P40
| P40 | |
|---|---|
 |
|
| Aseen tyyppi | panssarivaunu |
| Alkuperämaa |
 Italia |
| Palvelushistoria | |
| Sodissa | Toinen maailmansota |
| Tekniset tiedot | |
| Paino | 26 t |
| Miehistö | 4 |
| Panssarointi |
50 mm edestä 40 mm sivuilta |
| Pääaseistus | 75/34-tykki |
| Muu aseistus | Breda 38-konekivääri |
| Teho | 420 |
| Toimintasäde | 500 km |
| Huippunopeus | 70 km/h tiellä |
P40 oli italialainen toisen maailmansodan aikana valmistettu panssarivaunu. Se tunnettiin myös nimillä P26 ja P75. Vaunun suunnittelu alkoi vuonna 1940 ja ensimmäiset rakennettiin vuonna 1943. Epäluotettava moottori oli huomattava haitta vaunun käyttökelpoisuudelle. Saksan miehitettyä Italian vuonna 1943 vaunut päätyivät enimmäkseen takarintaman tehtäviin.
Piirteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Niin sanotun raskaan panssarivaunun rakentamista oli kaavailtu Italiassa vuodesta 1938 lähtien. Benito Mussolini antoi erikseen käskyn sellaisen rakentamisesta elokuussa 1940. Ansaldo rakennutti kaksi mallikappaletta ja armeijan motorisointikeskus yhden. Valmistukseen valittiin Ansaldon malli.[1]
Uuden panssarivaunua kutsuttiin aluksi nimillä P75 sen tykin mukaan tai nimellä P26 sen painon mukaan. Panssarivaunu rakennettiin M13/40-panssarivaunun phjalta ja ensimmäinen valmistunut prototyyppi vuoden 1941 puolivälissä muistutti lähinnä suurta M13/40-vaunua. Koko projektiin tehtiin sittemmin suuria muutoksia. Saksalta oli saatu vallattu esimerkki Neuvostoliitolta vallatusta T-34-panssarivaunusta, joka vaikutteli italailaisen vaunun suunnittelutyöhön. Panssarointi tehtiin kulmaan, jolloin sen paksuus kasvoi edestä 40 millimetristä 50 millimetriin, sekä sivuilta 30 millimetristä 40 millimetriin.[1]
Vaunun paino oli noussut alkuperäisestä ja ongelmat moottorin kanssa vaikeuttivat sen käyttöönottoa. Fiatilla oli vaikeuksia valmistaa yli 300 hevosvoiman dieselmoottoreita, joten lopulta päädyttiin 420 hevosvoiman 24-litraiseen ja 12-sylinteriseen Fiatin bensiinikäyttöiseen v-moottoriin. Heinäkuussa 1942 valmistuneen toisen prototyypin paino oli 25-tonnia ja lopullinen paino 26-tonnia. Vaunu sai nyt nimen P40 hankkeen aloitusvuoden mukaan. 75/34-tykin lisäksi tykkitornissa oli koaksaalinen Breda 38-konekivääri. Huppunopeus tiellä oli 40 km/h ja toimintasäde tiellä 150 km. Miehistöön kuului neljä jäsentä.[1]
P43 oli kaavailtu P40-vaunun seuraaja. P40 bis oli Ansaldon kehittämä paranneltu malli ja 149/40 oli P40-vaunun pohjalta rakennettu telatykki. Ainut rakennettu runko jäi saksalaisten käsiin elokuussa 1943.[1]
Käyttö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Italian asevoimat olivat tilanneet 500 vaunua huhtikuussa 1942. Vaunujen valmistus käynnistyi kuitenkin vasta kesällä 1943. Huomattava takaisku valmistukselle olivat ilmaiskut SPA:n tehtaille marraskuussa 1942. Vuoden 1943 käytön aikana huomattiin uuden panssarivaunun kärsivät aikaisempien italialaisten vaunujen ongelmista. Ongelmista suurimmat liittyivät sen moottorin epäluotettavuuteen. P40 oli myös selvästi huonompi verrattuna esimerkiksi saksalaiseen Panther-vaunuun. 500 vaunun tilausta ei tästä syystä kasvatettu.[1]
Italian antautuessa 8. syyskuuta 1943 vaunuja oli luovutettu vain kolme ja tehtailla oli 22 kesken jäänyttä vaunua. Italian miehittäneet saksalaiset tilasivat syksyllä 1943 150 vaunua. Vuosien 1943–1945 aikana niitä valmistettiin 101, niiden joukossa 40 moottoritta tehtyä runkoa, joita käytettiin Gootti-linjan bunkkereina. Heinäkuussa 40 vaunuta luovutettiin 24. Waffen-SS-vuoristodivisioonalle. Vaunut olivat kuitenkin jatkuvasti huollossa ja samaan aikaan käyttövalmiudessa niistä oli korkeintaan puolet. Syyskuuhun 1944 mennessä oli päätetty, että vaunua ei enää käytetä eturintamalla. 40 vaunua luovutettiin takarintaman SS-poliisiyksiköille. Joulukuussa 1944 vaunuja oli vielä kaikkiaan 45.[1]
Museo della Motorizzazione Militare-museolla Roomassa on yksi säilynyt P40.[1]