Empirismi

Klassisen empirismin edustajia olivat Aristoteles ja Tuomas Akvinolainen. Aristoteles katsoi, että kaikki tietämisen muodot tulevat induktiivisesta päättelystä. Moderni, perinteinen empirismi viittaa ennen kaikkea 1600-luvulla syntyneeseen brittiläiseen empirismiin, jota edustivat Francis Bacon, John Locke, George Berkeley ja David Hume, sekä Thomas Hobbes (naturalismi). He hylkäsivät ajatuksen sisäsyntyisistä ideoista, joiden rationalistit katsoivat olevan mielissämme ilman aisteihin perustuvaa kokemusta.

Alun perin käsitettä empiirinen käytti skeptiseen koulukuntaan kuulunut Sekstos Empeirikos viitatessaan niihin antiikin kreikkalaisiin lääketieteen harjoittajiin, jotka hylkäsivät ajan dogmaattiset opit ja luottivat mieluummin todellisuudesta tehtyihin havaintoihin ja sitä kautta saatuun kokemukseen.^[1]

Perinteisen empirismin opinkappaleet muotoili ensimmäisenä John Locke 1600-luvulla. Hän katsoi, että ihmisen mieli on syntyessään tabula rasa eli 'tyhjä taulu', johon kokemukset jättävät merkkinsä. Tällainen empirismi kielsi, että ihmisillä olisi sisäsyntyisiä ideoita (ajatuksia, käsityksiä) tai että mikään olisi tiedettävissä ilman viittausta kokemukseen. Kokemusta tuli käyttää perustana muodostettaessa väitteitä käsitteistä, olemassaolosta, tiedosta, merkityksestä, todellisuudesta, totuudesta ja yleiskäsitteistä. Kokemuksella voidaan tarkoittaa joko kaikkea tietoisuuden sisältöä tai se voidaan rajoittaa pelkästään aisteihin.^[2]

Historiallisesti filosofinen empirismi asetetaan usein vastakkain mannermaisen rationalismin kanssa, joka laajasti ilmaistuna katsoo, että iso osa tiedosta perustuu järkeen aisteista riippumatta. Nykyisin tämän vastakkainasettelun katsotaan olevan liiallinen yleistys, koska merkittävimmät mannermaiset rationalistit (Descartes, Spinoza ja Leibniz) olivat myös oman aikansa empiirisen "tieteellisen metodin" puolestapuhujia. Vastaavasti Locke katsoi, että osa tiedosta (kuten tieto jumalan olemassaolosta) voitiin saada yksin intuition ja päättelyn avulla.

Pääartikkeli: Empiirinen menetelmä, empiirinen tutkimus

Tieteen ja tieteellisen menetelmän keskeinen käsite on, että kaiken todistusaineiston tulee olla kokemukseen perustuvaa tai kokemusperäiseen havaintoon perustuvaa, eli sen tulee riippua pelkästään aistein havaittavista todisteista. Toisessa merkityksessä "kokemusta" tai "empiiristä" voidaan käyttää synonyyminä "kokeelliselle". Nämä eroavat termin empiirinen filosofisesta käytöstä siinä, että empiiristä käytetään adjektiivina. Termiä empiirinen käytetään sekä luonnontieteissä että yhteiskuntatieteissä, ja se viittaa havainnoilla ja kokeilla testattavissa olevien työhypoteesien käyttämiseen. Tieteelliset väittämät perustuvat siis dogmaattisten lauselmien sijasta havainnoille ja kokemukselle.

Empiiriset menetelmät ovat hallinneet tiedettä näihin päiviin saakka. Empirismi pohjusti tieteellisen menetelmän joka edustaa perinteistä näkemystä todellisuustutkimuksesta ja sen edistymisestä.

Käsitettä puoli-empiirinen käytetään joskus kuvaamaan teoreettisia menetelmiä jotka hyödyntävät perustavanlaatuisia aksioomia eli peruslauseita, vakiintuneita tieteellisiä lakeja ja aiempia kokeellisia tutkimustuloksia tieteellisten mallien muodostamisessa ja teoreettisessa tutkimuksessa. Historiografiassa empirismi viittaa empiristiseen historiografiaan, dokumenttien tulkinnan ja niin sanotun historiallisen teleologian koulukuntaan, joka on saanut alkunsa Leopold von Ranken töistä.

• Jyrkät kokemusajattelun kannattajat ovat sitä mieltä, että kaikki inhimillinen tietämys on puhtaasti kokemukseen perustuvaa.
• Maltilliset empiristit ovat sitä mieltä, että kaikki tosiasiaväitteitä koskeva inhimillinen tietämys on puhtaasti kokemusperäistä. Tämä oli David Humen näkemys.
• Naiivin empirismin mukaan kaikkien ideoiden ja teorioiden tulee olla testattavissa todellisuudessa, eikä niiden tule saada vaikutteita ennalta omaksutuista ajatuksista.
• Konstruktiivinen empirismi vaatii vain, että teoriat kuvaavat oikein todellisuuden havaittavissa olevia osia. Tällaisia teorioita pidetään "empiirisesti riittävinä" tai "tarkoituksenmukaisina". Jos teoriasta tulee vakiintunut, sitä pidetään "hyväksyttynä". Tällöin teorian katsotaan olevan empiirisesti paikkansapitävä, ratkaisevan tulevia ongelmia ja olevan käytettävissä teorian laajentamiseksi ja kehittämiseksi. Termin kehitti Bas C. van Fraassen (The Scientific Image, 1980).

