Loviisa Ulriika

Luisa Ulrike oli Preussin kuningas Fredrik Vilhelm I:n ja prinsessa Sophia Dorothea von Braunschweig-Lüneburgin toiseksi nuorin tytär ja Preussin kuningas Fredrik II Suuren nuorempi sisar. Hän äidinpuoleinen isoisänsä oli Ison-Britannian ja Irlannin kuningas Yrjö I ja setänsä Yrjö II. Hän oli 14 sisaruksesta järjestyksessä kymmenes lapsi ja aikuiseksi eläneet yhdeksän sisarusta avioituivat saksalaisiin ruhtinassukuhin.^[3]

Hänelle annettiin ranskalaisen valistuksen aikakauden mukainen edistyksellinen koulutus Marthe de Roucoulle ja Maturin Veyssiére la Croze'n johdolla, jotka olivat ranskalaisia hugenotteja. Hän sai perusteellisen koulutuksen ranskalaiseen kulttuuriin ja kirjallisuuteen. Isänpuoleinen isoäiti, Preussin kuningatar Sophia Charlotta von Hannover (1668–1705) toimi hänelle roolimallina teologisiin ja filosofisiin kysymyksiin perehtymisessä. Hänen isänsä ei pitänyt pahana tyttärensä älyllisiä kykyjä vaikka paheksui poikiensa huonoa kiinnostusta tiukan utilitaristiseen opinto-ohjelmaan ilman mitään humanistisia aineita, ei tehnyt niin Luisa Ulriken tapauksessa, joka oli kuulemma isänsä suosikki.^[3]

Hän osasi äidinkielensä ranskan lisäksi saksaa, latinaa, italiaa ja englantia sekä opetteli myös ruotsia.^[4]

Hänellä ja vanhimmalla veljellä, tulevalla Fredrik Suurella, oli kohtuullisen hyvä suhde, ja he jakoivat kiinnostuksen tieteeseen ja kulttuuriin. Hänen suosikkisisaruksiaan ​​olivat nuorempi veli Pommerin kuvernööri August Vilhelm (1722–1758), jonka poika oli Preussin kuningas Fredrik Vilhelm II ja vanhempi sisar Sophia Dorothea (1719–1765). Veljensä Fredrikin sivistys- ja kulttuurimyönteisessä hovissa hänet esiteltiin Voltairelle, jonka kanssa hänelle syntyi elinikäinen kirjeenvaihto sekä luonnontieteilijä Pierre Louis Moreau de Maupertuis'lle.^[3]

Poliittisista syistä hänet naitettiin vuonna 1744 Ruotsin kruununprinssiksi vuonna 1743 tulleelle Lyypekin ruhtinaspiispa Aadolf Fredrikille, joka kuului Holstein-Gottorp sukuun.^[5] Avioliitto oli osana suunnitelmaa Venäjän, Preussin ja Ruotsin kolmikantaliitosta, jota ei koskaan toteutettu.^[3]

Luisa Ulrike ja Aadolf Fredrik avioituivat 17. heinäkuuta 1744 per procutionem Berliinissä, hänen suosikkiveljensä August Vilhelm toimi poissaolevan sulhanen edustajana. Häntä saattoivat Berliinistä Ruotsin Pommeriin kreivi Carl Gustaf Tessin, tämän puoliso Ulla Tessin ja puolison veljentytär Charlotta Sparre, joka nimitettiin Luisa Ulriken hovineidoksi. Hän piti omasta seurueestaan vain hovirouvansa Wilhelmine von der Knesebeckin ja pari preussilaisen seurueensa lakeijaa.

Seurue purjehti Rügenistä ja saapui Karlskronaan, missä puoliso, kruununprinssi Aadolf Fredrik toivotti hänet virallisesti tervetulleeksi. Kuningas Fredrik I toivotti heidät tervetulleeksi 18. elokuuta 1744 Drottningholmin linnassa, jossa heidän toinen hääseremoniansa järjestettiin samana päivänä, jota seurasivat juhlat, hovivastaanotto ja avioliiton täytäntöönpano.

