Herännäisyys

Osa artikkelisarjaa
Herännäisyys
Henkilöitä 1800-luku Juhana Lustig Paavo Ruotsalainen Jonas Lagus Niilo Kustaa Malmberg Johan Fredrik Bergh Julius Immanuel Bergh Leontine Castrén Carl Gustaf von Essen Anders Wilhelm Ingman Wilhelmi Malmivaara Arvid Logrén Mauno Rosendal Aku Räty Lars Stenbäck Pietari Joosef Väänänen Jakob Wegelius 1900-luku Osmo Alaja Armas Antila Jaakko Elenius Jaakko Haavio Olavi Kares Juho Koskimies Juho Kuoppala Jussi Kuoppala Juho Malkamäki Väinö Malmivaara
Liike Telppäs-niityn ihme Herättäjä-Yhdistys Kaijenikulaisuus
Paikat Aholansaari Kainuun Opisto Kosolan talo Jyväskylän kristillinen opisto Lapuan kristillinen opisto Lieksan kristillinen opisto Linnasmäen opisto Portaanpään kristillinen opisto Raudaskylän Kristillinen Opisto Savonlinnan kansanopisto Valkealan opisto
Media Henki
Kulttuuri Herättäjäjuhlat Körttipuku Seurat Hartausseurat Siionin virret Viimeiset kiusaukset
Lisää aiheesta Kansallismielisyys Kansallisromantiikka
n k m

Osa artikkelisarjaa
Luterilaiset herätysliikkeet Suomessa
Rukoilevaisuus Länsi-Suomen Rukoilevaisten Yhdistys
Herännäisyys Herättäjä-Yhdistys
Evankelinen herätysliike SLEY SLEF ELY
Lestadiolaisuus Vanhoillislestadiolaisuus SRK Vanhoillislaestadiolainen Rauhanyhdistys Esikoislestadiolaisuus Esikoislestadiolaiset Esikoiset Rauhansanalaisuus LFF LYRS Elämänsanalaisuus Suomen pappiseriseura Uusheräys Uusheräyksen Keskusliitto
Viides herätysliike SRO KRS OPKO Kansanlähetys
Karismaattinen liike Hengen uudistus kirkossamme Oasrörelsen i Svenskfinland
Lisää aiheesta Kyrkans Ungdom Luthersk Inremission Suomen teologinen instituutti
n k m

Herännäisyys eli körttiläisyys on Pohjois-Savosta ja Pohjanmaalta 1700-luvulla alkunsa saanut Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisällä toimiva perinteinen herätysliike. Alkujaan hurmoksellisia piirteitä saanut herännäisyys on nykyään maltillinen ja yleiskirkollinen. Nimitys körttiläisyys ja körtti tulevat halventavasta nimityksestä, joka liittynee heränneiden miesten käyttämään mustaan tai harmaaseen takkiin ja sen takaliepeiden kolmeen halkioon (ruots. skört, -et = 'hännys', 'lieve').^[1][2]

Herännäisyys tunnetaan erityisesti vuosittaisista suurista herättäjäjuhlista, joille kokoontuu 20 000–40 000 henkeä.^[3] Liikkeen oppi on tavallista suomalaista luterilaisuutta, mutta herännäisyydelle tyypillistä on Jumalan suuruuden ja ihmisen pienuuden korostaminen ja rukouksen muotoon kirjoitettujen Siionin virsien veisaamiseen perustuvat hartausseurat.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappien ja muiden työntekijöiden joukossa herännäisyyttä esiintyy suhteellisen runsaasti.^[4]

Liikkeen näkemykset perustuvat luterilaiseen oppiin ja korostavat niin sanottua alatien kristillisyyden uskonasennetta, jonka mukaan ihminen on kelvoton ja raadollinen: pelastuksessa kaikki tulee Jumalalta. Paavo Ruotsalainen katsoi, ettei ihmisellä ole tarkkaa tietoa siitä, miten elää Jumalan tahdon mukaan.^[5]

Ihminen on pieni, Jumala suuri. Sanomaa Kristuksesta julistetaan "tomun tasalta" pyrkimällä kytkemään julistus sielunhoidollisesti ihmisten elämäntilanteisiin. Luterilaisen tunnustuksen mukaisesti se opettaa ihmisen pelastumista yksin armosta (sola gratia).