Varhaiseen empirismiin voidaan lukea muun muassa Aristoteleen, Tuomas Akvinolaisen ja Roger Baconin tekemä tietoteoreettinen työ.

Länsimaisen filosofian ensimmäisiä empiristejä olivat todennäköisesti 400-luvun eaa. sofistit, jotka hylkäsivät esisokraattisille filosofeille kuten Parmenideelle, Herakleitokselle ja Pythagoraalle tyypilliset rationaaliset maailmanselitykset ja keskittyivät sen sijaan sellaisiin konkreettisempiin kohteisiin kuin ihmisiin ja yhteiskuntaan.^[3] Täytyy kuitenkin huomata, että esimerkiksi Platon (427–347 eaa.) kirjoitti dialogissaan Protagoras, että sofistit olivat melko epäempiristisiä, katsoen heidän suosivan mieluummin semantiikkaa ja näennäisyyksiä puolueettoman tutkimisen ja sisällön sijaan. Skeptikot kuitenkin hyödynsivät skeptisiä semanttisia argumentteja, käyttäen puhtaan järjen väitteitä torjuessaan esimerkkejä jotka kuulijat saattoivat välittömästä nähdä ja ymmärtää.

Noin sata vuotta myöhemmin Aristoteles (384–322 eaa.) laittoi suuren painon aistien vastaanottamille asioille eli a posteriori -tyyppisille havainnoille. Aristoteleen näkemys oli osittain reaktio Platonin syvästi rationalistista ja hyvin teoreettista lähestymistapaa vastaan. Aristoteles sovelsi termiä luonnonfilosofia pyrkimykseen saada selvää luonnollisesta maailmasta. Hän käytti menetelmää, joka alettiin tuntea myöhemmin induktiivisena päättelynä, päästäkseen aistihavainnoilla luonnontieteessä esittämiinsä kategoriointeihin ja periaatteisiin. Tämä oli suoraan vastakkainen Platonin ideaopille, joka perustui hyvin pitkälti a priori -tyyppisille oletuksille. Myöhemmällä kaudellaan Aristoteleen epäluulo Platonin näkemyksiä kohtaan vain kasvoi ja hän alkoi vaatia kaikelta induktiiviselta päättelyltä yhä selvempää empiiristä vahvistusta (Toinen analytiikka). Aristoteles myös määritteli empirismin perusajatuksen, että inhimillinen tieto todellisuudesta perustuu aistikokemukseen.^[4]

Sukupolvi Aristoteleen jälkeen sekä stoalaiset että epikurolaiset muotoilivat vielä selvemmin empiristisiä selityksiä ideoiden ja käsitteiden muodostamiselle. Stoalaiset esittivät jo kaksituhatta vuotta ennen Lockea, että ihmismieli on puhdas kirjoitustaulu, joka täyttyy ideoilla aistihavaintojen kautta. He kuitenkin katsoivat myös, että ihmismielessä on joitakin "yleisiä ajatuksia", jotka ovat kaikkien ihmisten mielessä a priori. Epikurolaisilla oli vielä vahvemmin empiirinen a posteriori -tyyppinen näkemys. Heille mielen käsitteet olivat muistissa olevia kuvia tai kokemuksia jotka olivat peräisin aiemmasta aistikokemuksesta ja aistimukset puolestaan poikkeuksetta hyviä todistuksia niistä syistä jotka saivat aistimukset aikaan. He laativat monimutkaisia selityksiä sille, kuinka oliot tuottavat aistimuksia ja selittivät virheet kausaalisissa pyörteissä tapahtuvilla hajaannuksilla.^[5]

Keskiajan skolastiikassa Tuomas Akvinolainen omaksui Aristoteleelta niin kutsutun peripateettisen aksioomansa,^[6] jonka hän muotoili: "nihil est in intellectu quod non prius in sensu" ("mielessä ei ole mitään mikä ei ensin olisi ollut aisteissa"). Tuomas katsoi, että Jumalan olemassaolo voidaan todistaa päättelyllä aistihavainnoista. Hän sovelsi muunnelmaa aristoteelisesta "aktiivisesta ymmärryksestä", tulkiten sen kyvyksi abstrahoida yleisiä merkityksiä yksittäisestä empiirisestä tiedosta, tavalla jota nykyisin kutsutaan induktiiviseksi päättelyksi.

