Esisokraatikot

Länsimaisen filosofian historia alkoi Jooniassa, Vähän-Aasian rannikon kreikkalaisissa siirtokunnissa noin vuonna 600 eaa. Tällä ensimmäisellä "esisokraattiseksi" kutsutulla aikakaudella Kreikan filosofia oli etupäässä luonnonfilosofiaa — ajattelijat etsivät "alkuainetta" (arkhe), josta kaikki on muodostunut, sekä pyrkivät selittämään havaitsemiaan luonnonilmiöitä ja löytämään luonnossa vallitsevia lainalaisuuksia.

Tällaisen filosofian "isänä" pidetään usein Thalesta. Hänen lisäkseen merkittäviin esisokraattisiin luonnonfilosofeihin kuuluivat muun muassa Pythagoras, elealaiset Parmenides ja Zenon Elealainen, Herakleitos, Empedokles, Anaksagoras, sekä atomistit Leukippos ja Demokritos. Historioitsija Diogenes Laertios on jakanut kreikkalaisen filosofian synnyn kahteen alkuperään, joonialaiseen ja italialaiseen filosofiaan.^[1] Sanojen "filosofia" ja "filosofi" katsotaan olevan peräisin Pythagoraan piiristä.^[2] Diogeneen jaottelu on jossain määrin harhaanjohtava. Samaan "koulukuntaan" luetut filosofit ajattelivat useista asioista hyvin erilaisilla tavoilla, joten niitä ei voida varsinaisesti pitää koulukuntina.

Maailman synnyn selittämisen lisäksi tällä ajalla kehittyi myös yleisempien filosofisten kysymysten pohdinta. Tällaisia kysymyksiä olivat muun muassa kysymykset todellisuuden ykseydestä ja moneudesta, äärellisyydestä ja äärettömyydestä, jaollisuudesta ja atomisuudesta, muuttuvaisuudesta ja pysyväisyydestä, sekä ihmisen havaintokykyyn liittyvät harhojen ja tosiolevaisen ongelmat.

Parmenideella oli suuri merkitys varsinaisten filosofisten ongelmien muotoilussa. Hänelle rationaalisuus tarkoitti ennen kaikkea tehtyjen päätelmien ristiriidattomuutta. Tavoitellessaan ristiriidattomuutta hän päätyi ensimmäisenä filosofina voimakkaaseen ristiriitaan arkikokemusten kanssa. Parmenideen oppilas Zenon Elealainen jatkoi tätä työtä ja esitti useita paradokseja, jotka pakottivat kyseenalaistamaan joko käytetyn logiikan tai arkikokemuksen. Herakleitos puolestaan ratkaisi ongelman toteamalla, että todellisuus itsessään on ristiriitainen. Hän sanoi kaiken maailmassa virtaavan, kun taas todellista tietoa saadaan vain muuttumattomista asioista.

Esisokraattisista filosofeista ja heidän käyttämistään argumenteista ei ole säilynyt kovin paljon tietoa. Vaikka he kirjoittivatkin merkittäviä teoksia, niistä ei ole säilynyt yhtään kokonaista versiota. Tiedämme heistä vain myöhempien filosofien, historioitsijoiden (merkittävimpänä Diogenes Laertios) ja yksittäisten tekstikappaleiden välityksellä.

Käsitteen "esisokraatikot" on popularisoinut ennen kaikkea Hermann Alexander Diels teoksellaan Die Fragmente der Vorsokratiker (1903). Todellisuudessa kaikki esisokraatikkoihin luetut filosofit eivät eläneet ennen Sokratesta, esimerkiksi Demokritos ja Diogenes Apollonialainen olivat Sokrateen nuorempia aikalaisia.

