Megaralaiset

Megaralainen filosofia muodostui lähinnä kahdesta pääopista. Kuten kyynikot ja kyreneläiset, Eukleides lähti siitä Sokrateen perusajatuksesta, että hyve on tietoa. Tähän hän lisäsi elealaisen filosofian ajatuksen Ykseydestä. Eukleides ymmärsi, että Sokrateen tiedolle antama määritelmä on vaikea. Siksi hän halusi mieluummin erottaa tiedon täydellisesti kaikesta aistimiseen ja kokemuksiin liittyvästä, ja rajoittaa tiedon käsitteen ainoastaan eräänlaiseen transsendentaaliin dialektiikkaan ja logiikkaan.^[2]

Elealainen Ykseys oli samalla Hyvyys, joka on kaiken käsityskyvyn tuolla puolen. Tämä hyvyys on ainoa, joka on olemassa: materia, liike, kasvaminen ja väheneminen ovat vain aistien keksintöä, joten puhtaalle ihmisjärjelle niitä ei ole olemassa. Se mikä on, on. Tieto koskee ideoita, ja se on sopusoinnussa ajattelua koskevien lakien kanssa. Tämän vuoksi Platon kuvaa dialogissaan Sofisti megaralaiset ideoiden ystävinä eli Platonin ideaopin tukijoina. He eivät kuitenkaan missään mielessä olleet platonilaisen idealismin kannattajia. Vaikka he pitivätkin ideoita ikuisina, heidän mielestään ideoihin ei liittynyt minkäänlaista toimintaa eikä liikettä, vaan ne olivat liikkumattomia.^[2]

Eukleideen alulle panema dialektiikka sai yhä enemmän ja enemmän haasteita kokemusperäisen tarkkailun tuottamasta todistusaineistosta. Eubulideen ja Aleksinoksen käsissä se muuttui lähinnä hiustenhalkomiseksi, reductio ad absurdum -tyyliseksi argumentoinniksi. Heidän kritiikkinsä oli enemmän hajottavaa kuin rakentavaa: he olivat menestyksekkäitä dialektikkoina, mutta eivät juurikaan osallistuneet eettiseen keskusteluun. He käyttivät kaiken energiansa hyökkäyksiin Platonia ja Aristotelestä vastaan, ja siksi heitä negatiivisen maineen eristikkoina. He käyttivät dialektiikkaansa lähinnä todistaakseen ajatuksen liikkeestä ja häviämisestä vääräksi. Heidän mukaansa ykseys tarkoittaa muutoksen, lisääntymisen ja vähenemisen, sekä syntymisen ja kuolemisen kieltämistä.^[2]

Aristoteles kritisoi megaralaisten ajattelua voimakkaasti. Esimerkiksi Metafysiikassaan hän toteaa seuraavasti: "Eräät, kuten megaralaiset, väittävät, että jollakin on kyky toimia vain silloin, kun se todella toimii, ja että se ei voi toimia silloin, kun se ei toimi. Esimerkiksi se, joka ei rakenna, ei myöskään kykene rakentamaan, vaan ainoastaan se, joka rakentaa, kykenee rakentamaan, silloin kun hän rakentaa".^[3] Aristoteleen mielestä tästä seuraa käsittämättömiä omituisuuksia, kuten se, että ammattimainen rakentaja tällöin välillä saisi ikään kuin tyhjästä taidon rakentaa ja välillä taas menettäisi sen.

Aristoteleen mukaan kieltäessään kaiken liikkeen ja syntymisen mahdollisuuden ja olemassaolon megaralaiset samalla väittävät, ettei maailmassa olisi minkäänlaista vuorovaikutusta asioiden välillä. Aristoteleen mielestä he olivat väärässä, sillä maailmassa selvästi havaittavasti tapahtuu sekä liikettä että muutosta.

Cicero kuvaa megaralaisten oppia sanoilla nobilis disciplina, "jalo/kuuluisa oppi", ja liittää heidät yhteen Parmenideen ja Zenon Elealaisen kanssa.^[4] Suurin vaikutus heillä oli kuitenkin stoalaisuuteen, jonka perustaja Zenon Kitionilainen opiskeli Stilponin alaisuudessa. Zenon onnistui yhdistämään megaralaisen dialektiikan kyynikoiden naturalismiin. Tämä oli kuitenkin enemmän ajatusten asettamista rinnakkain kuin niiden todellista yhteen sovittamista, sillä on periaatteessa mahdoton löytää yhdistäviä tekijöitä kyynikoiden käytännön elämää koskevien ohjeiden ja megaralaisten transsendentaalin logiikan välille. Zenonia se kuitenkin näytti inspiroivan.^[2]

Megaralaisia filosofeja olivat:

• Eukleides Megaralainen (450-380 eaa.)
• Stilpon (n. 380-300 eaa.)
• Bryson Akhaialainen (n. 340 eaa.)
• Eubulides (300-luku eaa.)
• Diodoros Kronos (300-luku eaa.)
• Aleksinos (n. 339–265 eaa.)

• Turner, William: Megarians Catholic Encyclopedia. 1911. New York: Robert Appleton Company. (englanniksi)