Varhaiset käsitykset "sisäsyntyisistä ideoista" herättivät paljon keskustelua mannermaisten rationalistien ja brittiläisten empiristien parissa 1600-luvulta 1700-luvulle. Empirismin merkittävimpiä puolestapuhujia olivat John Locke, George Berkeley ja David Hume.

John Locke (1632–1704) vastasi erityisesti René Descartesin puolustamaan mannermaiseen rationalismiin, filosofiseen lähestymistapaan jota ei tulisi sekoittaa yleiseen rationalismiin, ja ehdotti teoksessaan An Essay Concerning Human Understanding (1689) uutta ja lopulta hyvin vaikutusvaltaista näkemystä, jossa kaikki inhimillinen tieto on a posteriori -tyyppistä eli kokemukseen perustuvaa. Locke tunnetaan erityisesti näkemyksestään, jonka mukaan ihmisen mieli on tabula rasa eli 'tyhjä taulu' tai Locken sanoin "valkoinen paperi", jolle aistihavainnoista seuraavat kokemukset kirjoitetaan ihmisen elämän mittaan. Ideoillamme on kaksi lähdettä: aistiminen ja ajatteleminen. Kummassakin tapauksessa tehdään ero yksinkertaisten ja monimutkaisten ideoiden välillä. Yksinkertaiset ideat eivät ole analysoitavissa, ja voidaan jakaa primaarisiin ja sekundaarisiin ominaisuuksiin. Monimutkaiset ideat yhdistelevät yksinkertaisia ideoita ja jaetaan substansseihin, moodeihin (tiloihin) ja suhteisiin. Lockelle tietämyksemme asioista on havaintoja ideoista, ja nämä havainnot ovat joko yhtäpitäviä tai ristiriitaisia keskenään, mikä on kaukana Descartesin harjoittamasta varmuuden etsinnästä.

Sukupolvi myöhemmin irlantilainen piispa George Berkeley (1685–1753) katsoi, että Locken näkemykset avasivat oven joka johtaisi lopulta ateismiin. Hän julkaisi vastauksena Lockelle teoksensa Treatise Concerning the Principles of Human Knowledge (1710), joka esitteli erilaisen, hyvin äärimmäisen empirismin muodon, jossa asiat olivat olemassa ainoastaan sen seurauksena, että ne havaittiin, tai sen perusteella, että ne olivat itse havaitseva olio. Berkeley katsoi, että Jumala suorittaa havaitsemisen ihmisten sijasta silloin, kun ihmiset eivät ole havaitsemassa. Teoksessaan Alciphron Berkeley sanoi, että kaikki järjestys jota ihmiset näkevät luonnossa oli Jumalan kieltä tai käsialaa.^[7] Berkeleyn näkemystä alettiin myöhemmin kutsua subjektiiviseksi idealismiksi.^[8]

Skottilainen filosofi David Hume (1711–1776) lisäsi empirismiin äärimmäisen epäilyn, jota hän käytti muiden muassa Descartesin, Locken ja Berkeleyn esittämiä käsityksiä vastaan. Hume oli omaksunut empiristisen näkemyksen, jonka mukaan kaikki tieto on johdettu aistihavainnoista. Erityisesti hän jakoi kaiken inhimillisen tiedon kahteen luokkaan: ideoiden suhteet ja asiakysymykset (tosiseikat). Matemaattiset ja loogiset väittämät, kuten "suorakulmaisen kolmion kateettien neliöiden summa on yhtä suuri kuin hypotenuusan neliö", kuuluvat ensin mainittuun, kun taas kontingentteja (satunnaisia) havaintoja seuraavat väittämät maailmasta, kuten "aurinko nousee huomenaamulla", kuuluvat jälkimmäiseen. Kaikki ihmisten ideat ovat vuorostaan johdettuja "vaikutelmista". Humelle "vaikutelma" vastasi sitä mitä kutsumme aistimukseksi. Aistimusten muistaminen tai kuvitteleminen vastasi sitä, että ihmisellä on "idea". Ideat olivat siis aistimusten vaimeita kopioita.^[9]

Skeptisiin todisteluihinsa perustuen Hume katsoi, ettei mikään tieto, ei edes kaikkein perustavanlaatuisin tieto todellisuudesta, voi perustua järjellä tehtyihin perusteluihin. Hän katsoi sen sijaan, että käsityksemme ovat enemmänkin tulosta tottumusten kasaantumisesta aistikokemusten kasautumisen seurauksena. Humen tieteellistä menetelmää koskeviin todisteluihin lukeutui myös induktion ongelma. Hän katsoi, että induktiivisen päättelyn lähtökohtana oleviin alkuehtoihin päätyminen vaatii induktiivista päättelyä, mistä seuraa kehäpäätelmä. Humen johtopäätös tästä oli se, ettei ole mitään varmuutta siitä, että tulevaisuus muistuttaisi menneisyyttä. Hän käytti esimerkkinään auringonnousua: emme voi tietää varmuudella induktiivisen päättelyn avulla, että aurinko tulee aina nousemaan idästä — voimme ainoastaan odottaa sitä perustuen siihen, että aurinko on toistuvasti noussut idästä menneisyydessä.

