Kommunismin musta kirja

Kirjan toimittaja Stéphane Courtois toteaa esipuheessa: "Yksittäisiin ihmisiin kohdistuneiden rikosten ja erillisissä kohteissa toimeenpantujen summittaisten joukkomurhien lisäksi kommunistiset vallanpitäjät pystyttivät valtansa tueksi hallitusjärjestelmän, jonka varsinaisena toimintatapana on ollut joukkotuhonta."

Vähimmäisarviona uhreista hän esittää seuraavan suuruusluokan:

• Neuvostoliitto: 20 miljoonaa kuollutta
• Kiina: 65 miljoonaa kuollutta
• Vietnam: miljoona kuollutta
• Pohjois-Korea: 2 miljoonaa kuollutta
• Kambodža: 2 miljoonaa kuollutta
• Itä-Eurooppa: miljoona kuollutta
• Latinalainen Amerikka: 150 000 kuollutta
• Afrikka: 1,7 miljoonaa kuollutta
• Afganistan: 1,5 miljoonaa kuollutta
• kansainvälinen kommunistinen liike ja kommunistipuolueet, jotka eivät ole olleet vallassa: ehkä 10 000 kuollutta

Esipuheessa luetellaan myös kommunistien tekemiä kansanmurhia, etnisiä puhdistuksia ja rikoksia ihmisyyttä vastaan eri maissa sekä väitetään: "satojentuhansien tai jopa miljoonien ihmisten kuolemaan johtaneita nälänhätiä on vuoden 1918 jälkeen koettu ainoastaan kommunistisissa maissa", mistä tuoreimpina esimerkkeinä kirjoittaja mainitsee Etiopian ja Mosambikin 1980-luvulla (Pohjois-Korean tilanne selvisi vasta kirjan kirjoittamisen jälkeen). Esipuheen kirjoittaja myös pyrkii perustelemaan, kuinka samankaltaisia kommunistien ja fasistien (erityisesti kansallissosialistien) toimet olivat. Toisin kuin on väitetty, hän ei ota kantaa siihen, oliko kommunismi fasismia pahempaa tai toisin päin.

Courtois myös toteaa osan kirjan tutkija-kirjoittajista olleen aiemmin kommunisteja ja yhä olevan vasemmistolaisia. Heidän motiivikseen hän kertoo: "Nousevalle äärioikeistolle ei heidän vakaumuksensa mukaan saa jättää sitä etuoikeutta, että totuus kuullaan sen suusta." Toisaalta kirjaa on arvosteltu siitä, että se rakentuu alkuperäislähteiden ohella lähinnä vasemmistolaiselle historiantutkimukselle ja sivuuttaa oikeistolaisina pidettyjä tutkijoita.

Itse artikkelien materiaalia on pidetty kuvauksena kommunismin raakuudesta sekä kommunistijohtajien (muun muassa Stalin ja Che Guevara) piittaamattomuudesta inhimillistä kärsimystä kohtaan. Kirja kuitenkaan ei ilmeisesti sisällä uutta materiaalia vaan vain kokoaa yksin kansiin jo tehtyä tutkimusta sekä siteeraa usein alkuperäislähteitä, kuten Leninin kirjeitä. Etenkin yhä kommunististen valtioiden (Kiina, Vietnam, Pohjois-Korea, Kuuba, Laos) kohdalla kirjan lähteitä on pidetty vajavaisina, samoin kansainvälisen kommunistiterrorismin.^{kenen mukaan?}

Kommunismin musta kirja on saanut ylistystä muun muassa johtavissa Yhdysvaltain ja Britannian tiedotusvälineissä mukaan lukien Times Literary Supplement, New York Times Book Review, Library Journal, Kirkus Reviews, The New Republic, National Review ja The Weekly Standard.^[1]

Ministeri Erkki Tuomioja (sd) kirjoitti lukeneensa koko kirjan ja totesi kirjan yli 1000 sivun luetteloiden "teloituksista, kidutuksista, nälänhädistä ja vankileireistä" olevan niin turruttavia, että kirja sopii paremmin tiedon käsikirjaksi kuin lukukirjaksi. Hän myös toteaa kommunismin terrorin olevan "nimenomaan" Leninin eikä Stalinin aloittamaa ja arkistojen näin kumonneen myytin "hyvästä Leninistä". Tuomioja huomauttaa, että jos natsismi ja fasismi olisivat voittaneet maailmansodan, ne olisivat todennäköisesti surmanneet yhteensä yhtä paljon kuin kommunismi, joskin myöntää, että tämä ei lievennä kommunismin rikosten kauheutta. ^[2]

