Luonnonsuojelu

Luonnonsuojelua toimeenpannaan monenlaisilla julkisen hallinnon direktiiveillä, laeilla, asetuksilla ja päätöksillä ja ohjeilla.

Lainsäädäntö asettaa yhteiskunnalle ja yritystoiminnalle vaatimuksia päästörajoitusten, maankäytön ja ympäristövahinkojen ennaltaehkäisyn suhteen. Pääosiltaan tämä lasketaan ympäristönsuojelun piiriin.

Julkishallinnon lisäksi luonnonsuojeluun osallistuu suuri määrä luonnonvara-alan yrityksiä, järjestöjä, yhdistyksiä ja yksityishenkilöitä.

Pääartikkeli: Lintudirektiivi

Euroopan unionissa luonnonsuojelu perustuu pääasiassa sitoviin lainsäädäntöohjeisiin, direktiiveihin, jotka jäsenvaltioiden on saatettava kohtuullisessa ajassa kansallisiin lainsäädäntöihinsä osaksi uhalla, että muutoin Euroopan unionin komissio haastaa oikeuteen.

Euroopan unionissa noudatettava ensimmäinen luonnonsuojelua tarkoittava direktiivi oli Euroopan talousyhteisön neuvoston 2. huhtikuuta 1979 hyväksymä direktiivi 79/409/EEC, johon viitataan lintudirektiivinä yleisesti. Lintudirektiivin I liite määrittelee 181 uhanalaista villieläinlintua, joista Suomessa esiintyy 63 lajia.

Pääartikkeli: Luontodirektiivi

Euroopan unionissa noudatettava toinen luonnonsuojelua tarkoittava direktiivi Euroopan talousyhteisön neuvoston 21. toukokuuta 1982 hyväksymä direktiivi 92/43/EEC, johon viitataan luontodirektiivinä yleisesti.

Luontodirektiivin I liite määrittelee suojeltavia kasvupaikkoja. Luontodirektiivin II liite puolestaan Euroopan talousyhteisön tärkeinä pitämät eläin- ja kasvilajit, joiden suojelemiseksi on osoitettava erityisiä suojelutoimen alueita, joita I liitteen kanssa Suomessa ovat Natura 2000-alueet.

Lisäksi direktiivissä on Luontodirektiivin III liite, Luontodirektiivin IV liite ja Luontodirektiivin IV (a) liite, joista Luontodirektiivin IV liittessä suojellaan mm. liito-oravaa, ja jonka suojelematta jättämisestä mm. Lounaisen Sisä-Suomen luonnonsuojeluyhdistys on jättänyt kantelun Euroopan unionin komissiolle yhteisöoikeuden sovitus- ja harmonisointivirheestä sekä noudattamis- ja valvontavelvollisuuden rikkomisesta Suomen valtiota, ympäristöministeriötä, Hämeen ympäristökeskusta ja Forssan kaupunginvaltuuston ympäristölautakuntaa koskien. [1] (Arkistoitu – Internet Archive)

Luonnonsuojelusta määrää Suomessa Luonnonsuojelulaki (20.12.1996/1096), jonka tavoitteena on luonnon monimuotoisuuden ylläpitäminen, luonnonkauneuden ja maisema-arvojen vaaliminen, luonnonvarojen ja luonnonympäristön kestävän käytön tukeminen, luonnontuntemuksen ja yleisen luonnonharrastuksen lisääminen sekä luonnontutkimuksen edistäminen.

Luonnon- ja maisemansuojelua ohjaava ja valvova ylin elin on ympäristöministeriö. Alueellisten ympäristökeskusten tehtävänä on edistää ja valvoa suojelua alueellaan. Kunnat on velvoitettu edistämään suojelua alueellaan.

Suomessa lähes kaikki luonnossa elävät eli luonnonvaraiset eläimet on rauhoitettu luonnonsuojelulain nojalla. Niitä ei saa ampua tai pyydystää, niiden pesiä ei saa vahingoittaa eikä eläimiä muutenkaan häiritä tahallaan.^[1] Riistaeläimiä, kuten hirveä tai jänistä, saa metsästää tiettyinä aikana vuodesta, muulloin nekin on rauhoitettu. Joitakin petoeläimiä, kuten kettua ja minkkiä, metsästetään sen vuoksi, että ne syövät riistaeläimiä ja aiheuttavat haittaa muullekin luonnolle. Tarpeen tullen jokin metsästettävä voidaan kokonaan rauhoittaa. Esimerkiksi ahmaa ei saa lainkaan metsästää sen takia, että se on vaarassa hävitä Suomen luonnosta. Joka vuosi määrätään erikseen, kuinka monta ilvestä, sutta ja karhua saa ampua. Luonnonsuojelun tavoitteena on pitää näiden eläinten määrä sopivana metsästyksellä säätelemällä.