Tunnusomaisin piirre esisokraatikoille oli luonnonilmiöiden ja maailmankaikkeuden fyysisen olemuksen pohtiminen. Tätä heidän harjoittamaansa filosofiaa kutsutaan luonnonfilosofiaksi, ja se oli siis eräänlaista varhaista fysiikkaa, metafysiikkaa tai kosmologiaa. Tämäntyyppinen filosofia oli yhteisössään arvostettujen ”viisaiden miesten” vapaa-ajan harrastusta, eikä sitä ollut varsinaisesti tarkoitettu mullistamaan rahvaan maailmankuvaa.^[3]

Luonnonfilosofit (fysikoi, fysiologoi) hylkäsivät perinteiset mytologiset selitykset havaitsemilleen luonnonilmiöille ja etsivät niille järkiperäisempiä selityksiä. Tyypillisiä luonnonfilosofien kysymyksiä olivat:

• Mistä kaikki tulee? (Maailman perussyy)
• Mistä kaikki on tehty? (Maailman peruselementti eli arkhe)
• Kuinka voidaan selittää luonnon monimuotoisuus?
• Miksi kaikki voidaan kuvata matematiikan avulla?

Thales, jota pidetään tällaisen filosofian perustajana, esitti veden olevan kaiken peruselementti. Anaksimenes ja Diogenes Apollonialainen pitivät kaiken alkusyynä ilmaa. Hippasos ja Herakleitos puolestaan selittivät maailman tulen kautta. Empedokles lisäsi peruselementteihin maan ja piti kaikkia näitä neljää yhdessä maailman peruselementteinä. Anaksagoras sanoi ensimmäisiä prinsiippejä olevan äärettömästi ja esitti, että ne ainoastaan muuttuvat toisikseen yhdistymisen ja eroamisen kautta.

Hesiodos ja Parmenides puolestaan selittivät maailman synnyn rakkauden ja riidan kautta. Atomisteille Leukippos ja Demokritos peruselementit olivat täysi ja tyhjä eli oleva ja ei-oleva. Pythagoralaiset taas pitivät numeroita eli lukujen elementtejä maailmankaikkeuden peruselementteinä ja sanoivat, että koko maailmankaikkeus on luvuilla ilmaistavissa olevaa harmoniaa ja luku itsekin.

Luonnonfilosofia oli vallalla filosofiassa Sokrateehen asti. Etiikan katsotaan tulleen filosofiaan Sokrateen aikana, ja dialektiikan Zenon Elealaisen aikana.^[4]

Esi-filosofista ajattelua esiintyi jo ennen esisokraatikkoja muun muassa Egyptissä, sekä seemiläisissä ja babylonialaisissa kulttuureissa. Egyptissä ja Mesopotamiassa harrastettiin erityisesti matematiikkaa ja astrologiaa, ja Persiassa vaikutti zarathustralaisuus. Näissä kulttuureissa vaikutti useita merkittäviä ajattelijoita ja kirjoittajia, ja monet varhaiset kreikkalaiset filosofit olivat yhteyksissä ainakin joihinkin egyptiläisen ja babylonialaisen ajattelun hengentuotteisiin. Näiden lisäksi kreikkalaiseen ajatteluun vaikutti Kreikan vanha kirjallisuus, kuten Homeros ja erityisesti Hesiodos, sekä myyttiseen laulaja Orfeukseen liitetty perinne (orfilaisuus).

Esisokraatikot kuitenkin lisäsivät ainakin yhden uuden elementin, joka erotti heidän ajattelunsa kaikista heidän edeltäjistään. Ensimmäistä kertaa historiassa heidän kirjoituksissaan voidaan löytää muutakin kuin vain dogmaattisia väittämiä maailman järjestyksestä — sen sijaan he esittivät erilaisia järjellisesti perusteltuja argumentteja erilaisten maailmanselitysmallien puolesta. Thales ja muut luonnonfilosofit pyrkivät irrottautumaan mytologisista maailmanselityksistä, ja pyrkivät niiden sijaan havainnoimaan luontoa ja selittämään sen toimintaa rationaalisesti.

Esisokraattisena aikana tapahtui vaiheittain, niin kuin Diogenes Laertios sanoo, siirtymä viisaudesta (sofia) filosofiaan (filosofia) ja viisaista miehistä (sofoi) filosofeihin (filosofoi).^[5] Eräs keskeinen osa tätä muutosta oli siirtymä mytologisista maailmanselityksistä kohti rationaalisempia selityksiä.

