Eem-interglasiaali

Eem-kausi kesti Pohjois-Saksan liejukerrostumien mukaan noin 12 000 vuotta. Eem-kaudella oli huipussaan hyvin lämmintä, ja vuodenaikavaihtelut luultavasti nykyistä suurempia. Talvet olivat yleensä nykyistä lämpimämpiä ja kosteampia pohjoisella pallonpuoliskolla, mutta jotkut alueet hieman nykyistä viileämpiä. Kausi päättyi monista Keski-Euroopan siitepölysarjoista päätellen melko äkkiä.

Nimenomaan Eemin varhaisessa lämpimässä vaiheessa talvet olivat kosteita ja leutoja ja ilmasto mereinen. Kaudella oli lämpimimmillään Siperiassa tundraa vain aivan Taimyrin niemimaalla ja idempänä Keski- ja Itä-Siperian pohjoisrannoilla joillain alueilla^[11]. Villamammutti lienee harvinaistunut kauden alussa^[12]. Suomen lähialueilla Baltian altaassa Eem-kauden jääkauden megafaunalöydöt ovat harvinaisia, minkä syiksi on ehdotettu mannerjäätikön löytöjä hävittävää vaikutusta ja näiden eläimien todellisesta harvinaisuudesta^[13].

Korkeimmillaan merenpinta nousi 4–6 metriä^[14] nykyisen tason yläpuolelle. Etelämantereella ja Grönlannissa oli 3–5 astetta nykyistä lämpimämpää, ja Grönlannin mannerjäätikkö saattoi olla 30–50 % nykyistä pienempi^[14].

Eem-kautta vastaa varhainen Monastirian-rantaviiva eli Tyrrhenian II -rantaviiva. Joidenkin tietojen mukaan Eem-kauden ilmasto olisi ollut nykyistä epävakaampi. Nämä tiedot perustuvat mm. Grönlannista porattuun GISP 2-jäänäytteeseen, jossa näyttää olevan nopeita vaihteluita. Näiden epäillään johtuvan osaksi jään ja alla olevan maan vuorovaikutuksesta, joka on mm. rutannut jään laskokselle niin, että vanhempi kerrostuma on tullut uuden päälle. Tämän arvellaan kertovan jääkentän melkein sulaneen Eem-kaudella. Myöhempien tutkimusten mukaan Eem-kaudella oli joitain ilmastonvaihteluja, muttei siinä mitassa kuin GISP 2-näytteen mukaan. Kauden ilmaston on havaittu alku- ja loppuvaihetta lukuun ottamatta olleen melko vakaa^[15], niin kuin nykyisen holoseenikaudenkin.

Muinaisten siitepölyjen mukaan Eem-interglasiaali oli keskivaiheillaan 120 000 vuotta sitten pohjoisessa ja keskisessä Euroopassa 2–3 astetta nykyistä lämpimämpi^[16]. Toisten tietojen mukaan maapallon keskilämpötila oli Eem-kaudella noin 6 000 vuoden takaista holoseenin lämpötilaoptimia 2 astetta eli 4 astetta nykyistä lämpimämpi. Planktonlajiston perusteella kylmiä jaksoja olisi ollut 127 000–126 000, 122 000–121 000 ja 117 000 vuotta sitten.

Varsinkin Euraasian mantereen sisäosat lämpenivät talvella^[17], Moskovan seuduilla tammikuun keskilämpö nousi jopa 11 astetta^[17].

Englannin kesälämpötila oli kolme astetta nykyistä korkeampi, ja alueen ilmasto muistutti nykyisen Etelä-Ranskan ilmastoa Bordeaux'n tai jopa Barcelonan leveyksillä.

Lämpötila lienee aaltoillut rajusti MIS 5 -vaiheen alkaessa, sillä edellisen MIS 6 -vaiheen lopussa Portugalin länsipuolen meriveden lämpötila oli noin 15–16 astetta, mutta putosi 130 000 vuotta sitten noin 11 asteeseen. Tämä saattaa kieliä viime jääkauden loppuvaiheen nuoremman dryaskauden tyyppisestä "takatalvesta". Mutta noin 13 000–124 000 vuotta sitten meriveden lämpötila nousi noin 10 astetta, ja erityisen rajusti, noin seitsemän astetta 126 000–124 000 vuotta sitten^[18].

Etelä-Aasiassa satoi Kaspianmeren ja Araljärven pohjoispuolisten arojen seuduilla noin 100 mm nykyistä enemmän^[19] ja Krimin niemimaalla jopa 200 mm nykyistä enemmän. Tämän mukaan Eurooppa oli Eem-kaudella nykyistä huomattavasti kosteampi. Niinpä Volgan suistossa satoi 60 mm/v ja Araljärven seuduilla 500 mm. Krimin niemimaalla satoi 1 000 mm^[20] samoin kuin Pohjois-Puolassa. Itä-Siperiassa Lena-joella satoi 400 mm^[20] eli 100–200 mm nykyistä enemmän^[19].

