Länsimaisen filosofian historia

Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.

Osa artikkelisarjaa
Länsimaisen filosofian historia
Länsimainen filosofia
Aikakaudet Antiikki Keskiaika Renessanssi Uusi aika Nykyaika Vuosisadat 1500-luku 1600-luku 1700-luku 1800-luku 1900-luku 2000-luku
Katso myös
Uskonto Kristinusko Islam Juutalaisuus Muut Suomalainen
Länsimainen kulttuuri Länsimaat
n k m

Länsimaisella filosofialla on pitkä historia, joka kytkeytyy muiden tieteiden ja erityisesti luonnontieteiden kehitykseen. Se jaetaan ylätasolla tyypillisesti kolmeen jaksoon – antiikkiin, keskiaikaan ja uuteen aikaan. Antiikin filosofian aika kesti Rooman valtakunnan kukistumiseen, ja siihen sisältyvät muun muassa kaikki kuuluisat kreikkalaiset filosofit. Keskiaika kesti renessanssiin tai 1300-luvun loppupuolelle saakka. Termiä ”uuden ajan filosofia” käytetään monilla tavoilla, mutta yleisesti se sisältää kaiken keskiajan lopusta 1900-luvun alkupuolelle. Nykyfilosofiaan kuuluu filosofinen kehitys 1900-luvulta nykypäiviin.

Aikakausi	Vaiheita ja virtauksia
Antiikin filosofia	Esisokraattinen filosofia – Kreikan klassinen filosofia – hellenistinen filosofia – roomalainen keisariajan filosofia
Keskiajan filosofia	Kirkkoisät – skolastiikka – tomismi – mystiikka
Renessanssifilosofia	Humanismi
1600-luvun filosofia	Rationalismi – empirismi – libertiinit
1700-luvun filosofia	Valistus
1800-luvun filosofia	Romantiikka – kantilaisuus – uuskantilaisuus – saksalainen idealismi – positivismi – materialismi – elämänfilosofia – pragmatismi
1900-luvun filosofia ja nykyfilosofia	Fenomenologia – filosofinen antropologia – looginen empirismi – arkikielen filosofia – analyyttinen filosofia – eksistentialismi – hermeneutiikka – marxilainen filosofia – kriittinen koulukunta – strukturalismi – jälkistrukturalismi – uustomismi – postmoderni filosofia – jälkianalyyttinen filosofia

Pääartikkeli: Antiikin filosofia

Länsimaisen filosofian historian katsotaan yleisesti saaneen alkunsa Joonian kreikkalaisissa siirtokunnissa Vähässä-Aasiassa miletoslaisen Thaleen myötä. Hän vaikutti noin vuoden 585 eaa. aikoihin. Hän katsoi kaiken saaneen alkunsa vedestä. Hänen tunnetuimpia oppilaitaan ja seuraajiaan olivat Anaksimandros ja Anaksimenes.

Seuraavien vuosisatojen aikana eri puolelle kreikankielistä maailmaa ilmaantui erilaisia ajattelijoita ja koulukuntia, joista merkittävimpiä olivat Herakleitos, joka painotti kaiken muuttuvaisuutta ja kaoottista luonnetta; Anaksagoras, joka katsoi kaiken olevan niin järjestyksessä, että sitä täytyy ohjata jonkinlaisen Mielen; pluralistit ja atomistit, kuten Empedokles, Leukippos ja Demokritos, jotka pyrkivät ymmärtämään kaikkeutta osiensa kokonaisuutena; sekä elealaiset Parmenides ja Zenon, jotka kummatkin katsoivat, että kaikkeus on yksi ja muutos on mahdotonta. Näiden lisäksi vaikuttivat sofistit, ammattimaiset kiertelevät opettajat, joiden kiinnostus varsinaiseen filosofiaan vaihteli. He saivat, mahdollisesti epäoikeudenmukaisesti, maineen, jonka mukaan heille totuus oli vain mielipide ja että he pyrkivät vain opettamaan ihmisiä todistamaan oikeaksi minkä tahansa mielipiteen nämä vain halusivat.