Ihmiskunta on aina etsinyt selityksiä erilaisille ilmiöille, joita näemme ympärillämme, olivat ne sitten fyysisiä kappaleita maan päällä tai taivaalla, tai erilaisia luonnonilmiöitä, kuten ukkonen tai maanjäristykset. Esifilosofina aikoina selityksiä haettiin usein mytologiasta, uskonnosta ja eri jumaluuksista. Selitykset kuvattiin erilaisina myytteinä, runoina ja lauluina, tunnettuina muotolijoinaan mm. Homeros, Hesiodos ja Orfeus.

Myytit kuvasivat tyypillisesti eri alkuaineet ja -voimat sekä luonnonilmiöt jumalhahmoina. Esimerkiksi Hesiodoksen selityksen mukaan alussa ennen kaikkea muuta oli olemassa vain Khaos. Se tuotti erilaisia positiivisia ja negatiivisia voimia, kuten Eros, luova alkuvoima; Gaia, Maa; Erebos, alkupimeys; Khronos, ajan henkilöitymä, jne.^[6] Sama perusidea kuvaa myös egyptiläisiä ja monia muita paljon vanhempiakin myyttejä. Näiden kertomuksien myyttisiä, runollisia, uskonnollisia ja esi-filosofisia aineksia on yleensä vaikea erottaa toisistaan.

Thaleen, jota pidetään usein ensimmäisenä esisokraattisena ajattelijana, aikoihin monet kreikkalaiset alkoivat kyseenalaistaa vanhoja myyttejä ja etsiä asioille rationaalisempia selityksiä, ja esimerkiksi tulkita myytit vertauskuvina niiden käsittelemistä fysikaalisista ilmiöistä. Myöhemminkin vielä Aristoteles ajatteli, että myytit sisälsivät unohdettuja totuuksia luonnonfilosofiasta, ja että nämä totuudet olivat vain hautautuneet myyttien alle historian saatossa:

»Varhaisina aikoina esi-isämme ovat jättäneet meille jälkeläisilleen myytin muodossa tradition, jonka mukaan nämä substanssit ovat jumalia ja jumaluus ympäröi koko luonnon. Muu on lisätty siihen myöhemmin myytinomaisessa muodossa, jotta monet vakuuttuisivat siitä ja se olisi käytettävissä lakien yhteydessä ja olisi muutenkin hyödyllinen. He sanovat näiden jumalien olevan ihmisen muotoisia tai samanlaisia kuin jotkut muut elävät oliot [...]»
(Aristoteles: Metafysiikka 1074b1-8.^[7])

Jossain vaiheessa useat ajattelijat alkoivat sivuuttaa myyttiset selitykset kokonaan. Kreikkalaisissa myyteissä on piirteitä, jotka ovat saattaneet vaikuttaa muutokseen, joka johti poispäin myyttisistä selityksistä. Ensiksi, monet myytit kuvasivat sitä, kuinka jumaluudet itsessään olivat syntyneet (theogonia), toisin sanoen myös jumalilla oli alku. Kreikkalaiset uskoivat yleisesti, että materia oli ollut olemassa jopa ennen jumalia.^[8] Näin myytit eivät edes vastanneet kaikkein perustavanlaatuisimpiin kaikkeutta koskeviin kysymyksiin.

Toiseksi, myyteille oli tyypillistä antropomorfismi, toisin sanoen jumaluudet kuvattiin ihmishahmoisina, mihin Aristoteleskin viittasi. Myyttis-poeettiset selitykset ottivat tyypillisesti erilaisia inhimillisiä piirteitä, kuten rakkaus, viha ja kateus, ja sovelsivat niitä luonnon selittämiseen. Esimerkiksi useilla Homeroksen jumalilla oli ihmisen muoto ja persoonallisuus, mukaan lukien kaikki ihmisten hyveet ja paheet. Tämä teki myyttien alkuperän melko ilmeiseksi, ja niin ensimmäisten filosofien oli helppo hyökätä niitä vastaan. Esimerkiksi esisokraatikko Ksenofanes on tunnettu siitä, että hän pilkkasi ajatusta jumalten ihmisenkaltaisuudesta. Hän sanoi, että jos hevoset voisivat kuvitella jumalia, niiden jumalilla olisi hevosten muoto.^[9]