Historioitsija Tony Judt arvostellessaan kirjan The New York Times-lehdessä kirjoittaa:^[1]

»(Kirjassa) oppineet tallentavat ja analysoivat yksityiskohtaisesti kommunistihallintojen kaameita rikoksia ympäri maailman. Faktat ja luvut, joista jotkin ovat ennestään hyvin tunnettuja, toiset äskettäin vahvistettuja tähän asti suljetuista arkistoista, ovat vastaansanomattomia. Myytti hyvää tarkoittavista perustajista - hyvä tsaari Lenin, jonka hänen pahat perillisensä pettivät - on kumottu. Kukaan ei enää voi väittää, ettei tiedä tai voi olla varma kommunismin rikollisesta luonteesta, ja niiden, jotka olivat jo alkaneet unohtaa, on pakko muistaa uudelleen.»

Anne Applebaum, journalisti ja kirjan Gulag: A History kirjoittaja:^[1]

»Vakavasti otettava tieteellinen kommunismin rikosten historia: Neuvostoliitto, Itä- ja Länsi-Eurooppa, Kiina, Pohjois-Korea, Kambodža, Vietnam, Afrikka ja Latinalainen Amerikka… Musta kirja todella ylittää monet edeltäjänsä välittäessään kommunismin tragedian suuren mittakaavan sen ansiosta, että kirjoittajat käyttävät laajalti äskettäin avautuneita Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan arkistoja.»

Martin Malia, historian professori Kalifornian yliopistossa Berkeleyssä, kirjoittaessaan lehteen Times Literary Supplement:^[1]

»Julkaisun sensaatio Ranskassa tänä talvena (1999) on ollut karun akateeminen opus, Le Livre Noir du Communisme (Kommunismin musta kirja), joka käsittelee yksityiskohtaisesti kommunismin rikokset vuoden 1917 Venäjältä vuoden 1989 Afganistaniin...[kirja] tekee yhteenvedon tämänhetkisestä tietämyksestämme kommunismin inhimillisestä hinnasta, perustuen arkistoihin missä mahdollista ja muuten parhaisiin toissijaisiin lähteisiin tehden vaadittavat myönnytykset määrällisen arvioinnin vaikeudelle. Niin pidättyväinen kuin tämä inventaario onkin, sen kertautuva vaikutus on musertava. Samanaikaisesti kirja edistää monia analyyttisiä seikkoja.»

Helsingin Sanomat 20.12.2000^[3]:

»"Uraauurtava teos - - Enimmäkseen kirja on hallittua synteesiä alan uusimmista löydöksistä, mutta perustutkimustakin siinä on. - - Lenin laski terrorille perustan - - hirmuvaltiaita. Aikalaisraportit kertovat kidutuksista ja summittaisista teurastuksista - - ruumiskasoja, kyyditysvirtoja, keskitysleirejä, pakkotyötä. - - Espanjan sisällissotaan, jota pidettiin mahdollisuutena valtatukikohdan saamiseen Länsi-Euroopasta. Antifasistisen kansanrintamalinjan nimissä polkaistiin vapaaehtoisjoukot tasavallan tueksi. - - Musta kirja antaa maiden kohtalosta linjakkaan yleiskäsityksen. - - [Maon Kiinassa] jokaisen täytyy tuntea jokaisen muun yksityiset ajatukset - - Kidutukset vietiin julmuuksien äärirajalle ja elävältähautaamista - - maailmanhistorian suurin nälänhätä. - - 20-43 miljoonaa kiinalaista - - "suurta harppausta" ei ole Kiinassa vieläkään julkisesti tuomittu - - Kommunismin mustaa kirjaa ei voi väittää kauttaaltaan virheettömäksi työksi, mutta painoarvoltaan se on harvinaisen musertava ja ajattelemaan pakottava teos. Siihen soisi myös tarttuvan kaikkien, jotka hakevat kuumeisesti oikotietä ihmiskunnan onnelaan."»