Hume teki johtopäätöksen, että sellaiset asiat kuin käsitys ulkoisen todellisuuden olemassaolosta ja käsitys minuuden olemassaolosta eivät olleet järkiperäisesti oikeutettavissa. Humen mukaan nämä käsitykset voitiin kuitenkin hyväksyä, koska niillä oli perinpohjainen perusta vaistojen ja tapojen myötä. Humen kauaskantoisin perintö on kuitenkin ollut induktiivisen päättelyn oikeutusta vastaan suunnattu skeptinen todistelu, mikä on mahdollistanut sen, että myöhemmät skeptikot ovat voineet esittää samanlaisia epäilyksiä.

Pääartikkeli: Fenomenalismi

Suurin osa Humen seuraajista on ollut eri mieltä hänen johtopäätöksestään, jonka mukaan käsitys ulkoisen todellisuuden olemassaolosta on järjen kannalta epäoikeutettua, katsoen, että Humen omat periaatteet sisälsivät julkilausumattomasti järkiperäisen oikeutuksen tällaiselle käsitykselle, sen sijaan että perustuisivat vain inhimillisille vaistoille, tavoille ja tottumuksille.^[10] Fenomenalismina eli havaittaviin ilmiöihin perustuvana todellisuuskäsityksenä tunnetun äärimmäisen empiristisen teorian, jota ennakoivat sekä Humen että Berkeleyn todistelut, fyysiset oliot eli kappaleet ovat eräänlaisia rakennelmia, tulkittuja rakennelmia, aistikokemuksista.^[11] Fenomenalismin mukaan fyysiset oliot, ominaisuudet, tapahtumat ja kaikki mikä on fyysistä voidaan supistaa mielen olioiksi, ominaisuuksiksi ja tapahtumiksi. Lopulta ainoastaan mielen oliot, ominaisuudet ja tapahtumat ovat olemassa — tästä läheisesti yhteen liittyvä termi subjektiivinen idealismi (ulkoisen todellisuuden kieltäminen). Fenomenalistien ajattelutavan mukaan näkökokemus olemassa olevasta fyysisestä kappaleesta vastasi kokemusta joka kuuluu tiettynlaiseen joukkoon kokemuksia. Tällainen tietyntyyppisten kokemusten joukko on muuttumaton ja johdonmukainen päinvastoin kuin sellaisten kokemusten joukko johon esimerkiksi aistiharhat kuuluvat. Kuten John Stuart Mill esitti asian 1800-luvun puolessa välissä, aine on "pysyvä mahdollisuus olla aistittava".^[12]

Millin empirismi astui merkittävän askeleen eteenpäin Humesta toisessakin suhteessa: Hän katsoi, että induktio on välttämätöntä kaikelle merkitykselliselle tiedolle, mukaan lukien matematiikka. Kuten D. W. Hamlin kirjoittaa:

"[Mill] väitti, että matemaattiset totuudet olivat pelkästään hyvin vahvistettuja yleistyksiä kokemuksesta; matemaattisten päätelmien, joita yleisesti pidetään deduktiivisina [ja a priorisina] luonteeltaan, Mill katsoi perustuvan induktioon. Siten Millin filosofiassa ei ollut sijaa tiedolle joka perustui ideoiden välisiin suhteisiin. Hänen näkemyksensä mukaan looginen ja matemaattinen välttämättömyys on psykologinen; olemme pelkästään kykenemättömiä käsittämään mitään muita mahdollisuuksia kuin niitä joita loogiset ja matemaattiset väittämät esittävät. Tämä on mahdollisesti äärimmäisin tunnettu empirismin muoto, mutta se ei ole löytänyt paljon puolustajia".^[13]

