Athene keskeyttää heidät ja kutsuu paikalle yksitoista ateenalaista, muodostaakseen heidän kanssaan oikeusistuimen. Apollon toimii Oresteen asianajajana, raivottaret puolestaan syyttäjinä kuolleen Klytaimestran puolesta.

Oikeudenkäynnissä Apollon saa Athenen vakuutettua siitä, että avioliitossa mies on vaimoaan tärkeämpi, eikä edes naisen kyky synnyttää muuta tätä; esimerkkinä hän mainitsee sen, että Athenekin syntyi suoraan Zeuksesta ilman äitiä. Athene äänestää viimeisenä, ja hänen vapauttava äänensä ratkaisee Oresteen kohtalon. Tämän jälkeen Athene taivuttelee raivottaret hyväksymään vapauttavan tuomion. Raivottaret hyväksyvät tämän, ja Athene antaa heille uuden nimen, eumenidit eli ”hyväntahtoiset”. He tulevat tästä lähtien olemaan kaupunkilaisten kunnioittamia ja osallisena kaupungin menestyksestä. Athene myös julistaa, että tästä lähtien äänestyksen mennessä tasan syytetty tulee vapauttaa, koska armon tulee voittaa julmuus. Myös eumenidien kuoro rukoilee:

»Älköön koskaan maa, joka juonut on kansalaisverta, huutako kostoa ja murhaa, älköön syöskö se kaupunkianne tuhoon. Kansan on ilot jaettava, rakkaassa sovussa rakastettava, tunnettava vihaa, joka yhdistää. Usein kuolevaisille sellainen yhteisymmärrys on parantava lääke. [...] Eläkää nyt onnellisina, siunatussa hyvinvoinnissa!^[7]»

Proteus oli satyyrinäytelmä, joka seurasi Oresteian kolmea tragediaa. Se on kadonnut lukuun ottamatta Athenaioksella säilynyttä kahden rivin katkelmaa. Näytelmän uskotaan perustuneen Homeroksen Odysseian neljännessä kirjassa kerrottuun tarinaan, joka kertoo siitä, kuinka Agamemnonin veli Menelaos yrittää palata kotiin Troijan sodasta, mutta päätyy Egyptin edustalla sijaitsevalle saarelle. Homeros kuvaa Menelaoksen käyntiä näytelmän nimihenkilön Proteuksen, Meren vanhuksen, luona. Menelaos halusi tietää tulevaisuutensa. Proteus kertoi Menelaokselle Agamemnonin kuolemasta sekä Aias nuoremman ja Odysseuksen kohtaloista merellä. Saarelle haaksirikkoutuneet satyyrit ovat kenties auttaneet Menelaosta ja paenneet tämän kanssa, vaikkakin Menelaoksella on saattanut olla täysi työ pitää näiden näpit erossa Helenasta.^[8]

Erään teorian mukaan muu Oresteia on kertonut ihmiskunnan maasta saavuttamasta voitosta, kun taas Proteus on kertonut – vaikkakin kevyemmin – siitä, kuinka meri pysyy kuitenkin ikuisena haasteena.^[9]

Näytelmän eräänä keskeisenä teemana ovat laki, oikeudenmukaisuus ja sukulaisten välinen lojaalius.^[1] Raivottarien ikivanha laki säätää, että veri tulee maksaa verellä, mistä seuraa päättymätön koston kierre (verikosto). Kuoro toistaa tämän usein näytelmän aikana. Kosto on oikeutta, tällainen laki on luonnollinen, ja laki on ollut tällainen kautta sukupolvien. Kuoro ei tarjoa mitään muuta ratkaisua ja pyrkii vain auttamaan Orestesta täyttämään velvollisuutensa isänsä veren kostamisessa; tämän jälkeen raivottarien vaino suuntautuu Oresteen itseensä.

Hautauhrintuojien kuluessa alkaa kuitenkin vaikuttaa siltä, että asiat ovat tällä kertaa toisin. Apollon on luvannut Oresteelle, ettei hän tulisi kärsimään rikoksestaan, ja on selvää, ettei jumala voisi perua sanojaan. Näin Oresteia voidaan nähdä Aiskhyloksen tapana sanoa, että verenvuodatuksen on loputtava: edistyvää sivilisaatiota ei voida rakentaa loputtomassa verikoston kierteessä. Koston kierteestä on löydettävä ulos joku tie, joku sivistyneempi laki. Trilogian lopetus ilmentää muutosta oikeuskäsityksessä: yksilön oikeus kostaa kohtaamansa vääryydet väkivallalla korvataan oikeudella, joka toteutuu oikeusistuinten toiminnan kautta. Samalla vanhat alkukantaisemmat jumalolennot saavat väistyä uudempien jumalten, Apollonin ja Athenen, tieltä.^[1]

Näytelmässä ei ole selviä sankareita tai konnia, vaan joukko ihmisiä, jotka ovat mahdottomien valintojen edessä. Raivottaret vainoavat päähenkilö Orestesta, koska tämä ei ole kostanut isänsä murhaa, ja kun tämä kostaa murhan, he vainoavat häntä edelleen uuden murhan vuoksi. Tällainen tilanne voidaan nähdä epäoikeudenmukaisena ja juuri sitä kautta traagisena.