Ruotsiin saapumisensa jälkeen Aadolf Fredrik pysyi erossa puoluepolitiikasta. Lovisa Ulrika oli heti liittynyt hattupuolueeseen ja saanut Aadolf Fredrikin ottamaan kantaa. Carl Gustaf Tessin, hattupuolueen johtava poliitikko, nimitettiin valtakunnan marsalkaksi. Lovisa Ulrika pyrki murskaamaan Venäjän keisarikunnan vaikutusvallan ja onnistui siinä vuosien 1746–1747 valtiopäivillä, jossa Aadolf Fredrik nimitettiin "generalissimukseksi" ja sovittiin liitosta Preussin kanssa. Tätä ajanjaksoa voidaan pitää Lovisa Ulrikan poliittisen toiminnan menestykseimpänä vaiheena. Hänen ensimmäinen lapsensa Gustav (kuningas Kustaa III) syntyi vuonna 1746, jota seurasivat vuonna 1748 Karl (kuningas Kaarle XIII), Fredrik Adolf vuonna 1750 ja Sofia Albertina vuonna 1753. Lasten syntymät vaikuttivat suuresti Lovisa Ulrikan ja Aadolf Fredrikin saamaan suureen suosioon.^[3]

Lovisa Ulrikan elämä Aadolf Fredrikin kanssa oli onnellista. Historiankirjoituksessa Aadolf Fredrik kuvataan yleensä heikkotahtoisena ja merkityksettömänä yksilönä. Hänen rooliaan poliittisella, kulttuurisella ja sotilaallisella alalla ei kuitenkaan ole tutkittu riittävästi. On paljon todisteita siitä, että hänellä ja Lovisa Ulrikalla oli samat tavoitteet, vaikkakin eri rooleihin jaettuina – he työskentelivät yhdessä herttuallisena "tiiminä".^[3]

Aadolf Fredrik käsitteli sotilaallisia kysymyksiä, kuten 1740-luvulla aloitettuja suuria linnoitushankkeita. Lovisa Ulrikasta tuli taiteitten, historiallisten ja kielellisten asioiden suojelija, ja he molemmat pyrkivät täyttämään rooliaan herttuallisena rakennusmestarina sekä taiteen ja tieteen suojelijana. Heidän yhteistyöhönsä sisältyi dynastinen ja poliittinen strategia. Lovisa Ulrikan veli Fredrik II Suuri oli tärkeä osa hänen poliittista aktiivisuuttaan, veljen ensimmäinen tehtävä oli edistää Ruotsin ja Preussin liittoa. Omalta osaltaan hän etsi veljensä tukea Ruotsin hallitusmuodon muuttamiseen tuloksetta. Hän oli kasvanut sotilaallisessa absolutistisessa valtakunnassa, ja havaitsi, että valtiopäivien määräävä vaikutus Ruotsissa vapauden aikana poikkesi luonnon määrittämästä järjestyksestä. Alusta pitäen hän teki ensisijaiseksi poliittiseksi tavoitteekseen lisätä kuninkaan valtaa.^[3]

Hänestä tuli Ruotsin kuningatar vuonna 1751.^[5] Seuraavana vuonna Aadolf Fredrik teki tutustumismatkan Suomeen. Tämän matkan eräs seuraus oli, että Degerbyn kaupungin nimi vaihdettiin Loviisaksi.^[6]

Lovisa Ulrikan ja hattupuolueen välille syntyi kuitenkin ristiriitoja muun muassa kruununprinssi Kustaan ja Tanskan prinsessa Sofia Magdalenan kihlauksesta vuonna 1751, joka oli valtiopäivien päätös ja vastoin Lovisa Ulrikan ja Aadolf Fredrikin tahtoa.^[3] Kuningattaren ehdokas oli hänen sisarensa Sophia Dorothean tytär, prinsessa Philippine Auguste Amalie von Brandenburg-Schwedt (1745–1800).^[7] Kun Adolf Fredrik nousi valtaistuimelle vuonna 1751, hattupuolueen aiemmin vihjailema tuki kuninkaallisen vallan laajentamiselle epäonnistui. Lovisa Ulrikan ja Aadolf Fredrikin ympärille muodostui kolmas osapuoli, niin sanottu hovipuolue. Lovisa Ulrikan ponnistelut koskivat edelleen itse hallintoa – itse asiassa hän oli usein samaa mieltä hattujen politiikan kanssa. Hänen pyrkimyksensä voittaa oman puolueensa johto epäonnistui. Ristiriidat johtivat myös välirikkoon Carl Gustaf Tessinin kanssa, joka oli ollut tärkeä poliittinen liittolainen, hovin keskeinen hahmo ja kruununprinssin opintojen ohjaaja.^[3]

