Dom Mintoff

Mintoff syntyi 1916 Bormlassa, ja hän oli yksi Lawrence ja Concetta Farrugia Mintoffin yhdeksästä lapsesta. Hänen isänsä oli Ison-Britannian merivoimien kokki ja äitinsä rahanlainaaja.^[2] Dom Mintoff opiskeli Maltan yliopistossa tie- ja vesirakennustekniikkaa ja valmistui 1937 kandidaatiksi. Hän sai Rhodes-stipendin Oxfordin yliopistoon ja valmistui sieltä maisteriksi 1939. Mintoff ei pystynyt Maltan piirityksen takia palaamaan kotimaahaansa vaan työskenteli 1941–1943 Britanniassa insinöörinä.^[3]

Mintoff palasi 1943 Maltalle ja liittyi Työväenpuolueeseen. Hän pääsi 1947 parlamenttiin, joka toimi uuden rajoitetun itsehallinnon taanneen perustuslain alaisuudessa. Työväenpuolue oli voittanut vuoden 1947 vaalit, ja Mintoffista tehtiin jälleenrakentamisen ja yhdyskuntarakentamisen ministeri sekä varapääministeri. Samana vuonna hän meni naimisiin brittiläisen Moyra de Vere Bentinckin kanssa. He saivat kaksi tytärtä. Dom ja Moyra asuivat useita vuosia erillään, sillä Moyra halusi asua Englannissa lasten kanssa.^[2]

Työväenpuolue hajosi 1949, kun pääministeri ja puoluejohtaja Paul Boffa erosi ja perusti työläisten puolueen. Mintoff perusti työväenpuolueen uudelleen ja nousi myös sen johtoon. Ero heikensi työväenpuolueiden kannatusta, ja vasta 1955 Mintoffin johtama puolue onnistui voittamaan vaalit. Mintoff nousi näin pääministeriksi.^[4] Hän oli pääministerinä kolme vuotta, ja tuona aikana hän vaikutti moniin yhteiskunnallisiin uudistuksiin.^[3] Mintoff pyrki myös liittämään Maltan Britanniaan. Maltalla olisi oma lainsäändäntöelimensä mutta myös edustajia Britannian parlamentissa. Lisäksi valtio saisi taloudellista tukea, puolustusapua ja muita tukia Britannialta.^[2] Britannia ja Malta saivat sovittua jo edustuksesta parlamentista ja monista taloudellisista asioista, mutta erimielisyyttä herätti taloudellisten uudistusten toteutustavat. Mintoff erosi 1958 protestina ja alkoi ajaa Maltan itsenäisyyttä.^[3]

Mintoff oli 1962–1971 oppositiojohtajana Maltan kansallispuolueen hallitusaikana. Työväenpuolue ajautui tuolloin erimielisyyksiin Maltan katolisen kirkon kanssa. Kirkko vastusti puolueen ajamia poliittisia ja yhteiskunnallisia uudistuksia ja julisti Mintoffin puolueen äänestämisen, sen jäsenien puheiden kuuntelemisen ja puolueen kirjallisuuden lukemisen kuolemansynniksi. Malta itsenäistyi 1964. Työväenpuolue vastusti uutta perustuslakia, jonka avulla Britannia oli sen mukaan sitonut Maltan taloudellisesti ja sotilaallisesti.^[3]

Mintoffista tuli toisen kerran pääministeri vuonna 1971. Hän oli ollut virassa vain muutaman päivän, kun hän oli erottanut kenraalikuvernöörin ja karkottanut Naton Etelä-Euroopan joukkojen komentajan. Mintoff vaati, että Britannia maksaisi huomattavasti enemmän sotilastukikohtien käytöstä kuin aiemmin. Maat pääsivät lopulta uuteen seitsenvuotiseen sopimukseen maaliskuun 1972 lopulla.^[5] Maltalla 1970-luku oli taloudellisen nousukauden aikaa, mihin vaikutti erityisesti hallituksen panostus viennin maksimoimiseen.^[6] Maltassa hyväksyttiin 1974 uusi perustuslaki, joka teki maasta tasavallan ja nosti kuningattaren sijasta presidentin valtionpäämieheksi. Mintoff myös kansallisti monia brittiläisomistuksia olleita yrityksiä.^[3]

Kansainvälisessä politiikassa Mintoff oli aktiivinen rauhan puolestapuhuja ja lähestyi monia sosialisistia ja sitoutumattomia maita. Helsingin konferenssissa hän pyrki saamaan Välimeren alueen mukaan Euroopan rauhan ja turvallisuuden puolesta tehtyihin esityksiin. Mintoff onnistuikin saamaan tarpeeksi tukea, jotta Helsingin sopimukseen saatiin maininta Välimeren alueen turvallisuudesta.^[3]

Britannian sotilastukikohta lähti Maltalta 1979, mikä teki 60 miljoonan dollarin loven maan budjettiin. Mintoff oli alkanutkin hakea tukea mailta, jotka tunnustivat Maltan puolueettomuuden. Miltoffilla oli hyvät suhteet muun muassa Libyan Muammar Gaddafiin, kunnes maat ajautuivat erimielisyyksiin öljykentistä, joita kummatkin vaativat omikseen.^[2] Libyan ohella muut arabimaat ja Kiina tukivat Maltaa. Yhteys arabeihin oli niin vahva, että Mintoff kutsui 1978 Maltaa osaksi arabimaailmaa. Mintoffin viimeistä kautta, joka alkoi 1981, varjostivat jälleen erimielisyydet kirkon kanssa erityisesti sen asemasta maan koulutuksessa.^[5] Puolueen sisäisten erimielisyyksien takia Mintoff erosi 1984 pääministerin ja puoluejohtajan paikoilta.^[3]

Mintoff jatkoi pääministerikausiensa jälkeenkin Maltan parlamentissa. Mintoffin ja työväenpuolueen erimielisyydet kuitenkin kasvoivat, kun puolue luisui ideologialtaan lähemmäksi poliittista keskustaa. Mintoff valittiin 1996 parlamenttiin vielä puolueen listoilta, vaikka hän ajoikin täysin erilaista politiikkaa. Hän vastusti avoimesti ”uuden työväenpuolueen” politiikkaa ja äänesti 1998 epäluottamuslauseen puolesta. Työväenpuolueen hallitus kaatui, ja puolue menetti vaaleissa johtoasemansa kansallispuolueelle. Mintoff itse ei kuitenkaan ollut enää ehdokkaana, vaan hän jätti parlamentin vuonna 1998.^[3]

Mintoff kuoli elokuussa 2012 kotonaan Tarxienissa.^[7] Mintoffille järjestettiin 25. elokuuta valtiolliset hautajaiset Pyhän Johanneksen katedraalissa, Vallettassa.^[8]

• Dom Mintoff Encyclopædia Britannica. 2012. Encyclopædia Britannica Online. Viitattu 24.8.2012. (englanniksi)
• McFadden, Robert D.: Dom Mintoff, Fiery Proponent of Maltese Independence, Dies at 96 NYTimes.com. 20.8.2012. The New York Times Company. Viitattu 24.8.2012. (englanniksi)