Saatana

Saatana eli paholainen tai piru on monien uskontojen, etenkin juutalaisen, kristillisen ja islamilaisen käsityksen mukaan Jumalan vastustaja, pahuuden henkilöitymä, joka viekoittelee ihmisiä syntiiin.^[1][2] Suomen kielessä sanaa saatana käytetään yleisesti myös kirosanana.^[3]

Juutalaisessa Raamatussa Saatana (heprean Šatan, ’vastustaja’) esitetään enkelinä, jonka Jumala on lähettänyt koettelemaan ihmisiä. Kristittyjen Uudessa Testamentissa Saatana on kapinallinen demoni, joka on Jumalan ja ihmisen vihollinen.^[4]

Saatanasta on käytetty useita nimityksiä, esimerkiksi latinalaisperäistä nimeä Lucifer, joka varsinaisesti tarkoittaa Venus-tähteä.^[5] Taiteessa yleinen kuva paholaisesta sarvekkaana ja pukinsorkkaisena hahmona saattaa perustua kreikkalaisen hedelmällisyyden jumala Panin kuviin.^[6] Satanismi on aatteellinen tai uskonnollinen oppi, joka käyttää Saatanan käsitettä vertauskuvallisesti muun muassa tiedon ja kyseenalaistamisen symbolina.^[7]

Sana saatana on lainattu suomen kieleen todennäköisesti muinaisruotsista keskiajalla. Alkuaan sana juontuu hepreasta, jossa śāṭān (hepreaksi שָׂטָן) merkitsee vastustajaa.^[8] Sana on levinnyt Raamatun välityksellä kreikan ja latinan kautta moniin maailman kieliin. Suomen kirjakielessä saatana on esiintynyt Mikael Agricolasta alkaen.^[9]

Piru voi tarkoittaa joko itse Saatanaa, tai Saatanaa palvelevaa tai joskus harvemmin itsenäistä pahaa pikkuolentoa suomalaisessa kansanperinteessä. Piruja voi olla kansantarinoissa montakin. Saatanalla on myös muita nimityksiä, kuten Vanha kehno, Vihtahousu ja sielunvihollinen. Juutalaisessa Talmudissa ja joissakin Kabbalan kirjoituksissa Saatanaa kutsutaan nimellä Samael.

Monissa kielissä paholaista tarkoittava sana tulee kreikan kielen sanasta diabolos, joka tarkoittaa vastustajaa tai panettelijaa ja jolla heprean sãtãn käännettiin Vanhan testamentin kreikankielisessä käännöksessä. Tästä ovat peräisin esimerkiksi espanjan diablo, ranskan diable, englannin devil ja saksan Teufel.^[5]

Paholaisesta käytetään myös latinalaisperäistä nimeä Lucifer, joka sananmukaisesti merkitsee valon tuojaa ja jota on käytetty aamutaivaalla näkyvästä Venus-planeetasta, aamutähdestä eli Kointähdestä.^[5] Nimitys johtuu eräästä Jesajan kirjan katkelmasta, jossa varsinaisesti ennustetaan Babylonian kuninkaan kukistumista ja jossa häntä verrataan ”taivaalta pudonneeseen kointähteen”^[11]. Kristityt teologit kuitenkin tulkitsivat jo varhain tämän kohdan tarkoittavan saatanaa ja kuvaavan, miten hänet karkotettiin taivaasta.^[12]

Uudessa testamentissa paholaisesta käytetään toisinaan myös nimitystä Belsebul.^[13] Tämä on alkujaan kanaanilaisen jumalan nimi, joka merkitsee ”Baal on herra”, mutta jonka juutalaiset olivat vääntäneet pilkallisesti muotoon Baal-Sebub, ”kärpästen herra”.^[14]

Saatanaa kutsutaan Suomessa myös nimellä Perkele. Sana on lainaa balttilaisesta ukkosenjumalan nimestä, joka liettuassa on Perkunas, latviassa Perkons ja muinaispreussin kielessä Percunis. Sanan on toisaalta arveltu olevan lainaa germaanisista kielistä.^[9][15]