Lovisa Ulrika oli kaunis ja älykäs nainen, joka osallistui aktiivisesti politiikkaan. Hän oli oppinut Preussin hovissa kunnioittamaan vahvaa ja itsevaltaista hallitsemistapaa, joten hän ei halunnut hyväksyä Ruotsin vapauden ajan poliittista järjestelmää, jossa säädyt käyttivät valtaa ja kuningas oli pelkkä nimellinen valtionpäämies. Loviisa Ulriikan voidaan sanoa ottaneen elämäntehtäväkseen Ruotsin kuninkaan vallan kasvattamisen. Käytännössä tämä tarkoitti kuningattaren vallan kasvattamista, sillä kuningas Aadolf Fredrik oli luonteeltaan leppoisa mies, jolla ei ollut edellytyksiä vastustaa lujatahtoista puolisoaan.^[3]

Pelkällä tahdolla ei kuitenkaan voitu saada Ruotsin säätyjä luopumaan vallastaan. Kuningaspari yritti hajottaa valtiopäivät ja tehdä näin vallankaappauksen vuonna 1756. Säätyvaltiopäivillä pappissäädyn edustajat antoivat viran puolesta kirjeen kuningattarelle varoittavaksi nuhteeksi. Tehtävän sai Karl Fredrik Mennander ja kirjeessä lueteltiin kuningattaren koko valtiollinen syntirekisteri ja lopuksi vaadittin vakavasti parannukseen.^[8] Kuningatar joutui pyytämään säädyiltä anteeksi huonoa käytöstään.

Valtiopäivät 1755–1756 merkitsi uusia takaiskuja. Aadolf Fredrikin voimattomuus vahvistui ja säädyt, jotka epäilivät, että kruununprinssi oli kasvatettu polittisesti väärin, vaihtoivat hänen opintojen ohjaajansa ja osan hovivirkailijoista vastoin vanhempien tahtoa. Ajatus vallankaappauksesta alkoi syntyä, mutta suunnitelmat paljastettiin ennenaikaisesti, johtajat pidätettiin ja kahdeksan heistä teloitettiin. Yhtenä tuloksena oli muun muassa valtiopäivälaki, jonka tarkoitus oli kuningasparin tilapäinen toimintakielto. Lovisa Ulrikaa on pidetty vastuullisena vallankaappausyrityksessä, ja hänellä oli kauaskantoisia suunnitelmia. Aadolf Fredrikin rooli ei ole yhtä selkeä ja hänet yritettiin saada näyttämään mahdollisimman vähän syylliseltä. Aadolf Fredrik oli suosittu ja hänen nöyryyttämisensä tai rankaiseminsena olisi vahingoittanut myös Ruotsin mainetta. Samalla olisi syntynyt kuva, että häntä johti hänen puolisonsa, joka tuon ajan ajattelun mukaan oli velvollinen tottelemaan ja alistumaan aviomiehelleen. Kuninkaan imago kuningattaren hallitsemana vähensi hänen uskottavuuttaan valtionhoitajana ja siten kaikkien tulevien kuninkaallisen vallan vahvistamisyritysten tehokasta heikentämistä. Toinen seuraus säätyjen toimista kuningasparille oli se, että kuningattaren poliittinen toiminta tuli näkyvämmäksi mitä hän oli aikonut.^[3]

Kuningatar sai lisää mielipahaa vuonna 1757, kun Ruotsi julisti Pommerin sodan kuningattaren synnyinmaalle Preussille. Sota sujui kuitenkin huonosti, ja lopulta joutuivat säädyt puolestaan nöyrtymään kuningattaren edessä: Lovisa Ulrikaa pyydettiin vuonna 1762 välittäjäksi rauhanneuvotteluihin, joissa toisena osapuolena oli hänen veljensä Preussin kuningas Fredrik II Suuri.^[5] Vastineeksi valtiopäivälaki ja eräät muut asiakirjat 1755-1756 vallankaappausyrityksestä poistettiin. Poliittisessa toiminnassaan Lovisa Ulrika pyrki saamaan aikaan muutoksen hattujen ja myssyjen väleihin, mutta ajoittain hyvistä näkymistä huolimatta se ei onnistunut.^[3]