Luonnonsuojelulain mukaan luonnonsuojelualueita ovat kansallispuistot, luonnonpuistot ja muut luonnonsuojelualueet.

Kansallispuisto on valtion omistama alue, jonka käyttö kansallispuistona on säädetty lailla. Vaatimuksena on alueen merkitys yleisenä luonnonnähtävyytenä tai muutoin luonnontuntemuksen lisäämisen tai yleisen luonnonharrastuksen kannalta. Vähimmäispinta-ala kansallispuistolle on 1000 hehtaaria.

Kaikkia Suomen kansallispuistoja hoitaa Metsähallitus.

Kansallispuistoissa saa liikkua puiston järjestyssääntöjä noudattaen.

Luonnonpuisto on valtion omistama alue, jonka käyttö luonnonpuistona on säädetty lailla (pinta-ala 1000 hehtaaria tai enemmän), tai asetuksella (pinta-ala alle 1000 hehtaaria). Vaatimuksena on alueen merkitys luonnonmukaisen kehityksen turvaamiselle, tieteelliselle tutkimukselle tai opetukselle.

Luonnonpuistoissa liikkuminen on sallittu vain merkittyjä reittejä pitkin.

Suomessa on myös lehtojensuojelualueita, soidensuojelualueita ja vanhojen metsien suojelualueita. Pohjoiseen Lappiin on perustettu erämaalailla 12 erämaa-aluetta. Erämaa-alueet eivät ole varsinaisia luonnonsuojelualueita, vaikka niiden tarkoituksena on alueensa erämaaluonteen säilyttäminen.

Muita luonnonsuojelualueita voidaan perustaa kunnan, yhteisön ja yksityinen omistamalle maalle maanomistajan hakemuksesta tai suostumuksella ympäristökeskusten päätöksellä.

Yksi lisätapa suojella luontoa, on ostaa suojeltava alue itselle, jolloin omistusoikeus suojaa alueen. Yksi tällaisista järjestelyistä on Luonnonperintösäätiö, mikä on toiminut vuodesta 1995, ja mikä ostaa koko ajan metsää suojellakseen sitä talouskäytöltä. Luonnonperitäsäätiöllä on 205 aluetta, yhteensä 5 155 hehtaaria eri puolilla Suomea. ^[2]

Vuonna 2017 Suomessa on luonnon monimuotoisuuden edistämiseksi suojeltu Luonnonvarakeskuksen mukaan 12 prosenttia metsä- ja kitumaan alasta. Nagoyan sopimuksen periaatteilla laskien määrä on Suomessa vähintään Nagoyan sopimuksen tavoitteen mukainen 17 prosenttia suojeltuja maa- ja vesialueita.

Pääartikkeli: Merten suojelu

Meristä alle neljä prosenttia on jollain tasolla suojeltu ja osittain vain paperilla.^[3]

2016 Commission for the Conservation of Antarctic Marine Living Resources (CCAMLR) sopi Rossinmerelle perustettavasta suojelualueesta. 1,55 miljoonan km² kokoisena se olisi suurin meren suojelualue.^[3]

Usein ajatellaan, että luonnonkansat ovat pitkään eläneet luonnon kanssa tasapainossa siten, ettei luonnonvaroja ole riistetty eikä luonto juuri muuttunut. Nykyihminen tosin on jo varhain aikaansaanut metsäpaloja ja metsästänyt monet jättimäiset nisäkäslajit eli megafaunan sukupuuttoon. Luonnonkansojen elämäntyyli ei kuitenkaan ole luonnonsuojelua sanan pääasiallisessa merkityksessä. On vain niin, että esimaataloudellinen tai esiteollinen elämäntapa ei kykene rasittamaan luontoa samalla volyymillä. Näin pitkän ajan saatossa populaatiot ovat voineet asettua tasapainoon ympäröivän luonnon kanssa ja ne jotka eivät ole tähän kyenneet ovat hävinneet.

1800-luvulla alkoi moderni luonnonsuojeluaate. Britanniassa oli eläinsuojeluyhdistyksiä ja luontoharrastusta. Suomessa luonnonsuojelu liittyi kansallismielisyyteen. Sen puolesta toimivat muun muassa tutkimusmatkailija A. E. Nordenskiöld ja kirjailija Zachris Topelius.^[4]

Natsi-Saksa eläinsuojelukysymykset olivat suosiossa. Siellä otettiin käyttöön ensimmäiset eläinsuojelulait. Tuskan tuottamisesta eläimelle määrättiin rangaistus sen mukaan, miten monimutkaiseksi eläin oli luokiteltu. Pelätty ja vihattu petoeläin susi rauhoitettiin ensi kertaa länsimaissa.

