Luchino Visconti

Visconti oli tunnetun Visconti-suvun jälkeläinen. Suku hallitsi aikoinaan Milanoa ja Pohjois-Italiaa, ja hän itse oli Modronen herttua.^lähde? Luchinon perhe oli Pohjois-Italian rikkaimpia. Isä oli Giuseppe Visconti (Milano, 1879–1941), Grazzanon herttua ja Modronen kreivi.^[3] Äiti oli Carla Erba, kuuluisan farmaseuttisen yrityksen omistaja. Luchinolla oli kaikkiaan kuusi sisarusta. Sisar Umberta Visconti avioitui dokumentaristin ja ohjaajan Renzo Avanzon kanssa, ja toisen avioliiton hän solmi säveltäjä ja orkesterinjohtaja Franco Manninon kanssa, joka työskenteli yhteistyössä useiden Viscontin filmien tekemisessä. Veli Luigi Visconti avioitui näyttelijä Laura Adanin kanssa.

Luchino suoritti asevelvollisuutensa Pinerolon ratsuväen aliupseerina. Hän vietti keskeisen nuoruutensa kasvattamalla hevosia omalla maatilallaan. Hän harrasti myös oopperaa, josta hän sai runsaasti vaikutteita. Perheellä oli tarjota paljon harrastamisen mahdollisuuksia, sillä isä oli teatteri Teatro alla Scalan suurin tukija ja siksi perheellä oli käytössään oma aitio teatterissa. Äidin salongissa kävivät useat aikakauden merkkihenkilöt, muiden muassa kapellimestari Arturo Toscanini, säveltäjä Giacomo Puccini ja kirjailija Gabrile D’Annunzio.

Luchino Viscontin aloitti uransa elokuvan parissa vasta 30-vuotiaana, ja lähes nelikymppisenä hän ohjasi oman esikoiselokuvansa. Vuonna 1936 hänen ystävänsä, muotisuunnittelija Coco Chanel, tutustutti hänet ohjaaja Jean Renoiriin Ranskassa. Visconti toimi hänen johdollaan kolmantena apulaisohjaajana ja pukusuunnittelijana. Häneen teki syvällisen vaikutuksen Renoirin realismi, jota hän oli mukana toteuttamassa kahdessa elokuvassa (Les basfonds ja Une partie de campagne). Ranskassa hän myös tapasi italialaisia vasemmistolaisia, jotka olivat maanpaossa. He vaikuttivat häneen poliittisesti. Visconti vieraili myös Hollywoodissa ja tutustui siellä elokuvastudioihin, mutta tämä vierailu vuonna 1939 jäi varsin lyhykäiseksi äidin kuoleman takia. Mielenkiintoinen yhteistyö Renoirin kanssa sai jatkoa Tosca-oopperan elokuvaversiolla. Toinen maailmansota sekoitti ranskalaisohjaajan suunnitelmat, ja elokuvan valmisti loppuun ohjaajana saksalainen Karl Koch.

Visconti onnistui tutustumaan joukkoon nuoria intellektuelleja ja kriitikoita toimiessaan avustajana Cinema-lehdessä, jonka oli perustanut Italian diktaattorin Benito Mussolinin poika Vittorio. Hän aloitti yhteistyönsä Roberto Rossellinin kanssa. Näissä merkeissä hän kohtasi myös todennäköisesti elokuvaohjaaja Federico Fellinin. Yhdessä Gianni Puccinin, Antonio Pietrangelin ja Giuseppe De Santisin kanssa Visconti kirjoitti käsikirjoituksen ensimmäiseen elokuvaansa Riivaajat (1943). Elokuvaa pidetään ensimmäisenä neorealistisena elokuvana. Se perustui James Cainin useasti filmattuun teokseen The Postman Always Rings Twice. Elokuvan pääroolissa oli Clara Calamai, joka oli viime hetkellä tullut Anna Magnanin tilalle. Vuonna 1948 Visconti käsikirjoitti ja ohjasi elokuvan Maa järisee (La terra trema), joka perustui mekaanikko Ginon elämästä kertovaan Giovanni Vergan romaaniin I Malavoglia.