Ennen pitkää tämä filosofinen liikehdintä keskittyi Ateenaan, josta oli tullut Kreikan hallitseva kaupunkivaltio. Ateenan moniin filosofikouluihin tuli oppilaita jopa Roomasta saakka. On keskusteltu paljon siitä, miksi ateenalainen kulttuuri rohkaisi filosofiaa. Erään suositun teorian mukaan tämä johtui siitä, että Ateenassa oli käytössä suora demokratia, joka velvoitti vapaat miespuoliset kansalaiset osallistumaan yhteisten asioiden hoitoon. Platonin kirjoituksista tiedetään, että monet sofistit ylläpitivät puhuja- ja väittelykouluja, olivat yhteisön arvostettuja jäseniä ja ansaitsivat opetuksestaan hyvin. Tiedetään myös, että puhujilla oli suuri vaikutus Ateenan politiikkaan ja historiaan. Toisen teorian mukaan filosofian kehitys oli osittain seurausta orjatyövoiman käytöstä – orjat tekivät raskaat työt, jotka muuten olisivat olleet miespuolisten kansalaisten tehtäviä. Näin nämä miehet olivat vapaita osallistumaan kansankokouksiin ja käyttämään suuria määriä aikaa keskusteluihin paitsi yhteiskunnallisista myös yleisemmistä filosofisista kysymyksistä. Joka tapauksessa vallankäyttö tällaisessa kaupunkivaltiossa vaati puhujantaitoa ja sivistystä, jonka avulla toisten vakuuttaminen oman asian taakse oli mahdollista. Koska väittelyiden voittaminen johti valtaan ja tämä puolestaan vaurauteen, puhujantaitoja haluttiin kehittää ja opettajille maksettiin hyvin.

Avainhahmo kreikkalaisen ajattelun kehittämisessä oli Sokrates, joka opiskeli monen sofistin alaisuudessa ja luettiin itsekin aluksi sofisteihin. Kerrotaan, että hän vietti tämän jälkeen suuren osan elämästään houkutellen ateenalaisia keskusteluihin, joissa hän pyrki määrittämään, oliko kenelläkään hänen keskustelukumppaneistaan todella tietoa siitä mistä he puhuivat, erityisesti silloin kun he puhuivat tärkeistä asioista kuten oikeudenmukaisuudesta, kauneudesta ja totuudesta. Sokrates ei kirjoittanut mitään, mutta innoitti useita oppilaita. Vanhalla iällään hän joutui niiden vihamielisyyden kohteeksi, jotka eivät erottaneet sofistiikkaa ja filosofiaa ja katsoivat näiden tuhoavan kaupungin moraalin. Näin Sokrates teloitettiin vuonna 399 eaa.

Tiettävästi ensimmäisenä sanoja ”filosofia” ja ”filosofi” käytti Pythagoras. Sokrates ja hänen oppilaansa vakiinnuttivat termien käytön. Sokratesta edeltäneitä filosofeja kutsutaan esisokraatikoiksi. Sokrateen merkittävin oppilas oli Platon, joka kirjoitti joukon filosofisia dialogeja käyttäen opettajansa menetelmiä ongelmien lähestymiseksi. Platonin keskeinen ajatus on ideaoppi, jonka mukaan ikuiset ideat ovat maan päällä havaitsemiamme asioita aidompia ja todellisempia. Platon perusti Ateenan Akatemian. Hänen maineikkain oppilaansa oli Aristoteles. Aristoteles tunnetaan ennen kaikkea metafysiikastaan ja logiikastaan.

Antiikin kreikan kultakauden ja helleenisen ajan filosofisia suuntauksia olivat Platonin akatemialaisuus ja Aristoteleen peripateettisen koulukunnan lisäksi kyynisyys, stoalaisuus, epikurolaisuus ja skeptisyys. Siirryttäessä roomalaiselle kaudelle tärkeimmiksi muodostuivat stoalaiset, epikurolaiset ja uusplatonistiset koulukunnat. Esimerkiksi keisari Marcus Aurelius oli myös stoalainen filosofi.

Ateenan filosofikoulut lakkautettiin antiikin ajan lopulla uskonnolle vaarallisina.

Pääartikkeli: Keskiajan filosofia

Keskiajan filosofia käsittää tuhatvuotisen ajanjakson Augustinuksesta (350-luku) Vilhelm Occamilaiseen (1350-luku). Keskiajan filosofia perustui pitkälti Platonin ja Aristoteleen teoksiin, joihin pohjautuva ajattelu kukoisti ensin islamilaisessa maailmassa, siirtyäkseen sitten läntiseen Eurooppaan.

Keskiajan filosofia oli pääasiassa uskonnollispainotteista. Keskiaikaisissa yliopistoissa harjoitettiin ennen kaikkea teologiaa, ja filosofia oli alistettu teologian aputieteeksi. Yksi vallitsevista keskiaikaisista filosofisista suuntauksista oli skolastiikka, jossa Raamatun oppeja pyrittiin todistamaan oikeiksi järjen avulla. Aluksi keskiaikaiset filosofit yrittivät tukea Raamattua platonismilla (kuten Augustinus), mutta epäonnistumisten jälkeen monet (kuten Tuomas Akvinolainen) päätyivät aristotelismiin.

Vastaavasti islamilaisessa maailmassa oppineet pyrkivät yhdistämään Koraanin opetuksia aristotelismiin. Tällaista islamilaista skolastiikkaa edustivat muun muassa Averroës (Ibn Rušd) ja Avicenna (Ibn Sina). Juutalaista skolastiikka edusti muun muassa Maimonides (Moshe ben Maimon). Näillä töillä oli merkittävä vaikutus myös länsieurooppalaiseen ajatteluun.

Skolastinen filosofia oli keskittynyt ennen kaikkea Jumalan olemassaoloon ja luonteeseen, ja se pyrki soveltamaan aristoteelista logiikkaa kaikilla elämänalueilla. Ensimmäisiä argumentteja Jumalan olemassaolon todistamiseksi oli ontologinen argumentti, jonka kehitti Anselm Canterburylainen. Se määritteli Jumalan täydelliseksi olennoksi. Koska olemassaolo on hyvää, ja Jumalalla on hyvyys, siksi hänen täytyy olla olemassa. Toinen merkittävä keskiaikainen jumalatodistus oli kosmologinen argumentti, jonka kehitti Tuomas Akvinolainen. Sen mukaan kaikella olevalla täytyi olla syy. Näin kaikella aiheutetulla tai luodulla täytyy olla ei-aiheutettu tai ei-luotu ensimmäinen syy, joka on Jumala.

Muita merkittäviä keskiaikaisia filosofeja olivat muun muassa Pierre Abélard, Duns Scotus ja Vilhelm Occamilainen.

Pääartikkelit: Renessanssifilosofia, 1600-luvun filosofia, 1700-luvun filosofia ja 1800-luvun filosofia

Uuden ajan filosofian voidaan katsoa alkaneen renessanssin aikana sellaisten nimien kuin Erasmus Rotterdamilainen, Francis Bacon ja Galileo Galilei myötä. He edustavat humanismin ja empirismin nousua skolastisen perinteen sijasta. 1600-luvun filosofiaa hallitsi pyrkimys järjestää filosofia rationaalisille, skeptiselle, loogiselle ja aksiomaattiselle perustukselle. Tällaista filosofista työtä tekivät muun muassa René Descartes, Blaise Pascal ja Thomas Hobbes. 1600-luvun filosofit pyrkivät usein yhdistämään uskonnollisia ajatuksia filosofiseen kehykseen, ja saattoivat omaksua dualistisen ajattelumaailman välttääkseen ateismin. Tällaisen vastakohdaksi muodostui monismi, jota kannattivat muun muassa George Berkeley ja Baruch Spinoza.