Mytologisten selitysten syrjäyttäminen liittyy myös samaan aikaan kehittyneemmissä kulttuureissa käynnissä olleeseen luonnontieteiden kehitykseen. Muun muassa matematiikka ja tähtitiede kehittyivät samaan aikaan. Tähtien tutkiminen oli tärkeää paitsi uskonnolle, johon liittyi usein astrologiaa, myös maanviljelylle, jonka kannalta esimerkiksi Niilin tulvimisen ajoituksen ennustaminen oli tärkeää. Myös geometria palveli maanviljelyä maanmittauksen muodossa.^[10] Aristoteles on tunnetusti kuvannut Metafysiikassaan, että uskonnollisen instituution synty, yhteiskunnallinen työnjako ja pappien käytettävissä ollut vapaa-aika olivat tärkeässä roolissa tässä kehityksessä:

»Sen jälkeen [...] löydettiin ne tieteet, jotka eivät palvele nautintoa eivätkä elämän välttämättömyyksiä, ja tämä tapahtui ensin niillä seuduilla, joilla ihmisillä oli vapaa-aikaa. Tämän vuoksi matemaattiset tieteet syntyivät ensiksi Egyptissä, sillä siellä papistolle oli suotu vapaata aikaa.»
(Aristoteles: Metafysiikka 981b15-25.^[7])

Egyptin lisäksi samanlaista kehitystä tapahtui myös Mesopotamiassa (seemiläisissä ja babylonialaisissa kulttuureissa) ja Persiassa. Kreikkalaiset omaksuivat monia näistä ajatuksista ja taidoista, koska maan sijainti oli ideaalinen ja kauppayhteydet laajat. Muun muassa Thaleen kerrotaan matkustelleen Egyptissä ja oppineen matematiikkaa papeilta.^[11] Myös kreikkalaisten kehittyvien kaupunkivaltioiden tilanne helpotti kehitystä: monien kaupunkien hallintomuoto suosi vapaiden miesten opiskelua, ja ajatuksella ja puheella oli tietyissä rajoissa aiempaa suurempi vapaus. Orjuuden vuoksi vapailla mielillä oli tarvittavaa vapaa-aikaa.

Siirtymä myyttis-poeettisista selityksistä filosofiseen ajatteluun tapahtui kuitenkin hitaasti ja useissa vaiheissa. Esimerkiksi Ferekydeen teokset olivat sekoitus myyttejä ja filosofiaa.^[12] Empedokles kuvasi, kuinka klassiset alkuaineet toimivat, mutta hänen selityksensä sisälsivät myös abstrakteja jumaluuksien tapaisia voimia, kuten Rakkaus ja Viha.^[13] Parmenides esitti ajatuksensa runomuodossa,^[14] mystisinä näkyinä. Vielä niinkin myöhään kuin Platonin dialogeissa erilaisia myyttejä käytetään filosofisten ajatusten esittämisessä, vaikkakaan hänellä kaikkia myyttejä ei ole todennäköisesti tarkoitettu otettavaksi liian kirjaimellisesti.

Kuten edellä on esitetty, ensimmäiset luonnonfilosofit esittivät kysymyksiä koskien maailman alkuperää, syytä, perimmäistä prinsiippiä, sekä muutosta ja liikettä.^[15][16] Pelkkä kysyminen, ihmettely, ei kuitenkaan erottanut filosofista selitystä myyttisestä selityksestä — vaikka filosofian taustalla oli nimenomaan ihmettely, myös myytti koostui ihmettelystä, eivätkä kreikkalaiset alun perin aina tehneet niiden välille selvää eroa:

»Nimenomaan ihmettelyhän on filosofille ominaista; se juuri on filosofian lähtökohta.»
(Platon: Theaitetos 155d.^[17])

»Se, että tämä tiede [filosofia] ei ole tuotannollinen tiede, ilmenee myös ensimmäisten filosofien työstä, sillä ihmiset alkoivat filosofoida ihmetyksen vuoksi ja tekevät niin myös nykyään [...] Se joka kysyy ja ihmettelee, uskoo olevansa tietämätön (tämän vuoksi myös myyttien rakastaja on tavallaan filosofi, sillä myytti koostuu ihmeteltävistä seikoista) [...]»
(Aristoteles: Metafysiikka 982b12-20.^[7])