Visconti oli yksi harvoista neorealistisista ohjaajista, jotka onnistuivat työskentelemään koko 1950-luvun ajan. Hän kylläkin siirtyi genren ulkopuolella vuonna 1954 valmistuneella elokuvallaan Senso, joka oli kuvattu Technicolor-värijärjestelmällä. Elokuva sijoittuu vuoteen 1866, jolloin Italia oli yhdistymässä miehittäjävaltioiden ja pienten ruhtinaskuntien muodostamasta hajanaisesta niemimaasta yhdeksi kansakunnaksi. Tapahtumapaikkana on Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian hallitsema Veneton alue. Tarina perustuu Camillo Boniton romaaniin. Tässä elokuvassa Visconti yhdistää realismin ja romantiikan ja siten johdattaa katsojan pois neorealismista. Tätä elokuvaa ovat jotkut kriitikot väittäneet kaikkein viscontimaisimmaksi elokuvaksi.

Vuonna 1957 Visconti voitti Venetsian elokuvajuhlien Hopeisen leijonan elokuvallaan Valkeat yöt. Kyseessä oli Fjodor Dostojevskin novelliin pohjautuva tulkinta rakkaudesta. Elokuvan tärkeissä rooleissa olivat Marcello Mastroianni, Maria Schell, Jean Marais ja Clara Calamai. Livornon kaupunki Italiassa oli inspiroinut ohjaajaa, ja hän oli rakentanut sen Italian elokuvakeskukseen Cinecittaan.

Visconti oli myös kuuluisa näytelmäohjaaja. Eritoten vuosina 1946–1960 hän ohjasi lukuisia töitä Rina Morelli-Paolo Stoppa Companylle; mukana oli myös Vittorio Gassman. Myös ooppera kuului hänen työsarkaansa, ja hänen kaikkein kuuluisin ohjauksensa lienee Donizettin Anna Bolena, joka esitettiin La Scalassa vuonna 1957. Pääosassa esiintyi itse Maria Callas, jonka laulamista oopperoista hän ohjasi myös La Sonnambulan sekä La Traviatan.

Elokuvaohjaajana Visconti palasi uudelleen neorealismin pariin vielä 1960-luvullakin. Rocco ja hänen veljensä kertoo eteläitalialaisesta perheestä, joka on muuttanut Milanoon paremman elämän toivossa. Geoffrey Nowell-Smith on todennut: ”Visconti ilman realismia on sama kuin Lange ilman ekspressionismia ja Eisenstein ilman formalismia…”.

Elokuva Tiikerikissa valmistui vuonna 1962, ja se perustui Giuseppe Tomasi di Lampedusan samannimiseen romaaniin, joka oli kirjoittajansa ainoa, postuumina julkaistu teos. Elokuva käsittelee lähes samaa aihetta kuin Senso, Italian yhdistymisen vaikeutta, mutta katsottuna Italian eteläisen osan, eritoten Sisilian kautta. Tarina kuvaa uuden ja vanhan yhteentörmäystä monella tasolla, niin rakkaudessa kuin yhteiskunnassakin. Vanha ruhtinas pitäytyy entisessä, vaikka uusi aika ja Italian yhdistyminen on jo läsnä. Luokkarajat rikkova rakkaus kruunaa kaiken. Rooleissa nähdään Burt Lancaster, Claudia Cardinale sekä Alain Delon. Elokuva sai Kultaisen palmun Cannesin elokuvajuhlilla. Kirjailija Alberto Moravia on todennut, että Tiikerikissa on Viscontin elokuvista puhtain, tasapainoisin ja todellisin.