Lisäksi liikkeelle on ollut tunnusomaista yksinkertaisen elämäntavan ja yhteiskunnallisen vastuunkannon korostaminen. Viime aikoina on otettu selkeä kanta muun muassa yhteiskunnalliseen epätasa-arvoisuuteen. Kirkon kiistakysymyksiin suhtaudutaan maltillisesti ja liikettä pidetään varsin liberaalina. Herännäisyydessä ei torjuta naispappeutta ja suhtaudutaan sallivasti seksuaalivähemmistöihin.^[6][7].

Herännäisyyden alkujuurien katsotaan nykyisin olevan 1700-luvulla esiintyneissä kansanherätyksissä. Herännäisyyden yhdellä pääalueella, Pohjois-Savossa, oli 1700–1800-lukujen taitteessa hengellistä herätystä useilla seuduilla. Tunnetuin näistä on 1796 tapahtunut Lapinlahdella Savojärven kylässä Telppäsniityllä työskennelleen väen hurmoskokemus. Aluksi liikkeen johtajana toimi Juhana Lustig. 1820-luvulla liikkeen keskeiseksi hahmoksi nousi vähitellen Paavo Ruotsalainen. Samoihin aikoihin esiintyi herätystä myös Kalajokilaaksossa, jossa liikkeessä olivat mukana myös pappismiehet Jonas Lagus ja Niilo Kustaa Malmberg. Savon ja Pohjanmaan herätysliikkeet saivat 1830-luvulla kosketuksen toisiinsa ja käytännössä yhdistyivät. Vähitellen liikkeen suurimman kannatuksen alueiksi vakiintuivat Savo, Keski-Pohjanmaa, Etelä-Pohjanmaa, Pohjois-Karjala ja Kainuu. Yksittäisten herännäisyyteen liittyneiden pappien vaikutuksesta herännäisyydellä on ollut kannatusta muuallakin, kuten Nurmijärven seudulla J. F. Berghin vaikutuksesta.^[8]

Herännäisyyden yhtenäisyys alkoi rakoilla 1800-luvun puoliväliä lähestyttäessä. F. G. Hedbergin johdolla liikkeestä erkaantunut osa muodostui myöhemmin evankeliseksi herätysliikkeeksi. Tämän jälkeen monet herännäisyydessä vaikuttaneet papit sanoutuivat irti Ruotsalaisesta ja erityisesti Malmbergista. Kriisivaiheessa irtautumaan pyrkivät papit kohdistivat N. K. Malmbergiin ankaria syytöksiä pahantapaisesta elämästä. Kun pääosa papeista oli erkaantunut, herännäisyydessä alkoi ns. ukkojen aika, jolloin liikkeen keskeiset hahmot olivat talonpoikia. Tällöin herännäisyys myös taantui herätysliikkeenä. Sen kannattajien määrä pieneni eikä nuorempaa polvea tahdottu saada mukaan. Paikoin Savossa seurojenpito lähestulkoon lakkasi. Liike elpyi 1880-luvulla, jolloin N. K. Malmbergin poika Wilhelmi Malmivaara (Malmberg) nousi keskeiseen asemaan. Liike alkoi vähitellen organisoitua Malmivaaran perustettua Hengellisen Kuukauslehden vuonna 1888.

Kustannusosakeyhtiö Herättäjä perustettiin vuonna 1892 ja Sisälähetysseura Herättäjä vuonna 1912.^[8][9] Malmivaara uudisti myös heränneiden laulukirjan Siionin virret, jonka uudistettu painos ilmestys 1893. Herännäisyyden elpyminen liittyi osaltaan kansallismielisyyden ja kansallisromantiikan nousuun. Herännäisyys nähtiin nimenomaan suomalaisen uskonnollisuuden ja sielunmaiseman ilmenemismuotona, sitä paitsi se varjeli vanhaa suomalaista talonpoikaiskulttuuria.^[10]

Pääartikkeli: Herättäjä-Yhdistys

Herännäisyyden seuraliike jatkui sotavuosina perinteisillä kannatusalueilla, mutta muu toiminta oli pysähtynyttä. Toisen maailmansodan jälkeen liike voimistui järjestäytyneenä liikkeenä. Myös liikkeen sisällä tapahtui uudenaikaistumista. Rintamalta palanneet herännäispapit pyrkivät kehittämään liikkeen järjestäytymistä toiminnan kehittämiseksi. Vuonna 1945 herännäinnen sisälähetysseura ja kustannusosakeyhtiö yhdistettiin Herättäjä-Yhdistykseksi ja yhdistys sai vuonna 1948 ensimmäisen toiminnanjohtajan. Liikkeessä ryhdyttiin perustamaan useita paikallistoimikuntia. Paikallistoiminnan tehtävä oli turvata toimintaa alueilla ja keskusyhdistyksen tehtäviin kuului muun muassa herättäjäjuhlien järjestäminen ja matkapuhujien tukeminen. Vuonna 1950 Suomen Lähetysseuran yhteyteen perustettiin Heränneen kansan lähetysrahasto ja lähetystyö virisi uudelleen toimintaan. Liikkeen ulkoisena merkkinä pidetty körttipuku jäi sotien jälkeen pois yleisestä käytöstä.^[11]

Sotien jälkeen kirkolliseen elämään vaikuttanut "asevelipapiston" liike sai mukaansa eniten herännäispapistoa ja heidän osuutensa oli huomattava koko liikkeen kannalta. Liikkeen myötä herännäisyyden työ liittyi luontevasti yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Herännäispapiston osuus oli tuntuva myös kirkon yhteisten työmuotojen kehittämisessä. 1960-luvulla osa herännäispappien nuoremmasta polvesta osallistui kristilliseen vasemmistoradikalismiin, mikä aiheutti ristiriitoja liikkeen sisällä. Ristiriidat laantuivat 1970-luvun vaihteessa. Vuonna 1972 Siionin virsistä julkaistiin uusi laitos ja seuraliike elpyi jonkin verran 1970-luvun mittaan.^[11]

Herännäisyys on evankelisuuden ohella Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakuntien työntekijöiden tyypillisin hengellinen viiteryhmä. Vuoden 2009 työntekijäkyselyn mukaan noin 14 prosenttia seurakunnan työntekijöistä kuuluu herännäisyyteen, näistä kiinteästi 4 prosenttia ja löyhästi 10 prosenttia. Lisäksi 24 prosentin ajattelussa on vaikutteita herännäisyydestä. Papistossa herännäisyys on selvästi yleisin herätysliike. Noin kolmannes papeista kuului herännäisyyteen joko löyhästi tai kiinteästi.^[4] Herännäistilaisuuksiin osallistui vuonna 2007 säännöllisesti 29 prosenttia papeista ja silloin tällöin 36 prosenttia papeista. Seurakuntien mukaan yhteistyössä herännäisyyden kanssa ei ollut lainkaan ongelmia.^[12]

Heränneiden Hengellinen Kuuskauslehti aloitti ilmestyminen vuonna 1888. Rinnalle perustettiin Heräävä nuoriso vuonna 1926, joka sittemmin yhdistettiin päälehteen.^[13]

Pääartikkeli: Herättäjäjuhlat

Herännäisyyden suurin yhteistapahtuma on Herättäjäjuhlat, joille osallistuu noin 30 000 kävijää. Heinäkuun alussa pidettävät juhlat ovat kaikille avoimet. Viikonlopun kestävän tapahtuman ohjelma koostuu pääasiassa tunnin mittaisista seuroista. Sunnuntaina on jumalanpalvelus eli messu. Lisäksi on oheisohjelmaa, kuten konsertteja, keskustelutilaisuuksia, teatterinäytöksiä ja nuorten iltoja.

Herättäjäjuhlat ovat syntyneet kustannusosakeyhtiö Herättäjän vuosikokouksen yhteydessä pidetyistä seuroista, ja ne on järjestetty paria sotavuotta (1941 ja 1944) lukuun ottamatta vuodesta 1893. Juhlat ovat joka vuosi eri paikkakunnalla. Juhlakenttä sijaitsee enimmäkseen avoimen taivaan alla, jotkut oheisohjelman osuudet voivat olla sisätiloissa.^[14]

Herättäjäjuhlat vuodesta 2010 lukien^[15]