Perkelettä on väitetty suomalaisen Ukko-jumalan alkuperäiseksi nimeksi ja vanhaa miestä tarkoittavaa Ukkoa kiertoilmaukseksi. Ukkosenjumala on tosin saattanut olla nimeltään myös Ilmarinen. Ukkosenjumala Perkelettä kristityt pitivät epäjumalana, ja leimasivat sen siksi kristinuskon jumalan vastustajan eli Paholaisen ilmentymäksi.^[16]

Uuden testamentin kreikankielisessä alkutekstissä paholaisesta käytetään vaihdellen nimiä diabolos ja satanas. Vanhemmissa suomenkielisissä, vielä vuoden 1938 raamatunkäännöksessä sana diabolos oli suomennettu sanalla perkele, joka vuoden 1992 suomennoksessa korvattiin sanalla paholainen.^[17][18] Kreikan satanas sen sijaan on sekä vanhassa että uudessa käännöksessä suomennettu sanalla saatana.^[12]

Varhaisessa juutalaisuudessa Saatana oli ihmisten uskoa Jumalaan koetteleva henkiolento. Juutalaisten jumala Jahve antoi Saatanan koetella, säilyttivätkö ihmiset todella uskonsa Jahveen, vaikka hän antoi Saatanan aiheuttaa juutalaisille kärsimyksiä. Tunnetuin tällainen kertomus on Jobin kirjassa^[19]. Myös Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa mainittu paratiisin käärme^[20] on myöhemmin käsitetty Saatanan henkilöitymäksi.^[2]

Vanhassa testamentissa sana Saatana (Šatan) merkitsee varsinaisesti vastustajaa, ja sitä käytetään joskus ihmisistäkin.^[12]. Saatana on enkeli, joka toimii syyttäjänä. Tässä osassa hänet nähdään esimerkiksi juuri Jobin kirjassa. Siinä hän on yliluonnollinen tarkkailija, joka etsii ihmisistä syntiä ja koettelee heitä.^{[21] [22]}. Juutalaisessa raamatussa Saatanalla ei kuitenkaan ole valtuuksia vahingoittaa ihmisiä miten tahtoo, vaan tarvitsee luvan Jumalalta, eikä voi ylittää tämän asettamia rajoja.^[23][24]

Juutalaisten uskonnollisissa käsityksissä Saatanalla on yleensä ollut paljon vähäisempi merkitys kuin kristillisissä tai islamilaisissa. Niissä harvoissa heprealaisen Raamatun (Tanakin) kohdissa, joissa nimi Saatana mainitaan, hänet esitetään lähinnä Jumalan valtuuksilla toimivana ihmisten koettelijana, kurittajana tai syyttäjänä.^[25] Tosin kirjoituksissa mainitaan erämaassa asuvat ”pahat henget”^[26] mutta heitä ei yhdistetty Saatanaan.^[27]

Ajanlaskun alun aikoihin kirjoitetussa, Apokryfikirjoihin luetussa Viisauden kirjassa esitetään uusi käsitys Saatanasta. Hän ei ole Jumalan palvelija vaan vastustaja, jonka kateuden vuoksi kuolema tuli maailmaan.^[28][29] Sama käsitys esiintyy muussakin samoihin aikoihin kirjoitetussa hellenistijuutalaisessa kirjallisuudessa, ja sen omaksuivat myös varhaiset kristityt.^[28]

Saatana on Uudessa testamentissa ja kristillisessä teologiassa yleensä huomattavasti keskeisempi henkilö kuin Vanhassa testamentissa. Kristillisen käsityksen mukaan saatana kohdistaa vaikutuksensa ihmisiin, jotka hän on saanut lankeamaan syntiin, ja vastustaa ennen kaikkea Kristusta ja kristillistä seurakuntaa.^[12] Uuden testamentin kertomuksessa Saatana yrittää vaikuttaa Jeesukseen.^[30] Uuden testamentin mukaan saatana on tämän maailman valtias, joka haluaa eksyttää ihmiset Jumalasta.^[31]

