Matti Kassila

Matti Kassila syntyi Keuruun Haapamäellä, aikansa huomattavalla rautatiepaikkakunnalla, veturinkuljettaja Väinö Kassilan ja Anna Kassilan poikana. Toinen maailmansota keskeytti hänen koulunkäyntinsä Haapamäen yhteiskoulussa: Kassila palveli ensin vapaaehtoisena ilmatorjuntatehtävissä ja määrättiin sitten alokaskoulutukseen, mutta kurkkumätäepidemian aiheuttamien sydänhäiriöiden vuoksi hänet vapautettiin rintamapalveluksesta. Jatkosodan loppuajan Kassila työskenteli Panssarivoimien Keskuskorjaamossa Varkaudessa. Ylioppilaaksi hän pääsi sodan aikana 1942.

Kassila oli jo sota-aikana näytellyt Varkauden Työväenteatterissa, ja 1944 hän sai näyttelijäharjoittelijan paikan Helsingin Kansanteatterissa. 1946 hän siirtyi elokuvayhtiö Suomi-Filmiin, jossa hän työskenteli muun muassa ohjaaja Valentin Vaalan järjestäjänä ja kuvaussihteerinä. 1948 ohjaaja Edvin Laine järjesti Kassilan alan suurimman yhtiön Suomen Filmiteollisuuden palvelukseen. SF:ssä hän työskenteli ensin lyhytelokuvaosaston hoitajana ja siirtyi seuraavana vuonna Edvin Laineen apulaisohjaajaksi.

Kassila siirtyi 1949 itsenäiseksi ohjaajaksi oltuaan Edvin Laineen apulaisohjaajana elokuvassa Aaltoska orkaniseeraa (1949). Muistelmissaan hän kertoo, että SF:n johtaja T. J. Särkkä kutsui hänet huoneeseensa ja sanoi: "Te olette näyttänyt, että osaatte tehdä elokuvan. Tästä saatte nyt oman filmin, ottakaa tai jättäkää". Särkkä antoi hänelle valmiin käsikirjoituksen, valmiiksi valitut näyttelijät ja runsaan kuukauden filmausaikaa. Tuloksena oli komedia Isäntä soittaa hanuria (1949), Kassilan ensimmäinen pitkä elokuva.

SF:n tapaan Kassila työskenteli nopeasti, kahden elokuvan vuosivauhtia. Elokuvien aiheet ja usein käsikirjoituksetkin tulivat valmiina tuottaja Särkältä. Kassilan läpimurtoelokuva oli kepeä rikoskomedia Radio tekee murron (1951) jonka hän käsikirjoitti itse yhdessä Aarne Tarkaksen kanssa. Hannes Häyrisen tähdittämä elokuva sai loistavat arvostelut ja hyvän yleisömenestyksen, vaikka jäikin lippuluukuilla samana vuonna valmistuneen rillumarei-elokuvan Rovaniemen markkinoilla varjoon. Elokuva toi Jussi-patsaat sekä ohjaaja Kassilalle että päätähti Häyriselle.

Menestyksen innoittamina Kassila, Tarkas ja kuvaaja Osmo Harkimo perustivat oman elokuvayhtiön Junior-Filmin ja tekivät elokuvalle jatko-osan Radio tulee hulluksi (1952), joka sai myös hyvän vastaanoton. Kassila oli myös käsikirjoittajana Tarkaksen esikoisohjauksessa Yö on pitkä (1952). Junior-Filmin menestys osoittautui kuitenkin heikoksi ja Kassila palasi vielä samana vuonna takaisin SF:een. Radio-elokuvien jälkeen Kassila ohjasi SF:lle kolmessa vuodessa kuusi elokuvaa, joiden kirjo vaihteli draamasta komediaan. Hän sai parhaan ohjaajan Jussin kahtena peräkkäisenä vuonna: 1954 draamasta Sininen viikko ja 1955 komediasta Isän vanha ja uusi.