1700-luvun filosofia käsittää valistukseksi kutsutun aikakauden pääosan ja keskittyy järjestelmällisen empirismin nousuun, joka seurasi Isaac Newtonin luonnonfilosofiasta. Valistukseen kuuluvat muun muassa Denis Diderot, Voltaire ja Jean-Jacques Rousseau, ja se kulminoituu Immanuel Kantissa ja Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen hengessä vaikuttaneessa amerikkalaisessa poliittisessa filosofiassa.

1800-luvulla filosofit omaksuivat ajatukset sisäsyntyisestä järjestyksestä Goetheltä ja kantilaisesta metafysiikasta. Merkittävimpiä filosofisia suuntauksia oli niin sanottu saksalainen idealismi, jonka piirissä merkittävää työtä teki erityisesti Georg Wilhelm Friedrich Hegel, joka kuvasi dialektisen järjestelmän tiedon järjestämiseksi. Kuten 1700-luvulla, tieteen kehittyminen toisaalta seurasi filosofiasta ja toisaalta haastoi filosofiaa uusilla ongelmilla. Yhtenä esimerkkinä tästä ovat Charles Darwinin työt, jotka perustuivat Adam Smithin kaltaisilta filosofeilta peräisin olevaan ajatukseen orgaanisesta itsesäätelystä, mutta päätyivät haastamaan monia vakiintuneita oletuksia.

Pääartikkeli: Tieteellinen vallankumous

Renessanssi merkitsi antiikin kulttuurin ja filosofian uutta henkiinheräämistä. Samalla alettiin rakentaa uutta tiedettä, joka perustuisi havaintoihin, havaintojen selittämiseen ja matematiikkaan. Muun muassa Leonardo da Vinci kehitti sekä taidetta että tekniikkaa.

Francis Bacon oli yleisnero ja brittiläisen empirismin edelläkävijä. Hän oli ensimmäisiä, joka näki luonnontieteellisen menetelmän merkityksen tieteen kehitykselle sekä ne hyödyt, jotka tiede voi tekniikan kehityksen myötä tarjota ihmiskunnalle. Häntä voidaan pitää yhtenä ensimmäisistä, joka työskenteli aktiivisesti tieteenteorian hyväksi. Käytännön tiedemiehenä hän ei kuitenkaan saanut aikaan merkittäviä saavutuksia. Galileo Galilei harjoitti sekä teoreettista että käytännöllistä tiedettä. Hän keskittyi kokeisiin ja on tällä tavalla lähempänä nykyajan tiedettä kuin Bacon menetelmäoppeineen.

Tähtitiedettä kehittivät sekä Nikolaus Kopernikus että Giordano Bruno. Sen sijaan, että maa nähtiin itsestään selvänä kaikkeuden keskipisteenä, alkoi kehittyä aurinkokeskinen maailmankuva. Myös Bruno, Galilei ja Tyko Brahe antoivat panoksensa tähän löytöön.

Isaac Newton kehitti mekaniikkaa ja differentiaalilaskentaa. Hänen mekaniikan mallinsa säilyi hallitsevana aina Albert Einsteinin suhteellisuusteoriaan saakka. Carl von Linné sai aikaan vallankumouksen kasvitieteessä.

Teologiassa renessanssi johti reformaatioon ja vastareformaatioon. Yhteiskunnassa tapahtui muitakin muutoksia, ja tapa hallita valtioita alkoi muuttua. Ristiriidat johtivat joissain tapauksissa myös vallankumouksiin ja sisällissotiin, tunnetuimpana Ranskan suureen vallankumoukseen. Sama henki, joka sai tiedemiehet luopumaan auktoriteeteista ja sen sijaan tutkimaan luontoa kokeiden kautta, sai teologit tutkimaan Raamattua alkukielillä ja filosofit lukemaan klassikoita. Yhdessä he kyseenalaistivat katolisen kirkon valta-asemaa ja opetuksia, ja koettelivat järjellä, mikä oli totta ja arvokasta säilytettäväksi.

Erasmus Rotterdamilainen aloitti Raamatun tutkimisen sen alkukielillä ja toimitti kreikankielisen tekstilaitoksen Uudesta testamentista vuonna 1516. Alkukieliin perustuva eksegeesi oli merkittävää uskonpuhdistuksen synnylle. Kun ihmiset saattoivat itse lukea pyhiä kirjoituksia, he saattoivat itse päättää kuinka eläisivät niiden mukaan, ilman riippuvuutta perinteisistä tulkinnoista. Erityisesti Pohjoismaissa Martti Luther on tunnetuin reformaattori, mutta monissa maissa Jean Calvinin merkitys on jopa suurempi. Ulrich Zwingli on näitä vähemmän tunnettu, mutta hänen uudistuksensa kuvaavat hyvin reformaation henkeä.

Filosofialla oli suora vaikutus muun muassa Ranskan suureen vallankumoukseen ja Yhdysvaltain itsenäistymiseen. Voltaire, Rousseau ja John Locke olivat poliittisella filosofiallaan luoneet teoreettista perustaa vallankumouksille ja ihmisoikeuksille aikansa yhteiskunnissa. He kirjoittivat muun muassa yhteiskuntasopimuksista ja luonnonoikeudesta. Locken ohella Thomas Hobbes loi pohjaa liberalismille, vaikka hänen ihmiskuvansa, johon sisältyi ”kaikkien sota kaikkia vastaan”, antoikin synkemmän kuvan ihmisluonteesta kuin Locken kuva vapaista ihmisestä, jotka päättävät lyöttäytyä yhteen ja perustaa valtion.

Pääartikkeli: Mannermainen rationalismi

Rationalismi on yhteisnimitys filosofisille suuntauksille, jotka keskittyvät ihmisjärkeen (latinaksi ratio), ajatteluun ja asioiden loogiseen järjestykseen. Rationalismin mukaan kaikki filosofiset ongelmat voidaan ratkaista ennen kaikkea järkeä käyttämällä. Rationalismi kehittyi 1600- ja 1700-luvuilla filosofien René Descartes, Baruch Spinoza ja Gottfried Wilhelm Leibniz rakentaessa metafyysisiä järjestelmiä vastauksena empirismille. Empirismin tavoin myös rationalismi jätti jälkensä valistusajatteluun ja sitä kautta koko nykyiseen tiedekäsitykseen.

René Descartes rakensi filosofiansa ajatuksen ”ajattelen, siis olen” ympärille. Hän edisti myös matematiikkaa ja luonnontieteitä muun muassa kehittämällä karteesisen koordinaatiston. Poliittisessa filosofiassa Thomas Hobbesin Leviathan muodostuu deduktiivisesta päättelystä ja johtopäätöksistä koskien hallitsijan oikeuksia ja valtaa.

Pääartikkeli: Brittiläinen empirismi

Brittiläinen empirismi perustuu Francis Baconin esityöhön, mutta varsinaisesti sen muotoili John Locke, joka katsoi, että kaikki tieto tulee aistikokemuksesta. Locken jälkeen empirismiä kehittivät George Berkeley, joka väitti idealistisesti, että vain aistihavainnot ovat olemassa, ja se huipentui David Humen loogisiin johtopäätöksiin. Hume muun muassa kritisoi syy-seuraussuhteen perustumista aistikokemukseen, mistä seurasi koko induktiivisen tieteen kritiikki.

Pääartikkelit: Kantilaisuus ja saksalainen idealismi

Immanuel Kant kirjoitti tietoteoriaa ja etiikkaa käsitteleviä teoksia, jotka muuttivat filosofista kenttää ratkaisevasti. Kantin tietoteoria sovitti yhteen rationalismia ja empirismiä. Hänen pääajatuksensa oli, että ”oleva sellaisenaan” jää tuntemattomaksi. Eetikkona hänet tunnetaan kategorisesta imperatiivistaan, jonka mukaan ihmisen on toimittava aina siten, että hänen toimintansa kantava ajatus voi periaatteessa tulla laiksi kaikkina aikoina.

Johann Gottlieb Fichte ja Friedrich von Schelling olivat Kantin seuraajia, jotka kielsivät ”olevan sellaisenaan” ja tulivat tunnetuiksi idealisteina. G. W. F. Hegelin seuraajat jakaantuivat kahteen ryhmään, oikeistolaisiin vanhahegeliläisiin, jotka painottivat Hegelin filosofian konservatiivista puolta, sekä vasemmistolaisiin nuorhegeliläisiin, jotka painottivat hänen filosofiansa vallankumouksellista puolta. Nuorhegeliläisillä oli suurempi vaikutus historian kulkuun, ja heihin kuului alussa myös Karl Marx. Marx tutustui Berliinissä Friedrich Engelsiin ja lyöttäytyi nuorhegeliläiseen ryhmään, joka seurasi Hegelin dialektista teoreettista menetelmää. Myöhemmin Marx katsoi tämän teorian ”seisovan päälaellaan”.

Adam Smith saattoi alulle nykyaikaisen taloustieteen ja antoi teoreettisen pohjan kapitalismille. Konservatiivisia näkemyksiä yhteiskunnasta edustivat Hegelin lisäksi muun muassa Edmund Burke.

Marxismi, kommunismi ja sosialismi ovat Karl Marxille eri määrissä kiitollisuudenvelassa synnystään ja kasvustaan. Myös työväenliike ja naisasialiike saivat alkunsa 1800-luvulla, ja muuttivat yhteiskuntaa useissa maissa erityisesti 1900-luvun aikana. Myös anarkismi ja vallankumouksellisuus nousivat, eräänä ensimmäisistä teoreetikoistaan Mihail Bakunin.

Charles Darwinin kehittämä evoluutioteoria muutti suuresti kuvaa ihmisten alkuperästä ja asemasta maailmassa.

Pääartikkelit: Utilitarismi ja eksistentialismi

Utilitarismi eli hyötyetiikka on seurausetiikan muoto, jonka perusperiaatteen mukaan teon moraalinen hyvä määräytyy sen meissä ja ympäröivissä ihmisissä tuottaman hyödyn, joka usein määritellään onnellisuudeksi, perusteella. Utilitarismin alullepanijana pidetään Jeremy Benthamia, joka painotti mielihyväperiaatteen ohjaavan ihmisen käyttäytymistä. Toinen merkittävä hahmo utilitarismissa on John Stuart Mill.

Friedrich Nietzsche kyseenalaisti moraalin perusteita, ja katsoi, ettei mitään yhtä kaikille ihmisille yhteistä moraalia ole olemassa. Nietzsche yhdistetään usein nihilismiin, vaikka hän ei kannattanutkaan sitä. Nietzscheä, Arthur Schopenhaueria ja Søren Kierkegaardia on usein pidetty eksistentialismin edelläkävijöinä.

Pääartikkelit: 1900-luvun filosofia ja nykyfilosofia

1900-luku merkitsi suurta mullistusta koko länsimaisessa filosofiassa, mikä on toisaalta johtanut konflikteihin ja voimakkaaseen jakautumiseen koko filosofisessa kentässä. Monet perinteiset itsestäänselvyydet on hylätty, ja tilalle on tullut uusia tieteellisiä, loogisia, yhteiskunnallisia ja taloudellisia ongelmia. Pohjaa uudelle filosofialle ovat luoneet muun muassa psykoanalyysin perustaja Sigmund Freud, tieteenfilosofi Ernst Mach (Wienin piiri ja looginen empirismi) ja pragmatisti John Dewey.

Yhtenä merkittävänä ongelma-alueena on ollut tietoteoria, mikä näkyy Bertrand Russellin, Ludwig Wittgensteinin ja Karl Popperin filosofiassa. Niin sanotussa mannermaisessa filosofiassa Fenomenologisesti suuntautunutta filosofiaa seurasi eksistentialismi, jota edustivat Jean-Paul Sartre, Simone de Beauvoir, Martin Heidegger, Karl Jaspers ja Albert Camus, sekä myöhemmin postmoderni filosofia, jota ovat edustaneet Jean-François Lyotard, Michel Foucault ja Jacques Derrida). Jotkut filosofit ovat hyödyntäneet varhaisempia filosofisia perinteitä työssään. Muun muassa Hans-Georg Gadamer ja Alasdair MacIntyre ovat kummatkin omalla tavallaan herättäneet aristotelismin perinnettä henkiin.