Sen sijaan myyttisen ja filosofisen selityksen ero oli selityksen rationaalisuudessa. Ensimmäiset filosofit, tai myöhemmät ajattelijat jotka kuvasivat, kuinka filosofia syntyi, ajattelivat, että hyvä selitys perustui johonkin muuhun kuin perinteisiin näkemyksiin, joihon kuuluvat myös antropomorfisia jumaluuksia sisältävät myytit — heille rationaalinen selitys tarkoitti sitä, että luontoa pyrittiin selittämään ainoastaan siitä itsestään käsin.^[15] Selityksen tuli siis mieluiten perustua johonkin, joka voitiin suoraan havaita luonnossa. Luonnontieteiden kehitys saattoi vaikuttaa näihin asenteisiin, koska tuli ilmeiseksi, että tätä menetelmää käyttäen voitiin tehdä uusia elämää helpottavia keksintöjä. Toinen vaatimus selityksen rationaalisuudelle oli se, että se tarjosi johdonmukaisen teorian, jonka avulla erilaiset havainnot voitiin yhdistää ja selittää yhdessä.^[15] Johdonmukaisuus ei ollut usein sekä sisäisesti että keskenään ristiriitaisten myyttien vahvimpia puolia.

Useilla esisokraatikoilla vastaukseen liittyi jokin arkhē, alkuperuste tai ensimmäinen prinsiippi, joka tarjoaisi selityksen kaikkiin esitettyihin kysymyksiin yhtä lailla olemassaolosta, materiasta, muutoksesta kuin liikkeestäkin. Määritelmällisesti tämän tuli olla jotain, jota voitiin joko havaita luonnossa, tai joka voitiin rationaalisesti päätellä havainnoista. Tyypillisissä vastauksissa arkhē oli joku klassisista alkuaineista tai niiden yhdistelmä. Esimerkiksi Thales päätyi ajatukseensa vedestä kaiken alkuperusteena havaittuaan, että kaikkialla missä on elämää, on kosteutta. Näin hänen teoriansa kykeni selittämään havainnot. Joissakin selityksissä arkhe oli kuitenkin jotakin abstraktimpaa ja alkuaineiden taustalla olevaa, kuten Anaksimandroksen apeiron, rajaton massa. Hän katsoi, ettei vesi voinut olla alkuperuste, koska se ei voinut synnyttää vastakohtaansa tulta. Samoin hän katsoi, ettei mikään muukaan alkuaineista voinut olla itsessään alkuperuste. Näin hänen selityksensä oli omalla tavallaan rationaalisempi, vaikkakaan se ei enää perustunut samalla tavalla suoriin havaintoihin. Vastaavanlainen rationalismi johti sellaisiin rohkeisiin spekulaatioihin kuin Anaksagoraan Nous, järki, tai pythagoralainen "luku" ensimmäisenä prinsiippinä.

Esisokraattista filosofiaa kuvasi siis tiedon tavoittelu sen itsensä vuoksi ja mahdollisimman rationaalisten, luontoon perustuvien selitysten esittäminen myyttis-poeettisten selitysten sijaan. Myyttis-poeettisen dogmatismin sijaan filosofiaan kuului dialektinen menetelmä totuuden löytämiseksi: filosofit esittivät omia teorioitaan, sekä kehittelivät joitakin esitettyjä teorioita edelleen ja hyökkäsivät toisia teorioita vastaan.

Antiikin aikana filosofia saattoi sisältää mitä tahansa luonnontieteistä politiikkaan ja puhetaidosta hyvän elämän opetuksiin, ja tämä tilanne vallitsi ennen kaikkea aikana ennen Sokratesta. Näin ollen ei ole helppo sanoa, kenet tulisi laskea esisokraatikoiksi nimenomaan filosofisessa mielessä. Mukaan voidaan laskea tässä käsiteltyjen ryhmien lisäksi myös esimerkiksi sofistit ja yleisesti viisaina tunnettuja miehiä, kuten Kreikan ns. seitsemän viisasta.