1955 Kassila sai kahden vuoden kiinnityksen Porin Teatterin johtajaksi, ja 1957–1958 hän toimi Helsingin Kansanteatterin johtajana. Hän jatkoi elokuvien ohjaamista teatterityönsä ohella, mutta siirtyi Fennada-Filmin palvelukseen. Kassilan Fennada-elokuviin kuuluu kaksi huomattavaa romaanisovitusta: F. E. Sillanpään Elokuu (1956), joka toi hänelle neljännen ohjaus-Jussinsa, sekä Ilmari Kiannon Punainen viiva (1959). Elokuu sijoittuu yhteen vuorokauteen, kanavanvartija Viktor Sundvallin viimeiseen päivään. Keskeisiä teemoja ovat alkoholismi, itsensä pettäminen, elämättömäksi jäänyt elämä. Toivo Mäkelä teki kanavanvartijana monien mielestä elämänsä parhaimman roolin. Punainen viiva on puolestaan elokuva Suomen ensimmäisistä eduskuntavaaleista keväällä 1907, jossa päärooleissa olivat loistavat Holger Salin ja Liisa Nevalainen. Neljän Fennada-elokuvan jälkeen Kassila ja Osmo Harkimo kokeilivat jälleen siipiään itsenäisinä elokuvantekijöinä ja perustivat tuotantoyhtiön Kassila & Harkimo. Yhtiön ainoaksi tuotannoksi jäi kuitenkin elokuva Lasisydän (1959). Se oli absurdi komedia burnoutin saaneesta lasitaiteilijasta.

Lasisydämen taloudellisen mahalaskun jälkeen Kassila joutui kääntymään jälleen SF:n ja Toivo Särkän puoleen. Särkkä ehdotti Kassilalle Mika Waltarin salapoliisiromaanin Komisario Palmun erehdys filmaamista. Kassila kuitenkin torjui aluksi koko ajatuksen. Kirja on perinteinen palapelidekkari, jossa murhaajaa piilotellaan viimeisille sivuille asti, ja jonka juonenkuljetus perustuu pitkille vuoropuheluille, ja Kassila piti sitä "epäfilmaattisena". Lopulta hän kuitenkin suostui, ja käsikirjoitusta tehdessään ihastui vähitellen romaanin värikkäisiin henkilöhahmoihin ja dramaattisiin kohtauksiin. Valmis elokuva oli yhdistelmä komediaa ja draamaa, eikä kuvakerronnassa myöskään unohdettu kauhuelokuvan elementtejä. Kassila sai Särkän suostumaan elokuvan filmaamiseen 1930-luvun epookissa ja parhaiden saatavilla olevien näyttelijöiden palkkaamiseen.

Komisario Palmun erehdys (1960) oli menestys sekä arvostelijoiden että yleisön keskuudessa, ja se sai nopeasti jatko-osan. Sitä ei kuitenkaan tuottanut SF vaan sen kilpailija Fennada-Filmi, jonka johtaja Mauno Mäkelä oli onnistunut nappaamaan oikeudet Waltarin toiseen Palmu-romaaniin Kuka murhasi rouva Skrofin?. Valkokankaalla tarina sai nimen Kaasua, komisario Palmu! (1961). Se oli edeltäjänsä veroinen menestys ja toi Kassilalle ja Kaarlo Nuorvalalle parhaan käsikirjoituksen Jussin. Koska elokuvasarjaa haluttiin jatkaa, mutta romaaneja oli vain kaksi, Mauno Mäkelä pyysi Mika Waltaria kirjoittamaan käsikirjoituksen kolmanteen Palmu-elokuvaan. Waltari innostui aiheesta, ja kolme viikkoa myöhemmin hänellä oli valmiina käsikirjoituksen sijasta kokonainen romaani. Tähdet kertovat, komisario Palmu (1962) ilmestyikin yhtä aikaa sekä kirjana että elokuvana.

Kassila ja Mika Waltari suunnittelivat yhdessä vielä neljättä Palmu-elokuvaa. Työnimenä oli Lepäisit jo rauhassa, komisario Palmu, ja siinä Palmu oli tarkoitus viedä teatterin maailmaan tutkimaan murhaa Vanhan ylioppilastalon näyttämöllä. Vuoden 1963 alussa alkoi kuitenkin näyttelijälakko, joka kesti kaksi ja puoli vuotta ja romutti suunnitelmat Palmu-sarjan jatkamiseksi. Kassila palasi vielä 1960-luvun lopulla filmaamaan neljännen Palmun, mutta sillä ei ollut mitään tekemistä Lepäisit jo rauhassa -käsikirjoituksen kanssa, eikä Mika Waltari ollut enää mukana.

