Lounaismurteet

Lounaismurteet ovat Lounais-Suomessa melko pienellä mutta tiheästi asutulla maantieteellisellä alueella (kolmio Vihti–Turku–Merikarvia) puhuttuja suomen kielen murteita.

Vanha kirjasuomi nojasi pitkälti lounaismurteisiin Mikael Agricolan ajoista lähtien aina 1800-luvulle asti.^[1]

Lounaismurteilla on runsaasti omaleimaisia piirteitä, ja ne jaetaan useimmiten seitsemään eri alaryhmään, joista kaksi (pohjoisryhmä ja itäryhmä) kuuluu varsinaisiin lounaismurteisiin ja loput viisi (Länsi-Uudenmaan murteet, Someron seudun murteet, Turun ylämaan murteet, Ala-Satakunnan murteet ja Porin seudun murteet) ovat niin sanottuja lounaisia välimurteita.^[2]

Lounaismurteiden kotoperäinen sanasto on laaja, ja niissä on paljon lainasanoja germaanisista kielistä. Muista suomen murteista poiketen sananalkuiset konsonanttiyhdistelmät ovat yleisiä, ja niitä esiintyy myös puhtaasti suomenkielisissäkin sanoissa; samoin lähes kaikissa onomatopoeettisissa sanoissa (präiskiä, fletku, krapsuttaa) on sananalkuinen konsonanttiyhdistelmä. Lounaismurteet ovat ainoa Suomen murreryhmä, jossa soinniton f-äänne esiintyy natiivina eli kotoperäisenä. Ääntämyksessä on myös muita ainutlaatuisia piirteitä, kuten eräiden vokaalien ääntäminen puolipitkänä (tavallisesti lyhyt) sekä niin sanottu mediaklusiili, puolisoinnillinen, äänne. Alueen tärkeimmät kaupungit ovat Turku, Pori, Rauma, Salo ja Uusikaupunki, joissa jokaisessa on oma murremuotonsa.^[3]

Varsinaisilla lounaismurteilla on paljon yhteisiä piirteitä viron kielen kanssa, ja on väitetty, että lounaismurteet olisivat kielellisesti lähempänä viroa kuin muita suomen kielen murteita, muun muassa painollisen tavun pitkät vokaalit diftongioituivat lopullisesti vasta 1600-luvulla, ja joissakin murremuodoissa niitä esiintyy yhä, esimerkiksi sää puhu sooppa (pro suopaa tai suappa "sinä valehtelet"). Tutun murteen sijamuodoista useimmat vastaavat viron kielen sijamuotoja, erikoisimpana illatiivin pääte -sse.

Lounaismurteet tunnistaa parhaiten ehkä niiden erikoisesta rytmistä, joka johtuu painottomien ja painollisten tavujen välisestä jyrkästä erosta.

Monissa murreluokituksissa omaksi, lounaismurteista erilliseksi murreryhmäkseen luetaan lounaiset välimurteet.^[4] Niitä puhutaan varsinaisten lounaismurteiden ja hämäläismurteiden väliin jäävällä kapeahkolla vyöhykkeellä (kuvassa vinoviivoituksella), joka ulottuu Vihdistä Someron, Loimaan, Kokemäen ja Porin kautta Merikarvialle.^[2] Näissä läntisen Uudenmaan, lounaisimman Hämeen, koillisen Varsinais-Suomen ja keskisen Satakunnan murteissa lounaismurteiden ja hämäläismurteiden piirteet osittain sekoittuvat. Näistä murteista puuttuvat muutamat lounaismurteiden leimallisimmat piirteet, esimerkiksi pitkät vokaalit ovat säilyneet sanan lopussa ja loppuheittoa ei ole.^[5] Näihin murteisiin kuuluu esimerkiksi lounaishämäläinen Someron murre ja suurempien kaupunkien murteista Porin seudun murre.

Rauman murteen on kirjalliseen muotoon siirtänyt Hj. Nortamo teoksissaan. Hänen manttelinperijänään on pidetty kirjailija Tauno Koskelaa. Tämänpäivän tunnetuin 'raumangiälen' käyttäjä on murrekirjailija Hannu Heino.

Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan hahmoista kersantti Hietanen puhuu lounaismurretta. Kun Linnan alkuperäiseen teokseen tehtiin murteentarkistusta, muokkauksen suoritti lounaismurteiden osalta Helsingin yliopiston suomen kielen professori Lauri Hakulinen.^[6]

Murrerunoilija Heli Laaksonen on julkaissut laajan kokoelman kolumneja ja runoja lounaismurteilla. Tunnetuin näistä teoksista on Laaksosen esikoisrunokirja, Pulu uis.