Merkittävimmät esisokraatikkojen ryhmät ja esisokraatikot olivat:

• Joonialaiset luonnonfilosofit, mukaan lukien miletoslaiset
  • Thales (n. 636–546 eaa.)
  • Anaksimandros (610–546 eaa.)
  • Anaksimenes (585–525 eaa.)
  • Anaksagoras (500–428 eaa.)
  • Arkhelaos (400-luku eaa.)
• Italialaiset luonnonfilosofit, mukaan lukien pythagoralaiset
  • Pythagoras (582–496 eaa.)
  • Theano (500-luku eaa.)
  • Empedokles (490–430 eaa.)
  • Filolaos (480–405 eaa.)
  • Arkhytas (428–347 eaa.)
• Elealaiset
  • Ksenofanes (570–470 eaa.)
  • Parmenides (510–440 eaa.)
  • Zenon Elealainen (490–430 eaa.)
  • Melissos (n. 470 eaa.)
• Atomistit
  • Leukippos (500-luku eaa.)
  • Demokritos (460–370 eaa.)
• Ferekydes (n. 540 eaa.)
• Herakleitos (535–475 eaa.)
• Empedokles (490–430 eaa.)
• Filolaos (480–405 eaa.)
• Diogenes Apollonialainen (n. 460 eaa.)
• Arkhytas (428–347 eaa.)

• Kreikan seitsemän viisasta
• Sofistit

• Barnes, Jonathan: Early Greek philosophy. (Kääntänyt, toimittanut ja johdannon kirjoittanut Jonathan Barnes. The Penguin classics) London: Penguin Books, 1987. 0-14-044461-0 (englanniksi)
• Barnes, Jonathan: The presocratic philosophers. London: Routledge & Kegan, 1982. 0-7100-9200-8 (englanniksi)
• Burnet, John: Early Greek Philosophy. London: A. & C. Black Ltd, 1920. Teoksen verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
• Diogenes Laertios: Merkittävien filosofien elämät ja opit. (Suomentanut sekä esittelyn ja selitykset kirjoittanut Marke Ahonen) Helsinki: Summa, 2002. ISBN 952-5418-07-3
• Demokritos & Epikuros: Riippumaton nautinto. (Suomennos Arto Kivimäki, Tua Korhonen ja Sampo Vesterinen. Selitykset ja jälkisanat Tua Korhonen ja Arto Kivimäki. Olympos-sarja) Helsinki: Tammi, 2006. ISBN 951-31-3575-6
• Diels, Hermann Alexander: Die Fragmente der Vorsokratiker. (6. uudistettu painos (1 painos 1903.) Esisokraatikoilta tunnettujen fragmenttien kokoelma) Berliini: Walther Kranz, 1952. (saksaksi)
• Freeman, Kathleen: Ancilla to pre-socratic philosophers: A complete translation of the fragments in Diels, Fragmente der Vorsokratiker. (Käännös Dielsin kokoamista fragmenteista (1948)) Harvard University Press, 2003. (englanniksi)
• Irwin, Terence (editor): Classical philosophy: Collected papers. 1, Philosophy before Socrates. (Edited with introductions by Terence Irwin) New York: Garland, 1995. ISBN 0-8153-1829-4 (englanniksi)
• Kirk, G. S. & Raven, J. E. & Schofield, M.: The presocratic philosophers: A critical history with a selection of texts. (2. painos (1. painos 1957)) Cambridge: Cambridge University Press, 1987. ISBN 0-521-25444-2 (englanniksi)
• Long, A. A. (toim.): The Cambridge companion to early Greek philosophy. Cambridge: Cambridge University Press, 1999. ISBN 0-521-44122-6 (englanniksi)
• McKirahan, Richard D.: Philosophy before Socrates: An introduction with texts and commentary. Indianapolis: Hackett, 1994. ISBN 0-87220-175-9 (englanniksi)

• Curd, Patricia: Presocratic Philosophy The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)
• Ross, Kelley L.: The Origin of Philosophy (englanniksi)
  • The Attributes of Mythic/Mythopoeic Thought
  • Why the Greeks?
• Presocratics Source (Arkistoitu – Internet Archive) ILIESI Daphnet (englanniksi) (italiaksi)