Joissain tarkasteluissa lämpökauden katsotaan jatkuvan pienten jäätiköitymisten yli 75 000 vuoden takaiseen aikaan asti, jolloin Veiksel-jääkausi alkoi koko ankaruudessaan. Kausi päättyi noin 5 000 vuoden aikana tapahtuneeseen asteittaiseen, jossain määrin aaltoilevaan^[15] 10 asteen viilenemiseen kohti jääkautta. Eemin viileneminen näkyy kasvillisuuskäyrissä noin 120 000 vuotta sitten, ja 117 500 vuotta sitten männyn määrä romahti nopeasti ja kylmään ja kuivaan liittyvän marunan (Artemisia) määrä lisääntyi rajusti Siperiassa 500 vuodessa.

Suomen keskilämpötila oli eräiden tietojen mukaan 2–4 °C, toisten jopa yli 4 °C korkeampi kuin nyt^[21]. Heinäkuu oli 0–4 °C nykyistä lämpimämpi, elokuu yli 3 °C lämpimämpi^[22]. Tammikuu oli Suomessa 2–8 °C nykyistä lämpimämpi, helmikuu yli 4 °C nykyistä lämpimämpi^[23]. Suomessa satoi 50–100 mm nykyistä enemmän^[24].

Etelä-Suomesta oli suuri osa veden peitossa, ja Itämerestä oli yhteys Vienanmereen^[25], ja suuri osa Fennoskandiaa oli saarena. Sekametsä ulottui Oulun korkeudelle tai jopa napapiirille asti^[26], sen pohjoispuolelle Lapissa oli havumetsää^[6]. Ainavihannan lehtimetsän vyöhyke ulottui Etelä-Ruotsissa hieman Skånen pohjoispuolelle asti, ja tammi kasvoi Pietarin leveydellä.

Eem-interglasiaalin Suomen kasvistossa pistää silmään pähkinäpensaan esiintyminen suurina määrinä. Etelä-Pohjanmaalle ulottuivat saarni (Fraxinus), misteli sekä orjanlaakeri, mitkä viittaavat leutoihin talviin. Valkopyökki (Carpinus) levisi eteläiseen ja keskiseen Pohjanmaahan myöhäisessä viilenevässä Eemin vaiheessa, jolloin kuusi yleistyi. Kuusen mukana levisi maahan nykyään Etelä-Ruotsissa viihtyvä kuningassaniainen (Osmunda regalis). Ilmaston kylmetessä mänty ja koivu yleistyivät, Lappiin saapui lehtikuusta ja lopulta koivu oli kasvillisuuden päälaji Pohjanmaalla ennen tundran ruohovartisten kasvien leviämistä alueelle.

Eem-interglasiaalikaudella on nähtävissä kasvillisuuden kehityssarja ensin tundralajeista koivuun ja mäntyyn, sitten jalopuihin ja taas koivuun ja tundraan.

Metsiä kasvoi Nordkappissa Norjassa, nykyisellä tundra-alueella. Puita kasvoi eteläisellä Baffininsaarella nykyisellä tundralla, millä pituusasteella nykyinen puuraja on Quebecin Kuujjuaqissa. Preerian ja metsän raja oli Teksasissa nykyistä lännempänä, Lubbockin lähellä, nykyäänhän se on Dallasin lähellä. Lapissa ja Kuolan niemimaalla kasvoi havumetsää Jäämeren rannoillakin.^[6].

Englannissa kasvoi pääasiassa tammimetsiä mutta myös Etelä-Euroopan puulajeja kuten montpellier’nvaahteraa.

Etelä-Grönlantiin levisi kaudella ensin leppä, sitten kuusi, mänty ja marjakuusi^[27].

Englannissa oli virtahepoja^[28] jopa Durhamin piirikunnassa asti. Niiden jäänteitä on löydetty muun muassa Devonista, Bockfastleighin Dart Bridgestä. Lisäksi Englannissa eli metsänorsuja ja Merckin sarvikuonoja, leijonia, täplähyeenoja, susia sekä suorasyöksyhampaisia norsuja.

Alla on listattu Eem-kauden eläinlajeja:

• Jääkausiajat
• Paleoklimatologia
• Saale-jääkausi

• Desolate Landscapes, John F. Hoffecker, 2002, ISBN 0-8135-2992-1
• A.A Velichko, Longman London 1994, Quaternary Environments of the Soviet Union, ISBN 0-582-30125-4
• Atlas of Paleoclimates and Paleoenvironmants of the Northern Hemisphere - Late Pleistocene-Holocene, Editors-in-chief Burkhard Frenzel, Marton Pecsi, Andrej Alekseevich Velichko, Geographical Research Institute, Hungarian Academy of Sciences, Gustav Fischer Verlag Stuttgart, Budapest-Stuttgart 1992, ISBN 953-7395-24-5 Budapest, ISBN 3-437-30685-X Stuttgart
• Juha Pekka Lunkka: Maapallon ilmastohistoria - kasvihuoneista jääkausiin. Gaudeamus, Helsinki University Press, 2008. ISBN 978-952-495-083-1 [www.gaudeamus.fi Teoksen verkkoversio].

• Ulrich C. Müller, Stefan Klotz, Mebus A. Geyh, Jörg Pross, Gerard C. Bond: Cyclic climate fluctuations during the last interglacial in central Europe (Arkistoitu – Internet Archive)