Millin empirismi katsoi siis, että mikään tieto ei tule suorasta kokemuksesta vaan suorasta kokemuksesta tehdyistä induktiivisista johtopäätöksistä.^[14] Muiden filosofien ongelmat Millin näkemyksen suhteet keskittyvät seuraaviin seikkoihin. Ensinnäkin Millin muotoilu aiheuttaa vaikeuksia kuvatessaan mitä suora kokemus on, erottelemalla ainoastaan aktuaalisen ja mahdollisen aistimuksen. Tämä jättää ottamatta huomioon sen käsittelyn, missä tilanteissa tällaisia "pysyvien aistimisen mahdollisuuksien ryhmiä" on yleensäkään olemassa. Berkeley sijoitti Jumalan tähän aukkoon; fenomenalistit, Mill mukaan lukien, jättivät kysymyksen vaille vastausta. Loppujen lopuksi tällainen näkemys jolta puuttuu sopimus muusta "reaalisuudesta" kuin "aistimisen mahdollisuudesta" johtaa subjektiiviseen idealismiin. Sellaiset kysymykset kuin kuinka rakennusten tukipalkit tukevat lattiaa silloinkin kun kukaan ei katso, ja kuinka puut kasvavat silloinkin kun kukaan ei havaitse sitä tai kosketa niitä, jäävät vaille vastausta ja ehkä sellaisiksi ettei niihin voi vastatakaan.^[15] Toiseksi Millin muotoilu jättää avoimeksi mahdollisuuden, että "aukot täyttävät oliot ovat puhtaasti mahdollisia eivätkä lainkaan aktuaalisia".^[16] Kolmanneksi Millin näkemys joka kutsuu matematiikkaa pelkästään erääksi induktiivisen päätelmän lajiksi ymmärtää matemaatikkoja väärin. Se ei ota huomioon matemaattisen tieteen rakennetta eikä menetelmiä, eikä matematiikan tuloksia joihin päädytään joukolla sisäisesti ristiriidattomia deduktiivisia askelia jotka eivät sen enempää nykyisen kuin Millinkään ajan määritelmän mukaan asetu induktiiviselle päättelylle sovitun merkityksen alle.^[17]

Humen jälkeisen empirismin fenomenalistinen kausi päättyi 1940-luvulla, koska tuohon mennessä oli tullut selväksi, ettei fyysisiä kappaleita koskevia lausumia voi kääntää väittämiksi aktuaalisesta ja mahdollisesta aistitiedosta.^[18] Jos fyysisiä olioita koskevien lauselmien tuli olla käännettävissä aistitietoa koskeviksi lauselmiksi, ensin mainitun tulee olla ainakin dedusoitavissa jälkimmäisestä. Tuli kuitenkin ilmeiseksi, ettei ole olemassa äärellistä joukkoa aktuaalista ja mahdollista aistitietoa koskevia väittämiä joista voitaisiin dedusoida edes yhtä fyysistä oliota koskevaa väittämää. Täytyy muistaa, että väittämien kääntäminen tai uudelleen muotoilu täytyy ilmaista normaalin tarkkailijan normaaleissa olosuhteissa käyttämillä käsitteillä. Ei kuitenkaan ole olemassa äärellistä joukkoa väittämiä, jotka on ilmaistu puhtaasti aistihavaintoihin perustuvilla käsitteillä ja jotka voivat ilmaista normaalin tarkkailijan läsnäolon tilan tyydyttävästi. Fenomenalismin mukaan kun sanotaan, että normaali tarkkailija on paikalla, esitetään hypoteettinen väite, jonka mukaan tarkkailija vaikuttaisi aistihavainnolla normaalilta toiselle tarkkailijalle. Tällöin kuitenkin toisen tarkkailijan tulee olla normaali tarkkailija. Jos tämä normaalius halutaan määritellä aistihavainnolla, tarvitaan kuitenkin kolmas tarkkailija, jne.^[19][20]

Pääartikkeli: Looginen empirismi

Looginen empirismi (johdonmukainen kokemustieto) oli varhaisen 1900-luvun pyrkimys muodostaa yhdistelmä toisaalta brittiläisen empirismin olennaisimpien ajatusten (kuten aistikokemuksen vahva painotus tiedon pohjana) ja toisaalta Gottlob Fregen ja Ludwig Wittgensteinin matemaattiseen logiikkaan kehittämien tiettyjen oivallusten välillä. Joitakin tämän liikkeen keskeisiä hahmoja olivat Otto Neurath, Moritz Schlick ja muu Wienin piiri, sekä A. J. Ayer, Rudolf Carnap ja Hans Reichenbach.^[21]

Loogiset empiristit omaksuivat käsityksen filosofiasta tieteen menetelmien, oivallusten ja löytöjen käsitteellisenä selventämisenä. He näkivät Fregen (k. 1925) ja Bertrand Russellin (1872-1970) kehittelemässä loogisessa symbolismissa tehokkaan työkalun, jonka avulla kaikki tieteelliset esitykset voitaisiin rakentaa järkiperäisesti ihanteelliselle, loogisesti täydelliselle kielelle, joka olisi vapaa luonnollisen kielen epämääräisyyksistä ja muodottomuuksista, jotka saivat heidän mukaansa aikaan metafyysisiä näennäisongelmia ja muita käsitteellisiä sekaannuksia. Yhdistämällä Fregen väitteen kaikkien matemaattisten totuuksien loogisuudesta ja Wittgensteinin ajatuksen kaikkien loogisten totuuksien tautologisuudesta, uuspositivistit päätyivät kaikkien väittämien kaksijakoiseen luokitteluun: analyyttiseen (a priori) ja synteettiseen (a posteriori).^[22] Tähän perustuen he muotoilivat vahvan rajanvedon periaatteen eli niin kutsutun todentamisperiaatteen, jossa erotellaan lauseet joissa on mieltä ja lauseet joissa ei ole. Kaikki lauseet jotka eivät olleet puhtaasti loogisia tai joita ei voitu todentaa tuli käsittää vailla merkitystä oleviksi. Seurauksena useimmat metafyysiset, eettiset, esteettiset ja muut perinpeiset filosofiset ongelmat muuttuivat näennäisongelmiksi.^[21]