”Filos-afilos” (φίλος ἄφιλος; ”rakkaus-viha”) on merkittävä voima kautta trilogian. Verenvuodatus ei suuntaudu ulkoista vihollista kohtaan, vaan omaa sukua ja sitä kautta omaa itseä kohtaan.^[10] Orestes surmaa äitinsä, joka on hänen omaa lihaa ja vertaan; Aigisthos auttaa Klytaimestraa surmaamaan serkkunsa Agamemnonin; ja Agamemnon oli aiemmin surmannut tyttärensä Ifigeneian, vaikkakin välttämättömänä uhrina.

Vastaavasti Klytaimestra tuntee Agamemnonia kohtaan sekä vihaa että rakkautta. Richmond Lattimoren mukaan tämä viha saa voimaa alkuperäisen rakkauden voimasta, kun rakkaus on päättynyt tai torjuttu. Klytaimestran tapauksessa rakkaus on päättynyt Ifigeneian uhraamiseen sekä viimeistään siihen, kun Agamemnon palaa kotiin Kassandra jalkavaimonaan. Vastaavasti Oresteen tunteet äitiään kohtaan saavat voimaa vihasta, jonka isän murha on saanut aikaan, sekä siitä, että äiti valitsi rakastajansa lastensa sijasta. Nämä ristiriitaiset tunteet heijastuvat myös Klytaimestran näkemässä unessa, jossa hän imettää povellaan käärmettä.^[10]

Euripides viittaa Aiskhyloksen Oresteiaan omassa näytelmässään Elektra. Siinä hän arvostelee sitä, kuinka Aiskhylos oli laittanut Elektran tunnistamaan oman veljensä pelkästään hiuskiehkuran ja jalanjäljen perusteella. Euripides kuitenkin vaikuttaa jättävän huomiotta sen, että hiuskiehkuran jättämisellä haudalle oli itsellään syvällisempi uskonnollinen merkitys ja näin se toimi vahvempana viitteenä merkin jättäjästä kuin hiusten ulkoasu itsessään. Ainoastaan Agamemnonin ystävä olisi rohjennut tehdä tällaisen teon, ja lisäksi sillä oli erityinen isä-poika-suhteeseen viittaava merkitys. Näin Aiskhyloksen Elektra tunnisti veljensä ennen kaikkea uskomalla uskonnolliseen tekoon. Euripideen Elektra sen sijaan hyödyntää pelkkää saatavilla olevaa todistusaineistoa. Näin tämä päätyy väärään johtopäätökseen siitä, ettei Orestes voi olla läsnä, vaikka yleisö tietää asian olevan toisin. Tämä viittaa siihen, että Euripides käsitteli todistusaineiston ja totuuden välistä suhdetta, mikä oli teemana sellainen, että sillä oli merkitystä Euripideen omana mutta ei vielä Aiskhyloksen aikana.^[11]

Sofokleen Theban kuningashuoneeseen sijoittuvat näytelmät käsittelevät monia samanlaisia teemoja kuin Oresteia, kuten henkilön väärä identiteetti, suvun kirous sekä kosto, murha ja traagisen suvun tuho. Ne kirjoitettiin noin 30 vuotta Oresteian jälkeen, ja näin on todennäköistä, että Sofokles tunsi Atreuksen suvusta kertovat tragediat ennen kuin kirjoitti omat Oidipuksesta kertovat näytelmänsä.^[12]

• Collard, Christopher: Introduction. Teoksessa Aeschylus: Oresteia. Oxford: Oxford University Press, 2003. ISBN 0-19-283281-6 (englanniksi)

• Aiskhylos: Oresteia. (Sisällys: Agamemnon; Hautauhrintuojat; Eumenidit. Emil Zilliacuksen vuonna 1947 ilmestyneen ruotsinnoksen pohjalta suomentanut Elina Vaara. Johdannon kirjoittanut Edwin Linkomies. Antiikin klassikot) Porvoo: WSOY, 1961.
• Aiskhylos: Oresteia. (Sisällys: Agamemnon, hallitsija; Haudalla uhraajat; Raivottaret. (Agamemnon; Choephoroi; Eumenides.) Sovittaneet Marja Kaarina Mykkänen, Ritva Siikala ja Solja Kievari. Kreikan kielestä suomentanut Kirsti Simonsuuri) Helsinki: Love kirjat, 1991. ISBN 951-8978-23-9
• Aiskhylos: Oresteia. (Sisällys: Agamemnon; Haudalla uhraajat; Raivottaret. (Agamemnon; Choephoroi; Eumenides.) Suomennos, selitykset ja jälkisanat: Kirsti Simonsuuri. Olympos-sarja) Helsinki: Tammi, 2003. ISBN 951-31-2682-X

• Aeschylus: Oresteia (Project Gutenberg) (englanniksi)
  • Agamemnon
• Aeschylus: Oresteia (Loeb Classical Library / Perseus) (englanniksi) (muinaiskreikaksi)
  • Agamemnon
  • Libation Bearers
  • Eumenides
• Αισχύλος: Ορέστεια (Wikisource) (muinaiskreikaksi)
  • Ἀγαμέμνων
  • Χοηφόροι
  • Εὐμενίδες

• Niemi-Pynttäri, Risto: Aiskhyloksen perhetragediat 12.1.2018 Euroopan kirjallisuushistoria
• Kunnas, Tarmo: Oresteia kaipaa ajan tasalle saattamista. Helsingin Sanomat 24.8.2003.
• Rajala, Aino: ”Taitaville tulkeille kai selvää puhetta”. Kiiltomato.net 20.8.2003.