Vuonna 1969 valmistui Viscontin elokuva Kadotetut, josta hän oli Oscar-ehdokkaana parhaasta ohjauksesta. Elokuva kertoo vauraan saksalaisen teollisuusperheen hajoamisesta ja natsismiin sortumisesta. Tässä elokuvassa tulee hyvin esille ohjaajan esteettiset pyrkimykset, dekadenssi ja puhdas kauneus.

Viimeisinä elinvuosinaan hän käytti elokuviensa päätähtenä Helmut Bergeriä, esimerkiksi Kadotetuissa ja Ludvig II:ssa, kuin myös elokuvassa Intohimo ja väkivalta, jossa kuvataan fasismin nousua aikakauden eli 1970-luvun Italiassa. Elokuvassa on myös vahva panos Burt Lancasterilta. Viscontin viimeinen elokuva oli Rakkautta Roomassa, jossa kuvataan uskottomuutta.

Visconti kuoli Roomassa sydänkohtaukseen 69-vuotiaana. Hän oli adoptoinut Helmut Bergerin, jolle hän jätti arvonnimensä ja omaisuutensa. Ischian saarella Napolinlahdella on Viscontin muistolle omistettu museo.

• Riivaajat (Ossessione, 1943)
• Maa järisee (La terra trema, 1948)
• Bellissima (1951)
• Kohtaus elokuvasta Meidän naisemme (Siamo donne, 1953)
• Senso (1954)
• Valkeat yöt (Le notti bianche, 1956)
• Rocco ja hänen veljensä (Rocco e i suoi fratelli, 1960)
• Il lavoro, episodi elokuvasta Boccaccio ’70 (1961)
• Tiikerikissa (Il Gattopardo, 1962)
• Tuhon tähdet (Vaghe stelle dell’Orsa, 1965)
• La strega bruciata viva, episodi elokuvassa Nykypäivän noitia (Le streghe, 1966)
• Sivullinen (Lo straniero, 1967)
• Kadotetut (La caduta degli dei, 1969)
• Kuolema Venetsiassa (Morte a Venezia, 1971)
• Ludwig II (Ludwig, 1973)
• Intohimo ja väkivalta (Gruppo di famiglia in un interno, 1974)
• Rakkaus Roomassa (L’innocente, 1976)

• Les basfonds Jean Renoir (1936)
• Virta (Une partie de campagne, Jean Renoir, 1936)
• La Tosca Jean Renoir ja Carl Koch (1940)

• Kunnian päiviä (Giorni di gloria, yhteisohjauksena, 1945)
• Appunti su un fatto di cronaca, epidosi ohjelmaan Documento mensile n. 2, (1951)
• Alla ricerca di Tadzio (1970), elokuvan Kuolema Venetsiassa pääosan esittäjän etsintä.