1760-luvulla Lovisa Ulrika joutui huomaamaan, että hoviin oli ilmestynyt uusi vallantavoittelija. Kruununprinssi Kustaa oli perinyt äitinsä älykkyyden ja kunnianhimon, joten hän alkoi jo hyvin nuorella iällä irtautua äitinsä vaikutusvallasta. Lovisa Ulrikan toiveet oman valtansa lisäämisestä heikkenivät, ja hän alkoi yhä enemmän keskittyä kulttuuriharrastuksiin. Hän arvosti ranskalaista kulttuuria ja oli kirjeenvaihdossa mm. valistusfilosofi Voltairen kanssa.^[5]

Aadolf Fredrik kuoli vuonna 1771 ja Lovisa Ulrika suri häntä syvästi. Myöhemmin samana vuonna hän kuitenkin matkusti Berliiniin, tapasi perheensä ensimmäistä kertaa lähdön jälkeen ja osallistui pääkaupungin henkiseen elämään veljensä Fredrik II:n valtakunnassa. Berliinissä ollessaan hän sai tietää poikansa Kustaa III:n johtamasta vallankumouksesta. Voidaan siis sanoa, että Lovisa Ulrikan poliittiset ponnistelut vihdoin toteutuivat ja hän oli valtavan hämmästynyt poikansa saavutuksesta. Siitä huolimatta ei kestänyt kauan, kun mielipide-erot ilmenivät heidän kahden välillä. Tärkeä tekijä tässä oli ilmeisesti Kustaa III:n poliittinen tarve etääntyä hänestä – hänen ei voitu nähdä, kuten hänen isänsä oli ollut, riippuvainen naisen vaikutuksesta. Heidän henkilökohtainen suhteensa oli ollut monimutkainen pitkään ja se katkesi täydellisesti muutamaa vuotta myöhemmin.^[3]

Leskikuningatar Lovisa Ulrikan välit vanhimpaan poikaansa huononivat entisestään. Vuonna 1778 tapahtui täydellinen välirikko, jonka syynä olivat Lovisa Ulrikan levittämät huhut, joiden mukaan Kustaa III ei olisi poikansa Kustaa Aadolfin oikea isä, vaan kreivi Adolf Fredrik Munck af Fulkila.^[5] Äiti ja poika sopivat välinsä herttuatar Charlottan välittämänä vasta kun äiti teki kuolemaa kesällä 1782.^[9]

Drottningholmin linna on edelleen tärkein säilynyt Lovisa Ulrikan muistomerkki, jota hän itse uudisti. Hän oli saanut sen häälahjaksi puolisoltaan^[4] ja säilytti palatsin pääpiirteissään Ruotsin suurvalta-ajan muistomerkkinä, kokoontumisia varten sisustetuissa tiloissa esiteltiin hänen toimintaansa taiteen, tieteen ja kirjallisuuden aloilla. Hän rakennutti vuonna 1760 upean kirjaston.^[4] Nämä heijastivat hänen henkilökohtaisia ​​kiinnostuksen kohteitaan samalla kun ne tarjosivat arvovaltaa ja olivat osa vakiintuneita varhaismodernin ruhtinasrooleja. Lovisa Ulrikaan vaikuttivat myös valistusajatus ruhtinaskokoelmista laajempaa tarkoitusta palvelevaksi. Hän toimi myös useiden taiteilijoiden ja kirjailijoiden suojelijana. Vuonna 1753 hän perusti Kongliga Svenska Vitterhets-academienin (Ruotsin kuninkaallinen tiedeakatemia) tarkoituksenaan edistää ruotsinkielen kehitystä, historiallista tutkimusta ja kaunopuheisuutta. Akatemia välitti hänen kulttuuriset intressinsä hovista julkisuuteen. Hän ei kaihtanut toimimasta auktoriteettina akatemian piirissä tavalla, joka tuohon aikaan oli naiselle merkittävää.^[3]