Courtois väittää, että 1900-luvulla suurnälänhätiä (satojatuhansia tai miljoonia kuolleita) on vuoden 1918 jälkeen esiintynyt vain kommunistimaissa, mitä Helsingin Sanomien arvostelussa nimitetään "raskaan luokan virheeksi"^[3], tosin esittämättä ainuttakaan vastaesimerkkiä (vastaesimerkeistä selkein on kenties Bengalin nälänhätä vuodelta 1943). Courtoisin arviot järjestelmän kuolonuhreista ovat myös herättäneet arvostelua. Courtoisin pyrkimystä yltää esipuheessa 100 miljoonaan uhriin on arvosteltu, joskin on myönnetty, että on toissijaista, onko luku 100 vai vain 75 miljoonaa.^[3]

Ranskalaiset tutkijat kirjoittivat vastaavalla tavalla laaditun Kapitalismin mustan kirjan vastavedoksi kirjalle. Saksalainen toimittaja Robert Kurz kirjoitti myös saman nimisen teoksen Schwarzbuch Kapitalismus (1999, 'Kapitalismin musta kirja' ei suom.).

Yhdysvaltalaisen, vasemmistolaisen viikkolehden The Nationin toimittaja Daniel Singer syyttää Kommunismin musta kirjaa tendenssimäisyydestä, ruumiiden laskemisesta, yksipuolisesta hyväksikäytöstä ja "idän mustamaalaamisesta lännen kasvojen pesemisen vuoksi". Singerin mukaan tekijöiden tarkoituksena ei ole estää tulevaisuuden kauhut, vaan levittää pelkoa radikaalista muutoksesta. Näin koko kommunismin ideologia kaikkine ihanteineen, pyrkimyksineen, toiveineen ja rakentavine jaksoineen alennetaan pelkäksi kauhusirkukseksi. Stéphane Courtois puolestaan saa haukut matalatasoisesti kirjoittamistaan kappaleista ja yrityksestään asettaa kansallissosialismi ja kommunismi samalle viivalle pelkkien ruumislukujen perusteella.^[4]

Toimittaja Gilles Perraultin mukaan kirjan tiedot perustuvat virheelliseen dataan ja manipuloituihin lukuihin.^[5] Stanfordin yliopiston tutkija Amir Weiner pitää kirjaa heikkotasoisena, epäjohdonmukaisena ja pelkkänä provokaationa.^[6]

Kirjan kirjoittajiin kuuluneet Nicholas Werth ja Jean-Louis Margolin ottivat etäisyyttä Courtoisin näkemyksiin kirjan julkistamisen aikoihin. He torjuivat neuvostojärjestelmän rinnastamisen natsismiin, Werthin mukaan kommunismin ja natsismin välillä on laadullinen ero. Hän sanoi Le Mondessa, että "Neuvostoliitossa ei ollut kuolemanleirejä"^[7] ja että "mitä enemmän natsismia ja kommunismia vertaillaan, sitä ilmeisemmäksi erot käyvät".^[8]

Kommunistisen Tiedonantaja-lehden päätoimittaja Erkki Susi tarttui tuoreeltaan lehdessä julkaistussa artikkelisarjassa kirjassa esitettyihin väitteisiin. Suden artikkelisarja koottiin pamfletiksi Kommunismin mustan kirjan valkeat sivut, jonka Suomen kommunistinen puolue julkaisi vuonna 2001. Pamfletin saatesanoissa Susi toteaa, ettei musta kirja täytä metodiltaan, lähdeaineiston käytöltään alkeellisimpiakaan tieteelliselle tutkimukselle asetettavia vaatimuksia. Sitä ei pidettäisi tieteellisenä tutkimuksena, ellei se käsittelisi kommunismia. Kirjaa kritisoivat myös monet akateemiset tutkijat, kuten Risto Alapuro ja Jukka Relander.^[9]

• Robert Conquest
• Aleksandr Solženitsyn
• Vankileirien saaristo

• Helsingin Sanomain esittely (Arkistoitu – Internet Archive)
• Helsingin Sanomain kirja-arvio (Arkistoitu – Internet Archive)
• Julkaisijan poimimia kirja-arvioita (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi)
• Kirja-arvio - Journal of American History (englanniksi)
• Counting the Bodies - Noam Chomsky (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi)