Pakina

Pakina on lyhyt, humoristinen kirjoitus, joka yleensä ilmestyy säännöllisesti vakiopaikalla sanoma- tai aikakauslehdessä. Pakina on usein ajankohtainen mielipideteksti. Pakinassa on enemmän sanataiteellisia piirteitä kuin vaikkapa kolumnissa. Pakinan kirjoittajaa kutsutaan pakinoitsijaksi.

Sanaa pakina on johdettu verbistä pakista ’jutella, puhella (huolettoman kevyesti)’.^[1] Pakinan vanhentunut suomenkielinen nimitys on koseria^[2] (ruots. kåseri < ransk. causerie).

Teoksessaan Aiotko kirjailijaksi? Mika Waltari totesi, että ”hyvältä pakinoitsijalta vaaditaan luontaista tyylitaitoa, jota on melkein mahdoton oppia”.

Pakinassa yhdistyy asiapitoinen ja kaunokirjallinen teksti, joten sitä on vaikea luokitella. Pakinat huvittavat monin keinoin: komiikalla, ironialla, satiirilla ja parodialla. Usein pakinat ovat kielellisesti oivaltavia, minkä vuoksi ne muistuttavat runoja. Toisaalta pakinoissa voi olla tarinoita ja vuoropuheluja, jotka ovat näytelmien ainesta.

Pakinatyyli on tuttavallista. Pakinoitsija ikään kuin juttelee lukijan kanssa. Pakinointiin kuuluu olennaisesti normipoikkeama: pakina rikkoo kielen ja tyylin normeja. Muista lehtiteksteistä poiketen pakinassa voidaan liioitella ja vääristellä. Esimerkiksi poliitikko voidaan kuvata täysin kuvitteellisessa tilanteessa.

Pakinalle ominaisia mutta eivät välttämättömiä piirteitä ovat nimimerkin käyttö sekä piirroskuva. Ollin pakinoihin liittyy keskeisesti Erkki Koposen piirros, ja Origon pakinoita kuvitti Pentti Myllymäki.^[3]

Kirjallisuudentutkija Kirsti Manninen on jakanut väitöskirjassaan Ylioppilaslehden pakinat faktisiin ja fiktiivisiin. Faktinen pakina tarkastelee todellisuutta suoraan. Fiktiivinen pakina viittaa todellisuuteen keksittyjen tilanteiden ja vertauskuvallisten kertomusten avulla. Lisäksi Manninen erottaa toisistaan sisältä päin osallistuvat emotionaaliset ja ulkopuolelta tarkkailevat rationaaliset pakinat. Edelleen hän jakaa pakinat väitteleviin faktis-emotionaalisiin, tarkkaileviin faktis-rationaalisiin, myötäeläviin fiktiivis-emotionaalisiin ja anarkistisiin fiktiivis-rationaalisiin pakinoihin.

Väittelevä pakina yrittää tehdä vastustajansa ja heidän mielipiteensä naurunalaisiksi. Tarkkaileva pakina on ulkopuolinen ja tarkkailtavien ilmiöiden yläpuolella. Tällaisen pakinan kieli muistuttaa pääkirjoitusten ja artikkelien kieltä. Nykyään tarkkailevan pakinan erottaa kolumnista lähinnä nimimerkin käyttö.

Myötäelävässä pakinassa pakinoitsija on ikään kuin lukijan ystävä. Pakinassa nauretaan elämän kommelluksille ja vastoinkäymisille. Anarkistisessa pakinassa tapahtumat voivat olla täysin irrationaalisia. Pakinoitsija usein imitoi tai parodioi kielellisiä kankeuksia ja erilaisia ajattelutapoja. Anarkistinen pakinoitsija on sivullinen ja vaikuttaa lukijan mielipiteisiin lähinnä epäsuorasti.