• Parenti terribili (Kauheat vanhemmat), Jean Cocteau (1945)
• Quinta colonna (Viides kolonna), Ernest Hemingway (1945)
• La macchina da scrivere (Kirjoituskone), Jean Cocteau (1945)
• Antigone, Jean Anouilh (1945)
• A porte chiuse (Suljetut ovet), Jean-Paul Sartre (1945)
• Adamo, Marcel Achard (1945)
• La via del tabacco, John Kirkland, Erskine Caldwell-sovitus, (1945)
• Il matrimonio di Figaro (Figaron häät), Pierre Augustin Caron De Beaumarchais, (1946)
• Delitto e castigo, Gaston Bary, Fjodor Dostojevski-sovitus, (1946)
• Zoo di vetro di Tennessee Williams (1946)
• Euridice, Jean Anouilh (1947)
• Rosalinda (Miten haluatte), William Shakespeare (1948)
• Un tram che si chiama desiderio (Viettelysten vaunu), Tennessee Williams (1949)
• Oreste, Vittorio Alfieri (1949)
• Troilo e Clessidra, (Troilus ja Cressida), William Shakespeare (1949)
• Morte di un commesso viaggiatore (Kauppamatkustajan kuolema), Arthur Miller (1951)
• Un tram che si chiama desiderio, (Viettelysten vaunu), Tennessee Williams (1951)
• Il seduttore, Diego Fabbri, (1951)
• La locandiera, Carlo Goldoni (1952)
• Tre sorelle, (Kolme sisarta), Anton Tšehov (1952)
• Il tabacco fa male, Anton Tšehov (1953)
• Medea, Euripides (1953)
• Come le foglie, Giuseppe Giacosa (1954)
• Il Crogiuolo, Arthur Miller (1955)
• Zio Vania (Vanja eno), Anton Tšehov (1955)
• Contessina Giulia, (Neiti Julia), August Strindberg (1957)
• L'impresario di Smirne, Carlo Goldoni (1957)
• Uno sguardo dal ponte, Arthur Miller (1958)
• Immagini e tempi di Eleonora Duse (1958)
• Veglia la mia casa, angelo, Ketti Frings, Thomas Wolf-sovitus, (1958)
• Deux sur la balançoire, William Gibson (1958)
• I ragazzi della signora Gibbons, Will Glickman ja Joseph Stein (1958)
• Figli d'arte, Diego Fabbri (1959)
• L'Arialda, Giovanni Testori (1960)
• Dommage qu'elle soit une p..., John Ford (1961)
• Il tredicesimo albero, André Gide (1963)
• Après la chute, Arthur Miller (1965)
• Il giardino dei ciliegi, (Kirsikkapuisto), Anton Tšehov (1965)
• Egmont, Goethe (1967)
• La monaca di Monza, Giovanni Testori (1967)
• L'inserzione, Natalia Ginzburg (1969)
• Tanto tempo fa, Harold Pinter (1973)

• Carità mondana, Giannino Antona Traversi, (1936)
• Il dolce aloe, Jay Mallory, (1936)
• Il viaggio, Henry Bernstein, (1938)
• Vita col padre, Howard Lindsay ja Russel Crouse, Clarence Day-sovitus, (1947)

• La vestale, Gaspare Spontini (1954)
• La sonnambula, Vincenzo Bellini (1955)
• La Traviata, Giuseppe Verdi (1955)
• Anna Bolena, Gaetano Donizetti (1957)
• Iphigénie en Tauride, Christoph Willibald Gluck (1957)
• Don Carlos, Giuseppe Verdi (1958)
• Macbeth, Giuseppe Verdi (1958)
• Il Duca d'Alba, Gaetano Donizetti (1959)
• Salomé, Richard Strauss (1961)
• Il diavolo in giardino, Franco Mannino, libreton tekivat Visconti, Filippo Sanjust ja Enrico Medioli (1963)
• La Traviata, Giuseppe Verdi (1963)
• Le nozze di Figaro (Figaron häät), Wolfgang Amadeus Mozart (1964)
• Il Trovatore, Giuseppe Verdi (1964)
• Il Trovatore, Giuseppe Verdi (1964), erilainen ohjaus
• Don Carlos, Giuseppe Verdi (1965)
• Falstaff, Giuseppe Verdi (1966)
• Der Rosenkavalier (Ruusuritari), Richard Strauss (1966)
• La Traviata, Giuseppe Verdi (1967)
• Simon Boccanegra, Giuseppe Verdi (1969)
• Manon Lescaut, Giacomo Puccini (1973)

• Mario e il Mago, koreografia, (1956)
• Maratona di danza, libretto (1957)

• Henry Bacon, Visconti: Explorations of Beauty and Decay

• Henry Bacon: Tiikerikissan aika. Luchino Viscontin elämä ja elokuvat. (Julkaisija: Suomen elokuva-arkisto) Helsinki: VAPK-kustannus, 1992. ISBN 951-37-0759-8 Teoksen englanninkielinen laitos Visconti: Explorations of Beauty and Decay on siitä laajennettu ja päivitetty versio.

• Visconti Elokuva-arkiston sivulla.
• Luchino Visconti Internet Movie Databasessa. (englanniksi)
• luchinovisconti.net (italiaksi)
• Ranskalaisen amatöörin sivusto.
• RAIn sivusto.