Loogisten empiristien jyrkkä kokemusajattelu tuli näkyville erityisesti ennen 1930-lukua ajatuksessa, että minkä tahansa aidosti synteettisen väitteen tuli olla palautettavissa perustavanlaatuiseksi väitteeksi (tai joukoksi perustavanlaatuisia väitteitä), joka ilmaisee suoria havaintoja tai aistimuksia. Myöhemmin Carnap ja Neurath hylkäsivät tällaisen fenomenalismin ja suosivat mieluummin tiedon rationaalista rekonstruktoimista objektiivisen aika-tila -fysiikan kielelle. Tämä tarkoittaa sitä, että sen sijaan että fyysisiä olioita koskevat lauseet käännettäisiin aistitiedoksi, tällaiset lauseet tuli kääntää niin kutsutuiksi protokollalauseiksi, esimerkiksi "X paikassa Y ajan hetkellä T havaitsee sitä ja sitä"^[23]

Loogisen positivismin keskeiset väitteet (todentaminen, analyyttisen ja synteettisen ero, reduktionismi, jne.) joutuivat sellaisten ajattelijoiden kuin Nelson Goodmanin, W. V. Quinen, Hilary Putnamin, Karl Popperin ja Richard Rortyn hyökkäysten kohteiksi toisen maailmansodan jälkeen. 1960-luvun lopulla suurin osa filosofeista ei enää kutsunut itseään loogisiksi empiristeiksi, vaikkakin liikkeen vaikutus oli merkittävä nykyaikaisessa analyyttisessä filosofiassa, kuten Michael Dummettilla ja muilla antirealisteilla. Kokemustiedon ja logiikan teoriaa on viime aikoina kehittänyt muun muassa Jaakko Hintikka.

1800-luvun loppupuolella ja 1900-luvun alussa kehittyi erilaisia pragmatismin muotoja. Pragmatismin ideat kehittyivät lähinnä niistä keskusteluista, joita käytiin 1870-luvulla kun Charles Sanders Peirce ja William James vaikuttivat Harvardissa. James teki tunnetuksi termin "pragmatismi" antaen Peircelle kunnian sen keksimisestä. Peirce kuitenkin irtaantui myöhemmistä pragmatismin kehityskuluista ja nimesi alkuperäisen ajatuksen uudelleen "pragmatisismiksi". Tämä näkökulma yhdistää yhdessä pragmaattisen totuusteorian kanssa empiirisen (kokemusperäisen) ja rationaalisen (ideaperäisen) ajattelun.

Charles S. Peircellä (1839–1914) oli suuri merkitys nykyaikaisen empiirisen tieteellisen menetelmän perusteiden luomisessa. Vaikka Peirce kritisoi monia Descartesin rationalismin ominaispiirteitä voimakkaasti, hän ei kuitenkaan hylännyt rationalismia suoralta kädeltä. Sen sijaan hänen ajattelunsa oli yhtäpitävä monien rationalististen ajatusten kanssa, erityisesti sen suhteen, että hänestä rationaaliset ideat voivat olla merkityksellisiä ja menevät pidemmälle kuin tieto, jota empiiriset havainnot tuottavat. Myöhempinä vuosina hän jopa puolusti ideoita tiukan empirismin ja tiukan rationalismin välisissä väittelyissä, osaksi tasapainottaakseen joidenkin ylilyöntejä tietopohjaisen empirismin puolustamisessa.

Yksi Peircen merkittävimpiä panoksia oli määritellä induktiivinen ja deduktiivinen päättely toisiaan täydentäviksi eikä kilpaileviksi, mikä oli ollut yleistä David Humesta lähtien. Peirce lisäsi näihin abduktiivisen päättelyn. Nämä päättelyn kolme muotoa muodostavat yhdessä perustan nykyiselle empirismiin pohjautuvalle tieteelliselle menetelmälle. Peircen lähestymistapa "olettaa, että (1) tiedon kohteet ovat todellisia, (2) todellisten olioiden luonnepiirteet (ominaisuudet) eivät riipu niitä koskevista havainnoistamme, ja (3) kaikki joilla on riittävä kokemus todellisista olioista ovat samaa mieltä niitä koskevista tosiasioista. Peircen fallibilismin opin mukaan tieteen johtopäätökset ovat aina alustavia. Tieteellisen menetelmän rationaalisuus ei riipu sen johtopäätösten varmuudesta vaan sen itseään korjaavasta luonteesta: menetelmän jatkuvalla käytöllä tiede voi havaita ja korjata omat virheensä, mikä johtaa näin totuuden löytämiseen".^[24]

