Nog med blodbad!
Nog med blodbad! (suom. Jo riittää verilöyly![2]) on teollisuusmies ja suurmaanomistaja Hjalmar Linderin yleisönosastokirjoitus, joka julkaistiin Hufvudstadsbladetissa 28. toukokuuta 1918 [1].
Mustion kartanossa 25. toukokuuta 1918 päivätty kirje käsitteli Suomen sisällissodan jälkiselvittelyjä ja erityisesti sodan voittaneen osapuolen punaisiin kohdistamaa niin sanottua valkoista terroria. Linderin yleisönosastokirjoitus oli ensimmäinen sodan jälkeen julkaistu sanomalehtikirjoitus, jossa tuotiin esille valkoisten perustamien vankileirien tilanne. Tuolloin leireillä oli vangittuna noin 70 000 – 80 000 punaista, joista oli kuollut jo useita tuhansia. Suomen lehdistö vaikeni vankileirien todellisuudesta täysin tai jopa valehteli niiden katastrofaalisista olosuhteista. Kirjoituksensa seurauksena Linder joutui valkoisten ja porvarillisen Suomen vihan ja halveksunnan kohteeksi, ja lähti lopulta vapaaehtoiseen maanpakoon.[3]
Tausta
muokkaaHjalmar Linder oli Suomen sisällissodan aikaan vuonna 1918 maan rikkain mies. Hän omisti muun muassa kolme kartanoa sekä teollisuusyrityksiä, kuten Lohjan selluloosatehtaan, Högforsin ja Rautakosken ruukin. Linderin ja hänen yhtiöidensä palveluksessa työskenteli yli 5 000 ihmistä. Hänet tunnettiin edistyksellisenä työnantajana, joka muun muassa oli ottanut käyttöön kahdeksan tunnin työpäivän ja sairasajan palkan jo ennen kuin ne tulivat lakisääteiseksi. Välttääkseen marraskuussa 1917 Mommilan kahakassa surmatun liikemiehen Alfred Kordelinin kohtalon Linder pakeni entisen lankonsa kenraali Mannerheimin neuvosta sisällissodan syttyessä Ruotsiin.[3]
Kun Linder oli sisällissodan päätyttyä palannut Suomeen, hänen entisten työntekijöidensä vaimoja saapui hänen luokseen pyytämään apua miestensä vapauttamiseksi vankileireiltä. Maassa vallitsevaa tilannetta tuntemattomana Linder aloitti omat tutkimuksensa ja vieraili muun muassa Suomenlinnan vankileirillä, jossa suuri määrä hänen työntekijöitään näki nälkää.[4] Hän järkyttyi yhteiskunnassa vallitsevasta kostonhimosta ja erityisesti kymmenien vankileirien kammottavista olosuhteista. Koska Linder oli ollut sotaa paossa Ruotsissa, hän kykeni tarkastelemaan tilannetta ulkopuolisen silmin eikä tuntenut samanlaista kostonhimoa sodan hävinnyttä osapuolta kohtaan kuin sen voittaneet valkoiset.[3] Joidenkin tulkintojen mukaan Linder ei kuitenkaan ollut täysin syrjässä sodasta, vaan oli Mannerheimin kautta kuulunut valkoisen armeijan merkittävimpiin rahoittajiin.[5]
Kirje
muokkaaLinder kommentoi kirjeensä alussa Suomen tilannetta hirvittäväksi ja kertoo, miten ”punaista hulluutta on seurannut valkoinen terrori”. Hän mainitsee vankileirit, joissa ”ihmisiä kuolee kuin kärpäsiä”. Pietarsaaren vankileirillä Linder kertoo toukokuun kolmen ensimmäisen viikon aikana kuolleen 47 vankia. Suomenlinnan vankileirin tilannetta hän kuvaa ennenkuulumattomaksi ja ihmettelee, miten yläluokka antaa vankien välinpitämättömästi vain kuolla. Linder myös pyysi maan sivistyneistöä näkemään pitemmälle tulevaisuuteen ja estämään sukupolvien mittaisen vihan syntymisen.[6]