Palmu-elokuvien välissä Kassilalta valmistui Tulipunainen kyyhkynen (1961). Elokuva perustui uneen, jonka Kassila näki torkahtaessaan kesken uuden elokuvaidean miettimisen. Herättyään hän kirjoitti muutaman sivun synopsiksen ja vei liuskat luettavaksi Toivo Särkälle, joka suostui elokuvan tekemiseen sen pohjalta. Kassila yritti aluksi itse kirjoittaa käsikirjoitusta, mutta koska tämä ei onnistunut apuun tuli Juha Nevalainen. Tuloksena oli harvinainen suomalainen film noir -elokuva, jossa oli vaikutteita Alfred Hitchcockin syyttömän miehen teemasta. Selkeämpi esikuva oli kuitenkin Fritz Langin elokuva Nainen ikkunassa, jonka juonta elokuva osittain muistutti.

1960-luvun alku oli murroksen aikaa suomalaisessa elokuvassa. Television tulo ja 1963 alkanut, kahden ja puolen vuoden mittaiseksi venynyt näyttelijälakko luhistivat vanhan studiojärjestelmän. Suurin studio Suomen Filmiteollisuus Oy ajautui 1965 konkurssiin ja myös muut joutuivat supistamaan tuotantoaan rajusti. Tilalle astui itsenäisten nuorten elokuvantekijöiden uusi aalto. Vanhoista tekijöistä ainoastaan Kassila ja Edvin Laine pääsivät jatkamaan elokuvantekoa, eivätkä hekään enää samassa mittakaavassa kuin aikaisemmin.

Kassila selvisi elokuvateollisuuden laihoista vuosista pestautumalla Fennada-Filmiin tuottajaksi sekä tekemällä ohjelmia televisiolle. Hän toimi tuotantopäällikkönä ja yhtenä käsikirjoittajana Mikko Niskasen elokuvassa Sissit (1963) ja Edvin Laineen elokuvassa Täällä Pohjantähden alla (1968). Molemmat elokuvat olivat Fennada-Filmin tuottamia. Television puolella Kassila työskenteli sekä Yleisradiolle että Mainostelevisiolle ja muun muassa dramatisoi sekä itse ohjasi televisioteatterille Mika Waltarin pienoisromaanin Pariisilaissolmio (1965), jossa pääosaa näytteli Keijo Komppa. Kassila teki myös useita dokumenttisarjoja. 1970-luvun lopulla Kassila työskenteli elokuva-alan opetuksellisissa ja hallinnollisissa tehtävissä. Hän hoiti taiteilijaprofessuuria 1975–1980 ja toimi Suomen elokuvasäätiön tuotantopäällikkönä 1977–1979.

1960-luvun pahimman aallonpohjan mentyä ohi Kassila palasi ohjaamaan pitkiä elokuvia. Hän teki sekä draamaa että komediaa ja uudelleenlämmitti vanhoja aiheita, mutta ei onnistunut enää yltämään lähellekään vanhoja yleisö- ja arvostelumenestyksiään. Ensimmäinen pitkä elokuva Palmujen jälkeen, Äl’ yli päästä perhanaa (1968), oli parodia elokuvanteosta ja samalla satiirinen itsenäisen Suomen 50-vuotisjuhlaelokuva, joka kuitenkin jäi lippuluukuilla tappiolliseksi. Sitä seurasi neljäs ja viimeinen komisario Palmu-elokuva Vodkaa, komisario Palmu (1969). Mika Waltari ei enää osallistunut elokuvan tekoon, vaan ainoastaan antoi luvan Palmun hahmon käyttöön. Elokuvassa eläköitynyt Palmu palkataan tutkimaan Yleisradion toimittajan murhaa, ja siinä satirisoidaan sekä Suomen ja Neuvostoliiton suhteita että James Bond -tyylisiä agenttiseikkailuja. Kassila myönsi myöhemmin, että Palmun tuominen YYA-Suomeen oli virhe, ja että elokuva olisi saanut jäädä tekemättä.