Turun murteella on julkaistu kirja Kui, sanos Aku, joka sisältää VeePee Lehdon kääntämiä Carl Barksin Aku Ankka -sarjakuvia.

Turun murteen kieliopin ja harjoituskirjan Tämmöttös julkaisi Turun yliopiston fonetiikan emeritusprofessori Kalevi Wiik vuonna 2002.

• yleiskielen d:n vastine on joko soinnillinen dentaalinen frikatiivi [ð] (vrt. englannin this) tai r

paðas, verel (padassa, vedellä)

• yleiskielen ts vastine on joko t, tt tai soinniton dentaalinen frikatiivi [θ] (vrt. englannin thing); yleiskielen metsä taipuu

mettä : metän (yleisedustus)

mettä : mettän (välimurteiden pohjoisosassa)

meθθä : meθθän (Rauman-Eurajoen seutu)

• Aukeavien diftongien avartuminen: yleiskielen ie, uo ja yö edustuvat asuissa iä/ia, ua ja yä

nuar tyämiäs pro nuori työmies; hiakka pro hiekka

• i-, u-, ja y-loppuiset diftongit ovat määräehdoin supistuneet (redusoituneet):

koer(a), naora(a), kööh(ä) pro koira, nauraa, köyhä.

• Loppuheitto eli apokopee: lyhyt sananloppuinen vokaali on kadonnut eräistä kaksitavuisista ja kaikista useampitavuisissa sanoissa; koskee myös sananloppuisia vokaaliyhtymiä kuten ua, yä, iä.

See om pitk ja teräv.

Mnuu halutta assu Eorjoel. (= asua)

• sisäheitto eli synkopee (kolmi- tai useampitavuisten sanojen toisen avoimen tavun vokaali kadonnut, jos ensimmäinen tavu pitkä ja kolmas tavu alkaa l, m, n, r tai v)

Mnää ole suamlane.

Tänäp olis pernoi ja affni ruakan

• pitkät vokaalit lyhentyvät ensitavua edempänä ja viimeisen tavun klusiilit ja sibiliantit kahdentuvat

Neep puises seippä olik korkkiat. (= puiset seipäät)

• kaksois-l:n, -m:n, -n:n ja -r:n lyheneminen pitkän vokaalin, diftongin ja painottoman tavun jäljessä

käänetti pro käännettiin

kualu pro kuollut

kiäretti pro kierrettiin

• yleiskielen ea- ja eä-loppuiset nominit saavat uudet muodot

Talo o kauhian korkki. (= korkea; myös kauhian korkja ja kauhian korkia käyvät)

• imperfektissä tunnus -s(i)

Hän istus. (=istui)

• sananalkuiset konsonanttiyhdistelmät yleisiä, varsinkin klusiili +l tai r

Lopet nys se protkottamine (=valitus) ja menk klappama (= pesemään pyykkiä)

• f-äänne yleinen

affen, kaffe, faneri, föli jne.

• rk:n ja lk:n astevaihtelu

märjä halvo (märät halot)

• Heikko aste usein yleiskielen i-loppuisen diftongin edellä

iðäne[n] pro itäinen

kellane[n] pro keltainen

• Toisen tavun vokaalin piteneminen puolipitkäksi, jos ensitavu on lyhyt

Mää asùn Turùs pro Minä asun Turussa

• Pitkät vokaalit sanan ensimmäisen tavun jälkeen harvinaisia sekä konsonanttien k, p, t ja s erikoisgeminaatio

ihmissi pro ihmisiä

kotti pro kotiin

• Monikon genetiivi -tte (vrt. vironkielen de/te)

kissatte pro kissojen

autotte pro autojen

• Rauman seuduilla myös tavujenvälinen h

taloho, kylähä, silmhi

• Lyytikäinen, Erkki: Sehän on murretta!. Helsinki: Gaudeamus, 2020. ISBN 978-952-345-060-8
• Wiik, Kalevi: Jottan tarttis tehrä – Turun murteen sanakirja.
• Wiik, Kalevi: Tämmöttös – Turun murteen kielioppi ja harjoituskirja.
• Barks, Carl: Kui, sanos Aku – Kaikkest paremppi Ankka-jutui Turu murttel. Turu murttel kääntäny Veepee Lehto.

• Paranna Turun murteen taitosi Reijo Mäen avustuksella (Arkistoitu – Internet Archive)
• Uutissi Turust