Vuosi	Paikka	Teema	Linkki
2010	Kiuruvesi	Valaise varjot tiemme	-
2011	Oulu	Anna toivon kantaa	[1]
2012	Isokyrö	Silmäisi eteen, Jeesus	[2]
2013	Haapajärvi	Sanasi annoit	[3]
2014	Lapua	Tule, Kristus, huomiseenkin	[4]
2015	Sotkamo	En pelkää vaarojen matkaa	[5]
2016	Vantaa	Kahden maan kansalainen	[6] (Arkistoitu – Internet Archive)
2017	Nilsiä	Uudistat armollasi	[7]
2018	Tampere	Lähellesi ikävöin	[8]
2019	Nivala	Armossa avarassa	[9] (Arkistoitu – Internet Archive)
2020	Ei järjestetty koronan takia
2021	Kauhava	Siipeis suojaan	[10] (Arkistoitu – Internet Archive)
2022	Joensuu	Lohduksi toisillemme	[11]
2023	Seinäjoki	Anna toivo huomiseen	[12]}
2024	Vaasa	Purjeisiini tuulta anna — Ge vind i seglen	[13]
2025	Salo	Matkalaista taluta	[14]

Herännäisyyden laulukirja on nimeltään Siionin virret, joka on alun perin suomennos ruotsalaisten herrnhutilaisten 1740-luvulla muodostamasta Sions Sånger -laulukokoelmasta. Ensimmäinen suomenkielinen painos ilmesityi 1790 Elias Lagusin suomentamana.^[16] Siionin virsiä on uudistettu ja täydennetty useita kertoja. Uusin kokoelma on ollut käytössä vuodesta 2017 lähtien.^[17] Suomen evankelis-luterilaisen kirkon virsikirjassa ja nykyisessä Siionin virret -kirjassa on joitakin samoja virsiä.

Siionin virsien veisuu on herännäisseurojen tunnusmerkki ja tärkein elementti.^[17] Siionin virsien sävelmissä on paljon vanhoja suomalaisia toisintoja koraalimelodioista. Körttiveisuun tyypillisiä piirteitä ovat melismaattisuus eli usean sävelen mahduttaminen samalle tavulle sekä säkeiden loppujen typistäminen niin, että säkeiden välillä on pitkähkö tauko. Veisuu on säestyksetöntä. Veisuulla on myös voitu katkaista pitkäksi venyvä tai muuten epämieluisa puhe.^[18]

Aikaisemmin heränneet käyttivät tunnusmerkillistä vaatetusta. Sanan körttiläisyys uskotaankin tulevan ruotsin kielen takin lievettä tarkoittavasta skört-sanasta, joka viittaisi heränneiden miesten körttipuvun takinliepeiden kolmeen halkioon.

Pukeutuminen alkoi tulla heränneiden ulkoiseksi tunnusmerkiksi 1820-luvulla, ensin Savossa ja sitten Pohjanmaalla. Heränneiden pohjalaiset pappisjohtajat N. K. Malmberg ja Jonas Lagus vastustelivat aluksi körttipuvun käyttöä. Heränneet puolustivat pukeutumistaan sanoen sen olevan vain vanha yksinkertainen kansanpuku, joka oli tehty kotikutoisesta kankaasta. Pukeutumisella haluttiin korostaa vapautta muodin turhuudesta ja yksinkertaista elämäntapaa.

Miehen pukuun kuului harmaa, lyhyt pystykaulustakki tyypillisine takahalkioineen sekä harmaat housut ja pieksusaappaat. Päähine oli huopahattu, talvella musta nahkalakki. Naisten asuun kuului sininen tai harmaa röijy ja hame sekä sininen vaaleansiniraitainen huivi. Naiset eivät myöskään käytä muita koruja kuin kihla- tai vihkisormusta körttipuvun kanssa.^[2] Miehillä oli usein jakaus keskellä päätä, naisilla nuttura ja tytöillä letit ja keskipääjakaus.

Körttipuvun käyttö on toisen maailmansodan jälkeen vähitellen hiipunut Herättäjäjuhlien erikoisuudeksi; sielläkin sitä käyttävät etupäässä vanhemmat ihmiset, sen sijaan sininen tai musta siniraitainen huivi on nuorten keskuudessa erittäin suosittu.^[19]

Miesten körttipuvusta on näytteillä yleisohjeen mukainen kappale Kuopion museossa.