Teatteritaide oli hovikulttuurin kannalta keskeinen ja hänen rakennuttamansa Drottningholmin linnanteatteri^[2] ja Ulriksadalin linnan teatteri^[10] olivat siten tärkeä osa yrityksen edustustehtävää. Italialaisia ​​oopperasarjoja esittivät tunnetut italialaiset laulajat, ranskalaisia ​​laulajia, tanssijoita ja näyttelijöitä palkattiin, ja myös hovin jäsenet esiintyivät. Toinen näkyvä elementti Drottningholmi n ympäristössä on Kina slott, joka on itsessään ainutlaatuinen esimerkki 1700-luvun miljööstä, jossa on yhdistävä kiinalainen teema. Lisäksi siellä oli Kantonin tehdaskaupunki, joka tunnettiin myös nimellä Drottningholms Halloch Manufakturrätt, jossa työstettiin ja valmistettiin korkealaatuisia tekstiilejä ja rautaa. Kuningatar oli myös erittäin kiinnostunut utilitaristisesta viljelystä, peltoviljelystä ja puiden istutuksesta Drottningholmissa ja osoitti siten kiinnostuksensa tuolloin tärkeää maanparannusaiheeseen.^[3]

Poliittisen eliitin ja kuningasparin välillä vallitsi yksimielisyys siitä, että kuningasperheen oli suotavaa toimia tieteen, taiteen ja kirjallisuuden suojelijana sekä edistää imagoa Ruotsista terveenä ja kulttuurisesti korkeatasoisena rakennustöiden ja toimeksiantojen avulla. Lovisa Ulrikalle politiikka pysyi päätoimialueena ja siinä hän uskoi täyttävänsä todellisen velvollisuutensa Ruotsin kuningattarena.^[3]

Lovisa Ulrika kuoli influenssaan 61-vuotiaana heinäkuussa 1782 Svartsjön linnassa. Hänen on haudattu Riddarholmin kirkkoon.^[3] Hänen kuolinvuoteelleen saapuivat lapset Kustaa III, mukanaan poikansa kruununprinssi Kustaa, jonka isoäiti näki ensimmäistä kertaa sekä nuorin poika Fredrik Aadolf ja tytär Sofia Albertina. Miniä Hedvig Elisabet Charlotta toimi välittäjänä Kustaa III:n ja Lovisa Ulrikan neljä vuotta kestäneessä välirikossa joka saatiin viime hetkillä sovituksi.^[9]

Lovisa Ulrikan ja Aadolf Fredrikin lapset:

1. kuolleena syntynyt lapsi (1745)^[2]
2. Kustaa III (1746–1792), Ruotsin kuningas 1771–1792^[3]; avioitui 1766 Tanskan prinsessa Sofia Magdalenan kanssa, yksi eloon jäänyt perillinen, Kustaa IV Aadolf
3. Kaarle XIII (1748–1818)^[3], Södermanlandin herttua, Ruotsin kuningas 1809–1818; avioitui 1774 prinsessa Hedvig Elisabet Charlotta von Holstein-Gottorpin kanssa, ei eloon jääneitä jälkeläisiä.
4. Fredrik Aadolf (1750–1803)^[3], Itä-Götanmaan herttua, ei koskaan avioitunut, ei laillisia jälkeläisiä. Eli vuosina 1778–1793 hovissa hyväksytyn virallisen rakastajattarensa, balettitanssijatar Anna Kristina Sophia Hagmanin (1758–1826) kanssa, heille syntyi 1787 tytär Sophia Frederica ja vuosina 1795–1800 balettitanssijatar, näyttelijätär Euphrosyne Löfin (1772–1828) kanssa Tullgarnin linnassa.
5. Sofia Albertina (1753–1829)^[3], prinsessa, Quedlinburgin abbedissa, naimaton, ei laillisia jälkeläisiä.

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Loviisa Ulriika Wikimedia Commonsissa

• Helge Pohjolan-Pirhonen: Kansakunnan historia 1: heräävä kansakunta. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1967.