1970-luvun alussa Kassila ohjasi sekä kunnianhimoista draamaa että rehellistä puskafarssia. Päämaja (1970) oli elokuvasovitus Ilmari Turjan jatkosotanäytelmästä, ja samalla ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa, jonka pääosassa on marsalkka Mannerheim. Haluan rakastaa, Peter (1972) oli puolestaan eroottinen draama, joka perustui Aila Meriluodon kohuromaaniin.

Aatamin puvussa...ja vähän Eevankin (1972) oli vanhan aiheen uudelleen lämmitystä. Kyseinen Agapetuksen romaani oli filmattu jo kolme kertaa aikaisemmin, kaksi kertaa Suomessa (1931 ja 1940) ja kerran Saksassa (1959). Komedia kertoo kahdesta miehestä, jotka hauskojen sattumusten johdosta menettävät vaatteensa ja joutuvat alastomina takaisin ihmisten ilmoille. Tapahtumat Kassila sijoitti elokuvanteon nykyhetkeen.

Uuden aiheen lämmitystä oli Kassilan seuraavakin elokuva. Meiltähän tämä käy (1973) rakentui Esa Pakarisen Pekka Puupää -hahmon ohella hänen toiseen kuuluisaan hahmoon Severi Suhoseen, jota hän oli esittänyt useilla kiertueilla ja kolmessa elokuvassa Rovaniemen markkinoilla (1951), Hei, rillumarei (1954) ja Mullin mallin (1961). Vuosikymmenen vaihteen vapautunut seksuaalisuus näkyi myös elokuvassa. Siinä oli paljon (naisten) alastomuutta ja Suhos-hahmostakin tehtiin "panomies". Tämä saattoi olla liikaa Esa Pakarisen ja Pekka Puupään ihailijoille, sillä elokuva ei ollut järin suuri yleisömenestys. Esa Pakarinen näytteli myös pääosaa Severi Suhosen hahmossa edellisten lisäksi Armand Lohikosken ohjaamassa (1954) elokuvassa He, rillumarei.

1970-luvun loppupuolella Arto Paasilinna kirjoitti Kassilalle elokuvakäsikirjoituksen. Kassila piti ideasta, ja hänen mielestään käsikirjoituksen alkuosa oli hyvä, mutta huononi loppua kohden. Niinpä Kassila muokkaili käsikirjoitusta yhdessä Lauri Jauhiaisen ja Olli Soinion kanssa. Tuloksena oli Natalia (1979) jonka tuottivat Matti Ollila ja Kari Pöyry/CineArt Oy. Komediassa Natalia-niminen venäläinen lehmä eksyy Suomen puolelle ja elokuvassa seurataan niitä huvittavia ja romanttisia sattumuksia mitä seuraa kun Natalia-lehmää palautetaan takaisin Neuvostoliittoon. Elokuva on parodia Suomen ja Neuvostoliiton välisestä tuonaikaisesta ystävyydestä, yhteistyöstä ja avunannosta tyyliin: "Kaikki mikä tulee itärajan takaa on vietävä sinne heti takaisin!".

Kassilan 1980-luku meni elokuvasovitusten parissa. Niskavuori (1984) oli Hella Wuolijoen kahden näytelmän yhdistelmä, Niskavuoren naisten ja Niskavuoren leivän yhdistelmä. Niskavuoren naiset oli filmattu aikaisemmin vuosina 1938 ja 1958, kummallakin kerralla ohjaajana Valentin Vaala.

Jäähyväiset presidentille (1987) perustui Pentti Kirstilän dekkariin. Siinä Hannu Lauri näytteli mielipuolta, joka suunnittelee presidentin (Tarmo Manni) salamurhaa. Presidentin nimeä ei mainita, mutta hän muistuttaa Kekkosta.