Varhaiskristillisenä aikana teologit esittivät paholaisen alkuperästä vaihtelevia käsityksiä.^[32] Vähitellen yleiseksi käsitykseksi tuli, että paholainen oli alun perin hyväksi luotu henkiolento, joka kuitenkin ylpeydestä tai kateudesta käytti vapauttaan väärin, lankesi ja tuli läpeensä pahaksi, Jumalan vastustajaksi.^[12][33] Käsityksen tueksi esitettiin eräitä Vanhan testamentin kohtia, joissa itse asiassa arvostellaan eräitä niiden kirjoitusajankohdan hallitsijoita, muun muassa Tyroksen kuningasta^[34], mutta joiden tulkittiin viittaavan Saatanaan. Täten hylättiin dualistinen käsitys, jonka mukaan Saatana olisi Jumalan kanssa lähes tasaväkinen mahti.^[33] Tavallisimmin hänen kuitenkin katsottiin langenneen jo ennen ihmisen luomista.^[35]

Varhaiskristillisenä aikana saatanan katsottiin olevan erityisesti pakanamaailman herra^[33], ja sen vuoksi kastekaavoihin sisällytettiin kastettavan antama lupaus luopua paholaisesta.^[36]

Raamatun eri kohdista on tehty erilaisia päätelmiä siitä, missä Saatana on oleskellut siitä lähtien, kun hänet langettuaan karkotettiin taivaasta. Hänen on arveltu vaeltavan maan päällä etsien ihmisiä harhaan johdettaviksi, asettuneen maan ja taivaan välimaastoon tai joutuneen saman tien helvettiin. Keskiajan skolastikot pyrkivät yhdistämään nämä käsitykset. Heidän mukaansa Saatana kokee jo nyt helvetin tuskia, joten hänen voidaan sanoa olevan helvetissä, vaikka Raamatun mukaan hän joutuu sinne lopullisesti vasta viimeisellä tuomiolla.^[37] Ilmestyskirjan mukaan helvetti ei ole Saatanan valtapiiri vaan paikka, jossa hän joutuu kärsimään ikuisen rangaistuksen.^[4] Käsitys helvetistä Saatanan valtakuntana on kuitenkin vanhastaan ollut yleinen sekä kansanomaisesti että uskonnollisessa tai kristinuskosta vaikutteita saaneessa kirjallisuudessa.^[38][33]

Raamatun mukaan Jumala lopulta kukistaa Saatanan.^[12] Ilmestyskirjan mukaan Saatana häviää ja hänet tuomitaan yhdessä hänen liittolaisikseen ryhtyneiden enkeleiden ja kadotettujen ihmisten kanssa helvetin tuleen.

Muutamat varhaiskristilliset kirkkoisät kuten Origenes ja Gregorios Nyssalainen uskoivat, ettei helvetin tuli ole ikuinen, vaan että lopulta, joskin hyvin pitkän ajan kuluttua kaikki sinne joutuneet ihmiset ja jopa Saatana katuvat tekojaan ja tekevät parannuksen, jolloin heidätkin pelastetaan.^[39] Tätä käsitystä kuitenkin muun muassa Augustinus vastusti mitä ankarimmin, sillä Ilmestyskirjan mukaan helvetin rangaistukset kestävät ikuisesti. Konstantinopolin toisessa kirkolliskokouksessa vuonna 553 Augustinuksen käsitys vahvistettiinkin kirkon viralliseksi opiksi.^[40]

Reformaattori Martti Luther hyväksyi keskiaikaisen käsityksen paholaisesta lähes sellaisenaan. Hänen mukaansa kristityn koko elämä on taistelua paholaista vastaan.^[33] Hän kuitenkin päätyi myös käsitykseen, että paavin virka oli paholaisen keksintö ja paavi näin ollen Antikristus, Raamatussa ennustettu Jumalan vastustaja.^[41]

Uudemmassa kristillisessä teologiassa persoonallinen paholainen on usein korvattu pahuuden periaatteella.^[2][42]

Kansanomaiseen käsitykseen paholaisesta ovat vaikuttaneet osaltaan myös kreikkalainen mytologia ja germaanien muinainen uskonto.^[33] Yleinen kuva saatanasta sarvekkaana ja pukinsorkkaisena hahmona ei perustu Uuden testamentin kuvauksiin vaan saattaa perustua Panin (arkadialainen hedelmällisyyden jumalan) kuviin.^[43] Samoin myös uskotaan Saatanan käyttämän kolmikärkisen keihään alun perin olevan lähtöisin muissa uskonnoissa esiintyvien veden- ja tavallisten jumalien kolmikärjistä. Saatana pukkina yleistyi vasta myöhäiskeskiajan taiteessa.^lähde?