Pääartikkelit: Analyyttinen filosofia ja mannermainen filosofia

1900-luvun filosofian voi katsoa muodostuvan neljästä filosofisesta pääsuuntauksesta: analyyttinen filosofia, mannermainen filosofia, marxilainen filosofia ja uustomismi. Tunnetuimpia filosofeja ovat analyyttisen perinteen Ludwig Wittgenstein ja mannermaisen perinteen Martin Heidegger. Suomalaisista filosofeista tunnetuimpia ovat olleet Eino Kaila, Georg Henrik von Wright ja Jaakko Hintikka.

Analyyttisellä filosofialla voidaan katsoa olevan neljä perustajaa: amerikkalainen Charles Sanders Peirce vaikutti pragmatismiin, brittiläinen G. E. Moore kielen analyysiin, brittiläinen Bertrand Russell yhdessä saksalaisen Gottlob Fregen kanssa vaikuttivat kielellisten, tietoteoreettisten ja matemaattisten ongelmien matemaattiseen loogiseen analyysiin. Näiden lisäksi merkittävää työtä teki Wittgenstein.

Mannermainen filosofia on yhteisnimitys joukolle filosofisia suuntauksia, jotka usein asetetaan analyyttistä filosofiaa vastaan. Maantieteeseen viittaava nimitys on peräisin siitä, että monen suuntauksen perustavat hahmot olivat kotoisin Saksasta ja Ranskasta. Mannermaiseen filosofiaan kuuluvat ennen kaikkea fenomenologia, eksistentialismi, hermeneutiikka ja strukturalismi. Suuntaukset ovat hyvin erilaisia, mutta yhtenä yhteisenä nimittäjänä voidaan pitää sitä, että ne keskittyvät analyyttistä filosofiaa enemmän ihmisen tilanteeseen ja yhteiskuntaan, eivätkä käytä logiikkaa ja muita muodollisia menetelmiä samassa määrin kuin analyyttinen filosofia. Tunnettuja mannermaisia filosofeja ovat Edmund Husserl, Martin Heidegger, Hans-Georg Gadamer, Michel Foucault ja Jacques Derrida, ja suurelle yleisölle tunnetuin on ehkä kirjailija, eksistentialistifilosofi Jean-Paul Sartre.

Marxilainen filosofia perustuu Karl Marxin tulkintaan Hegelistä, ja on luonteeltaan voimakkaan materialistista ja poliittisesti suuntautunutta. Marxismi näytteli suurta osaa 1900-luvun poliittisessa liikehdinnässä, vallankumouksissa ja valtiossa, koska se oli virallinen valtionfilosofia esimerkiksi Neuvostoliitossa ja maolaisuutena muun muassa Kiinassa. Marxilainen filosofia on menettänyt asemaansa kommunismin romahdettua useissa maissa, mutta monet marxilaisuuden innoittamat suuntaukset elävät edelleen.

Uustomismi on katolinen filosofia, joka perustuu lähtökohdiltaan Tuomas Akvinolaisen keskiaikaiseen filosofiaan, tomismiin. Uustomismi vaikuttaa erityisesti katolisen kirkon kautta ja katolisissa maissa. Protestanttisissa ja maallistuneemmissa maissa suuntaus ei ole saanut yhtä suurta kannatusta, mutta uustomistiset filosofit ovat esittäneet merkittäviä vaihtoehtoisia näkökulmia filosofisiin ongelmiin.

1900-luvun luonnontiede on kehittynyt huimaa vauhtia, edistysaskeleinaan muun muassa suhteellisuusteoria ja kvanttifysiikka fysiikassa, sekä geenitekniikka ja kloonaus genetiikassa. Tieteen edistysaskeleet ovat tarjonneet monia uusia kysymyksiä filosofialle, esimerkiksi tietoteorialle, ontologialle ja etiikalle. Tieteen historiassa filosofit ovat usein toimineet tieteen uusien löytöjen yleistajuistamiseksi, mutta 1900-luvulla tieteilijät ovat usein hoitaneet tämän itse. Hyvänä esimerkkinä on Stephen Hawking.