Ihmiselon ihanuus ja kurjuus (1988) oli Kassilan toinen Sillanpää-filmatisointi jonka tuottivat Matti Ollila ja Päivi Hartzell/Neofilmi Oy. Samalla tavoin kuin Elokuu, on myös Ihmiselon ihanuus ja kurjuus romaani Sillanpään myöhemmältä tuotantokaudelta. Elokuva sijoittuu yhteen päivään loppukesästä 1939, Suomen viimeiseen rauhankesään ennen toista maailmansotaa. Kirjailija Hongisto (Lasse Pöysti) poistuu yllättäen kotoaan, karkaa kenellekään mitään sanomatta ja menee tapaamaan vanhaa nuoruudenrakastettuaan (Liisa-Maija Laaksonen). Elokuva sai Suomessa neljä Jussi-patsasta ja voitti Ranskan Rouenissa parhaan pohjoismaisen elokuvan palkinnon.

Ihmiselon ihanuuden ja kurjuuden jälkeen Kassila valmisteli 1990-luvun alussa muun muassa musikaalia Jääkärin morsiamesta, Sam Sihvon samannimisestä laulunäytelmästä. Valmiin käsikirjoituksen ja tuotantosuunnitelmien pohjalta elokuvan ennakkotutkimuksia tehtiin muun muassa Latvian Liepājassa missä jääkärit 1910-luvulla olivat saaneet koulutusta ja minne Sam Sihvon alkuperäinen tarina pääosiltaan sijoittui. Osoittautui kuitenkin ettei Suomessa ollut silloin taloudellisia resursseja tuottaa niin mittavaa projektia. Niinpä Kassila alkoi kirjoittaa elokuvamaailmaan sijoittuvaa dekkaria, joka tapahtuu pienellä paikkakunnalla, missä filmiryhmä on tekemässä elokuvaa. Elokuvanteon maailmaan sijoittuvassa tarinassa, jonka Kassila tunsi parhaiten, kaikki päähenkilöt pettävät toisiaan saadakseen "jotakin enemmän". Tuotantoyhtiö Wonderfilmissä luettiin dekkarikäsikirjoitus ja katsottiin että siitä saa hyvän elokuvan. Tuloksena oli Kassilan viimeiseksi jäänyt tiheätunnelmainen ja hurjaan loppuun huipentuva kokoillanelokuva Kaikki pelissä (1994). Kassila teki vielä 1990-luvulla televisio-ohjelmat F. E. Sillanpäästä sekä ohjaamistaan kokoillanelokuvista.

Tasavallan presidentti Tarja Halonen myönsi Kassilalle professorin arvonimen toukokuussa 2011. Viimeisen kerran Kassila esiintyi julkisuudessa 29. marraskuuta 2018, jolloin hän osallistui Kaasua, komisario Palmu -näytelmän ensi-iltaan Helsingin kaupunginteatterissa. Yleisö kunnioitti ohjaajan läsnäoloa nousemalla esityksen jälkeen seisaalleen.^[3] Kassila kuoli joulukuussa 2018 Pähkinärinteen palvelutalossa Vantaalla, jossa hän vietti viisi viimeistä vuottaan.^[4] Hänet on haudattu Helsingin pitäjän kirkon hautausmaalle Vantaalle.^[5][6]

Kassila oli naimisissa näyttelijä Aino Mantsaksen kanssa vuosina 1948–1979, Mantsaksen kuolemaan asti. Liitosta syntyi neljä lasta, joista Taavi Kassila on tunnettu elokuvaohjaajana ja kirjailijana.

Aino Mantsaksen kuoltua Matti Kassila avioitui vuonna 1981 kuvaussihteeri Christina Laurentin kanssa, ja heille syntyi yksi poika.^[7][8]

Kassila lopetti alkoholin käytön vuonna 1970, jota ennen hän omien sanojensa mukaan kärsi alkoholiriippuvuudesta.^[9] Vuonna 1963 Kassila oli sovittamassa rattijuopumuksesta saamaansa tuomiota työsiirtolassa Helsinki-Vantaan lentoaseman rakennustyömaalla, yhtä aikaa niin ikään rattijuopumuksesta tuomitun laulaja Olavi Virran kanssa.^[7]

Matti Kassilan poika Teemu Kassila ja tämän ystävä Jarkko Herala joutuivat tammikuussa 1974 vakavaan auto-onnettomuuteen, jossa Jarkko Herala sai surmansa ja Teemu Kassila loukkaantui vaikeasti.^[10][7]

Matti Kassila toimi myös kirjailijana ja oli mukana kirjoittamassa kaksitoistaosaista Suomen Kansallisfilmografia -kirjasarjaa.