Joissakin gnostilaisen kristillisyyden muodoissa väitettiin, että tämän maailman luoja, Vanhan testamentin Jumala, olikin paha henkiolento, koska maailmassa oli niin paljon pahuutta. Esimerkiksi Markionin mukaan Raamatussa puhutaan kahdesta eri Jumalasta: Vanhan testamentin Jumala loi maailman ja ihmiskunnan, mutta on armoton ja väkivaltainen, kun taas toinen, hyvä Jumala oli pysynyt ihmisiltä täysin salassa siihen saakka, kunnes hän lähetti poikansa Jeesuksen maan päälle.^[44]

Islamissa Saatanan alkuperäinen nimi on Iblis.^[45][46] Koraanissa on kaksi erilaista selitystä Saatanan (arab. شيطان‎, al-Šaitan) alkuperästä.^[46] Lehmän suuran (2:34, myös 38:71–88) mukaan Saatana on enkeli, joka kieltäytyi kumartamasta Aadamia. Eräiden muiden kohtien mukaan Saatana on tulesta tehty jinni (7:12 ja 18:50), ja tästä onkin tullut yleisin käsitys. Tuomiopäivänä Saatana karkotetaan lopullisesti Helvettiin (arab. جهنم‎, Jahannam)^[45]. Pahuus selittyy islamissa sillä, että Saatana on alati liikkeellä ahdistelemassa ihmisiä.^[46][47] Saatanan karkottamiseen auttaa rituaalinen rukous.^[48]

Pääartikkeli: Satanismi

Satanismi on uskonnollinen, aatteellinen tai filosofinen oppi, joka käyttää Saatanan käsitettä vertauskuvallisesti. Satanistit eivät usko Saatanaan tai muihin personifioituihin jumaluuksiin.^[50] Nykymuotoisen satanismin isä oli Anton LaVey, joka perusti Saatanan kirkon vuonna 1966.^[51]

Laveylaisesta egoistisesta satanismista poikkeaa The Satanic Temple. 2010-luvulla Yhdysvalloissa perustettu ei-teistinen uskonto ei usko kirjaimelliseen Saatanaan. Järjestö kannattaa empatian, ruumiillisen itsemääräämisoikeuden ja yksilönvapauden kaltaisia arvoja.^[52] Saatanaa käytetään tiedon ja perusteettoman auktoriteetin kyseenalaistamisen symbolina.^[7][53][54] Saatanallinen temppeli on kampanjoinut uskonnon ja valtion eron puolesta. Julkisten rakennusten yhteyteen pystytettyjen kristillisten muistomerkkien rinnalle on vaadittu esimerkiksi Baphometin patsas, jolloin kristilliset tunnukset on jouduttu poistamaan.^[55][52]

Taiteessa ja kirjallisuudessa Saatanaa on kuvattu usealla eri tavalla. Raamatun luomiskertomus Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa yhdistää Saatanan käärmeeseen, joka houkuttelee Eevan syömään kiellettyä hedelmää. Käärme liitetäänkin usein vähintään Saatanan vertauskuviin.^[57]

Yleisin kuva Saatanasta, joka on peräisin roomalaisesta Faunus-jumalasta ja kreikkalaisten Pan-jumalasta, on sarvekas ja sorkkajalkainen hirviö, kädessään kolmikärkinen atrain. Uudempina aikana vuohipukkimainen kuva on muuttunut ihmisenkaltaisemmaksi pukinpartaiseksi synkäksi mieheksi (esimerkiksi Johann Wolfgang von Goethen Faustin Mefistofeles, joka tosin saatetaan tulkita demoniksikin). Saatana on myös kuvattu miellyttäväksi ja puoleensavetäväksi mieheksi; tarun mukaan Saatana vetoaa ihmissielujen turhamaisuuteen. Joskus Saatana on kuvattu myös naiseksi tai androgyyniksi eli sukupuolettomaksi. Jälkimmäisestä on esimerkkinä Mel Gibsonin elokuva The Passion of the Christ (2004). Joissakin tapauksissa Saatana on kuvattu komeaksi enkeliksi, esimerkiksi Gustave Dorén kuuluisassa kuvituksessa John Miltonin Kadotettuun paratiisiin.^lähde?