Harvardin aikaisissa pragmatismia käsitelleissä luennoissaan (Lectures on Pragmatism, 1903) Peirce määritteli pragmatismin kolme "kovasinväittämää" ("three cotary propositions of pragmatism", latinan cos, cotis 'kovasin, tahko, hohkakivi'), sanoen niiden laittavan "terävän särmän pragmaattiselle maksiimille". Ensimmäinen näistä oli jo aiemmin mainittu peripateettis-tomistinen havainto ("mielessä ei ole mitään mikä ei ensin olisi ollut aisteissa"), mutta hän katsoi tämän aistihavainnon ja mielen sisällön välisen linkin olevan kaksisuuntainen — hänen mukaansa se mitä meillä on mielessämme on myös alullaan aisteissa. Näin myös aistimukset perustuvat teorioihin ja aistiminen itsessään voidaan nähdä eräänlaisena abduktiona, ainoana erona se, että se ei ole kontrolloitavissa eikä näin myöskään kritisoitavissa. Tämän hän ei katsonut olevan millään tavalla ristiriidassa tieteellisten käsitteiden falsifioitavuuden ja korjattavuuden kanssa, koska tällöin ainoastaan yksittäiset aistimukset yksilöllisyydessään ja "tämyydessään" (skolastikkojen haecceitas) ovat kontrollin ja korjattavuuden ulottumattomissa. Tieteelliset käsitteet ovat kuitenkin luonnoltaan yleisiä ja hetkelliset aistimukset tulevat korjatuksi muussa mielessä niiden suhteen. Tämä ajatus aistimisesta abduktiona on herännyt uudelleen henkiin tekoälytutkimuksen ja kognitiotieteellisen tutkimuksen myötä, esimerkiksi Irvin Rockin^[25] epäsuoran havaitsemisen ajatuksessa.

William James (1842–1910) kehitti termin "radikaali empirismi" 1900-luvun alkupuolella. Hän kuvasi sillä omasta pragmatismistaan syntynyttä haaraumaa, jota hänen mukaansa voitiin käsitellä erillisenä, vaikka se todellisuudessa kietoutuikin hänen käsityksiinsä hänen julkaistuissa luennoissaan. James katsoi, että empiirisesti havaittu "suoraan käsitetty maailmankaikkeus ei vaadi ulkopuolista yli-empiiristä yhdistävää tukea",^[26] millä hän halusi rajata pois sellaisen käsityksen, että voitaisiin saada mitään lisähyötyä etsimällä luonnollisiin ilmiöihin yliluonnollisia selityksiä. Jamesin "radikaali empirismi" ei siis ole radikaalia empirismin kontekstissa vaan hyvin yhdenpitävä termin "empirismi" nykyisen käytön kanssa. Argumentti jolla hän päätyi tähän näkemykseen on sen sijaan herättänyt keskustelua nykyfilosofiassakin.

John Dewey (1859–1952) muokkasi Jamesin pragmatismia instrumentalismiksi. Deweyn teoriassa aistihavainnon rooli on ratkaiseva, sillä hän näki kokemuksen yhtenäisenä asiakokonaisuutena, jonka kautta kaikki muu asetetaan yhteksiinsä, vastakohtana Jamesin näkemykselle kokemuksesta enemmän kollektiivina kuin yksilöllisenä. Deweyn empirismin kanssa yhtäpitävä perusajatus oli, että todellisuus määrittyi aiempien kokemusten kautta. Siksi ihmiset mukauttavat aiemmat kokemuksensa asioista suorittaakseen kokeiluja ja testatakseen sellaisten kokemusten pragmaattista arvoa. Kokemusten arvoa mitataan tieteellisillä välineillä ja mittausten tulokset tuottavat uusia ideoita, jotka palvelevat välineinä tuleville kokeiluille.^[27] Näin ideat säilyttävät Deweyn järjestelmässä sen empiirisen piirteensä, että ne tunnetaan vasta a posteriori.

Usein siteerattujen teosten lyhenteet:

EB n = Encylopedia Brittanica (1985), vol. n

MEP n = Macmillan Encyclopedia of Philosophy (1969), vol. n

SEP = Stanford Encyclopedia of Philosophy (2005)