• Kahden naisen sota: Vuosisadan vakoilutarina (yhdessä Pekka Lounelan kanssa). WSOY, 1987.
• Mustaa ja valkoista. Otava, 1995.
• Isä, poika ja Kekkonen: Romaani. WSOY, 2000.
• Kassila, Matti: Käsikirjoitus ja ohjaus: Matti Kassila. (Ihmisen ääni 37) Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-28691-5
• Kun pappa nauruun kuoli: Eroottisia tarinoita. Like, 2007.
• Suurten elokuvaohjaajien jäljillä. Teos, 2012.

• 1951 Jussi-palkinto elokuvan Radio tekee murron ohjauksesta
• 1951 Jussi-palkinto elokuvan Radio tekee murron käsikirjoituksesta (yhdessä Aarne Tarkaksen kanssa)
• 1954 Jussi-palkinto elokuvan Sininen viikko ohjauksesta
• 1955 Jussi-palkinto elokuvan Isän vanha ja uusi ohjauksesta
• 1957 Jussi-palkinto elokuvan Elokuu ohjauksesta
• 1959 Jussi-palkinto elokuvan Punainen viiva käsikirjoituksesta
• 1962 Jussi-palkinto elokuvan Kaasua, komisario Palmu! käsikirjoituksesta (yhdessä Kaarlo Nuorvalan kanssa
• 1985 Vantaan kulttuuripalkinto^[11]
• 1989 Yleisö-palkinto elokuvasta Ihmiselon ihanuus ja kurjuus Rouenin Pohjoismaisilla elokuvajuhlilla
• 1989 Grand Prize elokuvasta Ihmiselon ihanuus ja kurjuus Rouenin Pohjoismaisilla elokuvajuhlilla
• 1995 Pro Finlandia -mitali
• 2008 Elokuvataiteen valtionpalkinto
• 2011 Jussi-palkinto Betoni-Jussi elämäntyöstä
• 2011 professorin arvonimi

Ehdokkuudet

• 1957 Kultainen palmu -ehdokkuus elokuvasta Elokuu Cannesin elokuvajuhlilla
• 1961 Hopeinen karhu -ehdokkuus elokuvasta Tulipunainen kyyhkynen Berliinin elokuvajuhlilla

• von Bagh, Peter: ”Palmujen katveesta” – Matti Kassilan haastattelu, Filmihullu 1/1992
• Koukkunen, Kalevi – Laine Kimmo – Seitajärvi, Juha (toim.): Elokuvat kertovat, Matti Kassila. (Kavan julkaisusarja) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2013. ISBN 978-952-222-436-1
• Varjola, Markku: ”Kassila, Matti (1924–)”, Suomen kansallisbiografia, osa 5, s. 36–39. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005. ISBN 951-746-446-0 Teoksen verkkoversio (viitattu 25.11.2013).

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Matti Kassila Wikimedia Commonsissa

• Matti Kassila Keuruun museon sivulla
• Elokuvan synnytystä seuraamassa (1955). Ylen Elävä arkisto.
• Matti Kassilan haastattelu (1964). Ylen Elävä arkisto.
• Matti Kassilan haastattelu (2010). Ylen Elävä arkisto.
• Matti Kassilan haastattelu (2012).^{[vanhentunut linkki]} Yle Areena / Uutiset.
• Kassila, Matti hakuteoksessa Uppslagsverket Finland (2012). (ruotsiksi)
• Matti Kassilan muistokirjoitus Helsingin Sanomissa
• Ohjaaja Matti Kassilan viimeinen haastattelu: "Muistan jokaisen elokuvani jokaisen kuvan". Jussi Karjalainen, Apu, 30.12.2018.