Miltonin runoelmassa Kadotettu paratiisi (1667) Saatana on traagisena kuvattu hahmo.^[58] Romantiikan ajalla Saatana oli monien kirjailijoiden suosima aihe.^[59] Percy Bysshe Shelley, Lordi Byron ja Victor Hugo käyttivät Saatanaa vapauden ja kapinallisuuden symbolina.^[7] Romantiikan kuvataiteessa Saatana kuvattiin usein vuohenhahmoisena.^[60] 1800-luvun esoteerikot ottivat omakseen Baphomet-pukin.^[49]

Nykyaikaisessa viihteessä Saatana tai demoni on yleensä punainen, pieni, sarvekas, pukinjalkainen ja hiilihangolla aseistautunut ihmishahmo. Jos sillä on siivet, ne ovat lepakonsiivet. Jokseenkin tämänkaltainen pirun ulkomuoto löytyy jo keskiaikaisista kirkkomaalauksista ja goottilaistyylisiä kirkkoja vartioineista patsaista, gargoileista.^lähde?

• Black metal
• Demonologia
• Lohikäärme (Ilmestyskirja)
• Manaus
• Noitavainot
• Saatananpalvonta
• Saatananpalvontapaniikki

• Häkkinen, Kaisa: Nykysuomen etymologinen sanakirja. Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-27108-X
• Hämeen-Anttila, Jaakko: Islamin käsikirja. Helsinki: Otava, 2004. ISBN 951-1-18669-8
• Kuula, Kari: Paholaisen biografia. Pahan olemus, historia ja tulevaisuus. Helsinki: Kirjapaja, 2010. ISBN 978-951-607-837-6
• Mathews, Chris: Modern Satanism. Anatomy of a Radical Subculture. Westport, Connecticut: Praeger Publishers, 2009. ISBN 978-0-313-36639-0 (englanniksi)
• Sookhdeo, Patrick: Understanding Islamic Theology. McLean, Virginia: Isaac Publishing, 2013. ISBN 978-0-9892905-1-7 (englanniksi)

• Faxneld, Per: Satanic Feminism. Lucifer as the Liberator of Woman in Nineteenth-Century Culture. (Diss. Stockholms universitet) Stockholm: Molin & Sorgenfrei, 2014. ISBN 978-91-87515-04-0 Tiivistelmä. (englanniksi)
• Freud, Sigmund: Mooses, telepatia ja paholainen. Soveltavaa psykoanalyysia 1899–1939. (Suomentanut Markus Lång) Helsinki: Books on Demand, 2014. ISBN 978-952-286-990-6
• Katajala-Peltomaa, Sari & Toivo, Raisa Maria (toim.): Paholainen, noituus ja magia – kristinuskon kääntöpuoli. Pahuuden kuvasto vanhassa maailmassa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-590-4
• Raiswell, Richard & Dendle, Peter (toim.): The Devil in Society in Premodern Europe. Toronto: Centre for Reformation and Renaissance Studies, 2012. ISBN 978-0-7727-2124-2 (englanniksi)
• Valk, Ülo: Perkele. Johdatus demonologiaan. ((Kurat Euroopa usundiloos, 1991.) Viron kielestä suomentanut Tapani Hietaniemi) Tampere: Vastapaino, 1997. ISBN 951-768-019-8

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Saatana.

• Satan: All points of view. Religioustolerance.org. (englanniksi)
• Somppi, Susanna: ”Saatana mallinnettiin keskiajalla torahampaiseksi ja sarvipäiseksi mörökölliksi”, kertoo myytteihin perehtynyt erikoiskirjastovirkailija. Kirkko ja kaupunki 17.4.2019.