• Achinstein, Peter, ja Barker, Stephen F. (1969), The Legacy of Logical Positivism: Studies in the Philosophy of Science, Johns Hopkins University Press, Baltimore, MD.
• Aristoteles, On the Soul (De Anima), W.S. Hett (käännös), pp. 1–203 teoksessa Aristotle, Volume 8, Loeb Classical Library, William Heinemann, London, UK, 1936.
• Aristotle, Posterior Analytics.
• Barone, Francesco (1986), Il neopositivismo logico, Laterza, Roma Bari.
• Berlin, Isaiah (2004), The Refutation of Phenomenalism, Isaiah Berlin Virtual Library.
• Bolender, John (1998), "Factual Phenomenalism: A Supervenience Theory"', SORITES, no. 9, pp. 16–31.
• Chisolm, R. (1948), "The Problem of Empiricism", Journal of Philosophy 45, 512–517.
• Dewey, John (1906), Studies in Logical Theory.
• Encyclopedia Britannica, "Empiricism", vol. 4, p. 480.
• Hume, D., A Treatise of Human Nature, L.A. Selby-Bigge (ed.), Oxford University Press, London, UK, 1975.
• Hume, D. "An Enquiry Concerning Human Understanding", teoksessa Enquiries Concerning the Human Understanding and Concerning the Principles of Morals, 2nd edition, L.A. Selby-Bigge (ed.), Oxford University Press, Oxford, UK, 1902.
• James, William (1911), The Meaning of Truth.
• Keeton, Morris T. (1962), "Empiricism", pp. 89–90 teoksessa Dagobert D. Runes (ed.), Dictionary of Philosophy, Littlefield, Adams, and Company, Totowa, NJ.
• Leftow, Brian (ed., 2006), Aquinas: Summa Theologiae, Questions on God, pp. vii et seq.
• Macmillan Encyclopedia of Philosophy (1969), "Development of Aristotle's Thought", vol. 1, p. 153ff; "George Berkeley", vol. 1, p. 297; "Empiricism", vol. 2, p. 503; "Mathematics, Foundations of", vol. 5, p, 188–189; "Axiomatic Method", vol. 5, p. 192ff; "Epistemological Discussion", osissa "A Priori Knowledge" ja "Axioms"; "Phenomenalism", vol. 6, p. 131; "Thomas Aquinas" osassa "Theory of Knowledge", vol. 8, pp. 106–107.
• Marconi, D (2004), "Fenomenismo"', teoksessa Gianni Vattimo ja Gaetano Chiurazzi (eds.), L'Enciclopedia Garzanti di Filosofia, 3rd edition, Garzanti, Milan, Italy.
• Markie, P. (2004), "Rationalism vs. Empiricism", teoksessa Edward D. Zalta (ed.), Stanford Encyclopedia of Philosophy, Eprint.
• Mill, J.S., "An Examination of Sir William Rowan Hamilton's Philosophy", teoksessa A.J. Ayer and Ramond Winch (eds.), British Empirical Philosophers, Simon and Schuster, New York, NY, 1968.
• Morick, H. (1980), Challenges to Empiricism, Hackett Publishing, Indianapolis, IN.
• Peirce, C.S., "Lectures on Pragmatism", Cambridge, MA, March 26 – May 17, 1903. Osaksi uudelleenpainettuna Collected Papers, CP 5.14–212. Uudelleenpainettuna johdannolla ja kommenteilla, Patricia Ann Turisi (ed.), Pragmatism as a Principle and a Method of Right Thinking: The 1903 Harvard "Lectures on Pragmatism", State University of New York Press, Albany, NY, 1997. Uudelleenpainettuna, pp. 133–241, Peirce Edition Project (eds.), The Essential Peirce, Selected Philosophical Writings, Volume 2 (1893–1913), Indiana University Press, Bloomington, IN, 1998.
• Rescher, Nicholas (1985), The Heritage of Logical Positivism, University Press of America, Lanham, MD.
• Rock, Irvin (1983), The Logic of Perception, MIT Press, Cambridge, MA.
• Rock, Irvin (1997), Indirect Perception, MIT Press, Cambridge, MA.
• Runes, D.D. (ed., 1962), Dictionary of Philosophy, Littlefield, Adams, and Company, Totowa, NJ.
• Sini, Carlo (2004), "Empirismo", teoksessa Gianni Vattimo et al. (eds.), Enciclopedia Garzanti della Filosofia.
• Solomon, Robert C., ja Higgins, Kathleen M. (1996), A Short History of Philosophy, pp. 68-74.
• Sorabji, R. (1972), Aristotle on Memory.
• Thornton, Stephen (1987), Berkeley's Theory of Reality, Eprint (Arkistoitu – Internet Archive)
• Ward, Teddy (n.d.), "Empiricism", Eprint.
• Wilson, Fred (2005), "John Stuart Mill", teoksessa Edward N. Zalta (ed.), Stanford Encylopedia of Philosophy, Eprint.

• Adorno, Theodor W., Max Horkheimer & Herbert Marcuse: Järjen kritiikki. (Suomentanut ja toimittanut Jussi Kotkavirta) Tampere: Vastapaino, 1991. ISBN 951-9066-41-1

• Selin, Risto: Ihmeellinen maailma: Skeptikon tietosanakirja. (Ursan julkaisuja 81) Helsinki: Tähtitieteellinen yhdistys Ursa, 2001. ISBN 952-5329-19-4

• Tuomela, Raimo: Tiede, toiminta ja todellisuus: Tieteellisen maailmankäsityksen filosofiset perusteet. (Filosofian kirjasto 11) Helsinki: Gaudeamus, 1983. ISBN 951-662-334-4

• Markie, Peter: Rationalism vs. Empiricism The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)