Pakinan piirteitä oli jo antiikin kirjailijoiden teoksissa. Kevyiden ja satiiristen esseiden lajityyppi alkoi kehittyä 1600-luvulla, ja omaksi lajityypikseen pakinan eriytti ensimmäisenä Charles Augustin Sainte-Beuve teoksellaan Les Causeries du lundi (1851–1862).^[3] Pakinan kehittymiseen vaikuttivat vahvasti Richard Steelen ja Joseph Addisonin 1700-luvulla perustamat aikakauslehdet The Tatler ja The Spectator. Ranskassa alettiin 1800-luvulla käyttää pakinasta nimitystä causerie ’lörpöttely’. Sana lainattiin muun muassa englannin ja ruotsin kieleen.

Suomen sanomalehtiin pakinan katsotaan saapuneen 1700-luvulla. Yksi suomalaisen pakinan uranuurtajista oli Aukusti Mäkelä, joka pakinoi nimimerkillä Kaapro Jääskeläinen 1800-luvun loppupuolelta alkaen. Samoihin aikoihin suomenruotsalaisissa lehdissä kirjoitti Gustaf Mattsson. Runoilija Eino Leino oli merkittävä 1900-luvun alun pakinoitsija. Suomalaisen pakinan päätyypeiksi olivat tuolloin nousseet kulttuuripakina, humoristinen pakina ja poliittinen pakina.

Anglosaksisessa kulttuurissa pakina on nykyään kutakuinkin tuntematon tekstilaji. Pakinatyyliset kirjoitukset luokitellaan esseiksi tai kolumneiksi. Saksassa ja Ruotsissa pakina on tutumpi tekstilaji, mutta kolumni on vallannut siltä alaa.

Englannin kielessä ei ole selvää vastinetta sanalle pakina. Lähinnä pakinaa on englannissa causerie tai talk of the town.^[3] Saksassa käytetään pakinasta sanaa Glosse, ruotsissa sanaa kåseri.

Tunnettuja suomalaisia pakinoitsijoita ovat muiden muassa Bisquit (Seppo Ahti, Ilta-Sanomat), Olli (Väinö Nuorteva, Uusi Suomi), Pii (Pirkko Kolbe, Helsingin Sanomat), Origo (Jouni Lompolo, Helsingin Sanomat), Jukka Ukkola (Suomen Kuvalehti), Pikkutakki (Pekka Tiinanen, Iltalehti), Pitko (Matti Pitko Aamulehti) ja Markus Kajo. Satakunnan Kansan pakinoitsija Jonne Jokusta (Eero Harju) pidetään^{kenen mukaan?} Suomen tuotteliaimpana pakinoitsijana. Hän on kirjoittanut Porissa ilmestyvään Satakunnan Kansa -lehdessä vuodesta 1962 lähtien yhteensä 11 091 pakinaa^lähde?.

Monet suomalaiset pakinoitsijat ovat aloittaneet uransa Ylioppilaslehdessä. Lehteen ovat pakinoineet esimerkiksi Olli, Bisquit ja Nenä (Pentti Saarikoski). Myös Ilmari Turja nimimerkillä Teini ja Urho Kekkonen kirjoittivat pakinoita Ylioppilaslehteen, Kekkonen nimimerkeillä K-n, Känä ja Lautamies.^[4]

Pakina voi olla puhemuotoinen. Tunnettuja ovat F. E. Sillanpään sotienjälkeiset radion joulupakinat, Markus Kajon televisioidut Kettunen-ohjelmat, radion YleX-kanavan Leila ja Annukka sekä Juhani Mäkelän Satunnainen matkailija -hahmo television A-studiossa.^[5]

• Följetongi
• Luettelo suomalaisista pakinoitsijoista

• Manninen, Kirsti: Ollista Bisquitiin – Ylioppilaslehden pakinat 1913–1968. Helsinki: Otava, 1987. ISBN 951-1-09058-5
• Sisättö, Vesa: Kotimaisia pakinoitsijoita 1. Helsinki: Avain, 2013. ISBN 978-951-692-979-1