Vangituille punaisille Linder ehdottaa samanlaista käytäntöä kuin Saksassa: armahdusta vankileireiltä, jonka jälkeen 2–4 vuoden mittaista pakkotyötä työnantajien vartioinnissa. Palkkaa heille maksettaisiin saman verran kuin tavallisillekin työläisille, mutta he saisivat lunastaa siitä suurimman osan vasta rangaistusajan täytyttyä. Muutoin heille annettaisiin käteen vain välttämättömiin menoihin tarvittava summa. Linder piti käytäntöä ainoana mahdollisuutena saada luotua rauha ja yhteisymmärrys työnantajien ja työntekijöiden välille.[6]
Kirjeen lopussa Linder varoittaa valkoisia ryhtymästä samanlaiseen aseelliseen vallankumoukseen kuin punaiset yrittivät. Hän kehottaa sodan voittanutta osapuolta pitäytymään demokratiassa ja ottamaan huomioon myös maan suurimman puolueen sosiaalidemokraatit. Viimeiseksi Linder vaatii vankiongelman nopeaa ratkaisua ja joukkoteloitusten välitöntä kieltoa.[6]
Lehden vastine
muokkaaHufvudstadsbladetin toimitus vastasi Linderin kirjeeseen samassa lehdessä. Vastineessaan lehti puolustaa joukkoteloituksia sanoen, että ne kaikki tapahtuvat perusteellisen tutkinnan ja sotaoikeuksien päätösten jälkeen. Hufvudstadsbladetin mukaan ”eläimellisille punabandiiteille” ei pidä osoittaa mitään armoa, vaan toimitus vetoaa yhteiskunnan ”syvälle juurtuneeseen oikeudentajuun”, joka vaatii kostoa. Lehti mainitsee lisäksi perusteelliset ”puhdistukset”.[6]
Linderin väitteitä vankileirien oloista sekä nälkään ja tauteihin kuolevista vangeista Hufvudstdsbladet pitää väärinä. Lehden mukaan vangeilla on ruokaa niukasti mutta riittävästi.[6]
Kirjeen seuraukset
muokkaaKirjeen julkaisemisen jälkeen Linder leimattiin punaisia myötäileväksi ”patkuliksi”. Linder eristettiin maan porvarillisen yhteisön ulkopuolelle,[6] ja hän sai myös useita tappouhkauksia. Lopulta hän joutui myymään omaisuutensa ja pakenemaan maasta. Linder matkusti aluksi Ruotsiin, jossa hän sai viranomaiset peräänsä maksamattomien verovelkojen takia, jotka tosin myöhemmin huomattiin lasketun liian suuriksi.[7]
Viimeiset vuotensa Linder vietti Ranskassa ja huvilallaan Algeriassa. Kun hän oli kesäkuussa 1921 matkalla Pariisiin, Ranskan viranomaiset pysäyttivät hänet Marseillessa ja takavarikoivat matkatavarat velkojen pantiksi. Tämän jälkeen Linder teki itsemurhan hotellihuoneessaan.[7]
Lähteet
muokkaa- ↑ a b [1] Alkuperäinen yleisönosastokirjoitus Kansalliskirjaston DIgitaaliset aineistot
- ↑ [2] Suomennos teoksessa Esa Keskinen ”Kullalla kirjailtu elämä - Kamariherra Hjalmar Linder 1862-1921. Gummerus 2005”. Kirjoituksen julkaissut blogissaan Jukka Kemppinen
- ↑ a b c Pekonen, Osmo: Hjalmar Linder – ihmisyyden ääni keväällä 1918 Suomen Kuvalehti. 26.5.2008. Viitattu 22.2.2014.
- ↑ Patronen på Svartå slott Hufvudstadsbladet. 17.1.2012. Arkistoitu 1.3.2014. Viitattu 22.2.2014.
- ↑ Mannerheimin sodat, Linderin rahat (Archive.org) Helsingin Sanomat. 29.8.2010. Arkistoitu 1.3.2014. Viitattu 22.2.2014.
- ↑ a b c d e f Nog med blodbad! (Arkistoitu – Internet Archive) Ur arkivet: Till Red. af Hbl. Viitattu 22.2.2014.
- ↑ a b Hjalmar Linder eli kuin ruhtinas - ja kuoli rutiköyhänä Turun Sanomat. 22.1.2006. Arkistoitu 26.2.2014. Viitattu 22.2.2014.