1960-luvulla länsimaissa alettiin kiinnittää huomiota tuholaismyrkkyjen, kuten DDT:n vaarallisuuteen. Rachel Carsonin kirja Äänetön kevät (1962) nosti ympäristömyrkyt keskustelun kohteeksi. Yrjö Kokon kirja Laulujoutsen (1950) havahdutti suomalaiset sukupuuttoriskiin.

1970-luvun alussa yhdysvaltalaisten ja norjalaisten tutkijoiden Kasvun Rajat raportti nousi menestyskirjaksi, ja kysymys maapallon kestokyvystä tuli laajemmin keskustelunaiheeksi. 1970-luvun energiakriisi kiinnitti huomion kohdistumisen erityisesti energiavarojen riittävyyteen. Monet luonnonsuojeluyhdistykset kannattivat ydinvoimaa.^lähde?

1970- ja 1980-lukujen vaihde oli metsäaktivismin kiihkeintä aikaa Suomessa. Vanhoja metsiä ja vesistöjä suojeltiin asettumalla niitä uhkaavien toimien tielle. Usein esimerkiksi kahliuduttiin puihin. Toimittajat olivat usein paikalla, kun poliisit kantoivat luontoaktivisteja pois.

1980-luvun aikana pelko maailmanlaajuisia ympäristöongelmia, kuten kasvihuoneilmiötä, kohtaan laajeni. Suomeen perustettiin monen muun maan tavoin ympäristöministeriö. Monien luonnonsuojelijoiden kanta ydinvoimaa kohtaan muuttui silti kielteiseksi; eräänä syynä tähän oli Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus. Uusiutuvien energianlähteiden kannatus alkoi kasvaa.

1990-luvulla Suomessa luonnonsuojeluliike näivettyi suurien lamojen vuoksi. Kierrätystä ja kestävää kehitystä ylläpitävää elintapaa alettiin suosia. Aktivistien määrä laski, mutta nämä muuttuivat varmemmiksi. Tiedotusvälineitä pyrittiin hyödyntämään aina kun mahdollista suuremman julkisuuden aikaansaamiseksi. Kansainväliset luonnonsuojeluyhdistykset, kuten Greenpeace, alkoivat toimia aktiivisemmin Suomessa. Greenpeace levitti maailmalla kuvaa Suomesta maana, missä vanhatkin metsät hävitetään. Samaan aikaan uudistettiin metsälaki ja luonnonsuojelulaki sekä otettiin käyttöön metsätalouden PEFC-sertifiointijärjestelmä, joiden tarkoituksena oli parantaa luonnon monimuotoisuutta myös talousmetsissä.

2000-luvulla on Suomessa alettu yhä enemmän velvoittaa kuntia ja yrityksiä kierrätykseen. Tutkimuksissa nuorison myönteisyys ympäristönsuojelua kohtaan on kasvanut, vaikka varsinaisten aktivistien määrä nousee vain hitaasti. Metsäalan oppilaitoksissa metsien luonnonhoito tuli yhä vahvemmin mukaan opetukseen. Nykyään talousmetsien luonnonhoito on kiinteä osa arkityötä. Erityisen arvokkaat luontokohteet ovat pääsääntöisesti kirjattuna metsätalouden toimijoiden paikkatietojärjestelmään. Tiedon kertymisen myötä kohteiden suojelu on tehostunut. Lisäksi metsäala kehittää jatkuvasti uusia toimenpiteitä, jolla voidaan vahvistaa metsäluonnon monimuotoisuutta ja lajiston elinpiirien säilymistä.

• CITES
• Luettelo Suomen kansallispuistoista
• Luettelo Suomen luonnonpuistoista
• Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto IUCN
• Suomen luonnonsuojelualueet
• Luettelo Suomessa rauhoitetuista kasvilajeista
• Ympäristöliike

•   Lisää luettavaa aiheesta Kirjallisuutta ympäristönsuojelusta on Wikiaineistossa
• Pulliainen, Kyösti & Seiskari, Pertti: Luonnon ja ihmisen polut. Maahenki Oy, 2011.
• Telkänranta, Helena (päätoim.): Laulujoutsenen perintö: Suomalaisen ympäristöliikkeen taival. Helsinki: Suomen luonnonsuojeluliitto: WSOY, 2008. ISBN 978-951-0-32428-8

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Luonnonsuojelu Wikimedia Commonsissa