Ympäristöongelma on ollut yksi uusista suurista kysymyksistä. Tieteen mukana myös tekniikka on kehittynyt, ja samalla on tullut ilmi, että suurilla aatejärjestelmillä, kuten marxismilla, liberalismilla, modernismilla ja suurilla uskonnoilla on ollut tässä sokea piste: niiltä on puuttunut ympäristötietoisuutta ja siten ne ovat tahtomattaankin edistäneet ympäristötuhoja. Vaihtoehtoisia ajattelumalleja ovat tarjonneet ympäristöliike ja siihen liittyvä ekosofia.

1900-luvun alkupuolella poliittinen filosofia ei ollut aina suuressa suosiossa yliopistofilosofiassa. John Rawlsin ja Robert Nozickin myötä poliittinen filosofia teki paluun korkeakouluihin.

Feminismin nousu, seksuaalinen vallankumous ja kasvanut kiinnostus eläinten oikeuksiin ovat muuttaneet eettisiä näkemyksiä. Muun muassa feministinen filosofia tarkastelee kaikkia filosofisia ongelmia omasta näkökulmastaan.

2000-luvun alussa globalisaatio ja terrorismi ovat herättäneet uusia kysymyksiä. Filosofian kyky vastata näihin ongelmiin nähdään vasta tulevaisuudessa.

Katso myös: Luettelo filosofeista

Merkittävimmät länsimaiset filosofit aikajanassa:

• Aspelin, Gunnar: Ajatuksen tiet. Yleinen filosofian historia. ((Tankens vägar. En översikt av filosofiens utveckling, 1958.) Suomentanut J. A. Hollo) Helsinki: WSOY, 1963.
• Kenny, Anthony: A Brief History of Western Philosophy. Oxford: Blackwell, 1998. ISBN 0-631-18791-X (englanniksi)
• Korkman, Petter & Yrjönsuuri, Mikko (toim.): Filosofian historian kehityslinjoja. Helsinki: Gaudeamus, 1999. ISBN 951-662-708-0
• Nordin, Svante: Filosofian historia. Länsimaisen järjen seikkailut Thaleesta postmodernismiin. ((Filosofins historia. Det västerländska förnuftets äventyr från Thales till postmodernismen, 1995.) Suomentanut Jukka Heiskanen) Oulu: Pohjoinen, 1999. ISBN 951-749-292-8
• Osborne, Richard & Edney, Ralph: Filosofia aloittelijoille. Suomentanut Risto Koskensilta. Tampere: niin & näin, 2019. ISBN 978-952-7189-43-6
• Russell, Bertrand: Länsimaisen filosofian historia poliittisten ja sosiaalisten olosuhteiden yhteydessä varhaisimmista ajoista nykyaikaan asti 1: Vanhan ajan filosofia. Katolinen filosofia. ((History of Western Philosophy and its Connection with Political and Social Circumstances from the Earliest Times to the Present Day, 1946.) Suomentanut J. A. Hollo) Porvoo: WSOY, 1948. – 3. painos: Porvoo Helsinki Juva. WSOY, 1992 (10. painos 2001). ISBN 951-0-17867-5.
• Russell, Bertrand: Länsimaisen filosofian historia poliittisten ja sosiaalisten olosuhteiden yhteydessä varhaisimmista ajoista nykyaikaan asti 2: Uuden ajan filosofia. ((History of Western Philosophy and its Connection with Political and Social Circumstances from the Earliest Times to the Present Day, 1946.) Suomentanut J. A. Hollo) Porvoo: WSOY, 1948. – 3. painos: Porvoo Helsinki Juva. WSOY, 1992 (10. painos 2001). ISBN 951-0-17886-1.
• Saarinen, Esa: Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle Sokrateesta Marxiin. Helsinki: WSOY, 1985. ISBN 951-0-22838-9