Aleksis Kivi kertoo kirjassaan Seitsemän veljestä uusimaalaisten körttiläisisäntien käyttäneen päähineenään mustaa patalakkia. Malliesimerkkeinä hän kertoo Härkämäen talon ankaran isännän, Tuomas-veljen myöhemmän appiukon sekä tietysti Juhanin itsensä, josta tuli ankaran herännyt mies sen jälkeen kun erehtyi kerran kiroamaan Luojaa kaatosateen keskeyttäessä pahimmoilleen käynnissä olleen heinänkorjuun. Tästä Juhani sai ripissä ankarat nuhteet mutta palasi pappilasta heränneenä miehenä ja rauhoittui muutenkin yleisesti.

Körttiläisyys on innoittanut myös taiteilijoita; säveltäjä Joonas Kokkonen on säveltänyt oopperan Viimeiset kiusaukset, jonka libretto perustuu hänen serkkunsa Lauri Kokkosen samannimiseen näytelmään. Ooppera kertoo Paavo Ruotsalaisen kuolinyöstä ja sitä on esitetty Suomen kansallisoopperassa useina vuosina. Rakastetuin Paavo Ruotsalaisen roolissa esiintynyt oopperalaulaja oli Martti Talvela, joka oli körttisaarnaaja Aku Rädyn ystävä. Tunnetuista kirjailijoistamme Juhani Ahon tuotannossa on herännäiskuvauksia. Liikkeen omia kuoroja ja orkestereita ovat Herättäjä-Yhdistyksen valtakunnallinen kuoro, Aholansaari Sinfonietta sekä useat herännäisnuorten kuorot.

Pääartikkeli: Herättäjä-Yhdistys

Liikkeen kattojärjestö on Herättäjä-Yhdistys^[20], jonka pääpaikka on Lapualla. Sen nykyinen toiminnanjohtaja on Kalle Hiltunen. Yhdistyksellä on 14 vakituista työntekijää.^[21] Yhdistys kustantaa kirjallisuutta ja musiikkia, järjestää rippikoululeirejä muun muassa Paavo Ruotsalaisen kotisaarella Aholansaaressa Nilsiässä, julkaisee Henki-lehteä sekä nuorille suunnattua Yty-lehteä, vastaa herättäjäjuhlien organisoinnista sekä järjestää muita, pienempiä tapahtumia.

Pääartikkeli: Seurat

Seurat ovat herännäisyyden olennainen piirre. Seurat ovat noin tunnin kestävä hartaustilaisuus, jossa vuorottelevat säestyksettä veisattavat Siionin virret ja lyhyet, 5–10 minuutin seurapuheet. Erotukseksi muiden herätysliikkeiden seuroista körttiseuroista käytetään esimerkiksi lehti-ilmoituksissa nimityksiä herännäisseurat ja siioninvirsiseurat. Seuroja pidetään esimerkiksi seurakuntataloilla, kodeissa, kirkoissa tai juhlien yhteydessä. Nykyisin monissa seuroissa, etenkin isommissa, on pyydetyt puhujat. Sana on kuitenkin vapaa kenen tahansa herännäishenkiselle puheelle, ja tätä vapautta myös käytetään. Seurapuhe pidetään istuen ja ilman paperia, ex tempore -puhujat omalta paikaltaan. Puhe ja virsi vuorottelevat niin, että seurat aloitetaan ja lopetetaan virrellä. Virren voi aloittaa kuka tahansa, seuraväki yhtyy virteen vähitellen. Virsivalinta on usein eräänlainen kommentti edeltävään puheeseen, ja usein seuraava puhuja ottaa lähtökohdaksi juuri veisatun virren. Erityisiä rukouksia ei pidetä, joskin seuroissa voi olla loppurukous. Herännäisyydessä katsotaan, että veisuu on rukousta. Usein seurojen päätyttyä seuraväki jää joksikin aikaa ns. kamarikeskusteluihin, joiden aiheena voivat olla arkisten asioiden ohella hyvinkin perustavat hengelliset kysymykset.^[22]

Körttiläisyyden voimavarana on pidetty runsasta panostusta opiskelija- ja nuorisotyöhön.^[23][24] Yhdistys tarjoaa yliopistokaupungeissa (Helsingissä, Kuopiossa ja Joensuussa) opiskelija-asuntoja niin sanotuissa "körttikodeissa"^[25] ja järjestää toimintaa nuorille ja opiskelijoille koko maassa. Nuorilla on oma lehti, Yty, joka on ilmestynyt jo 20 vuotta.^[26]

Aholansaari on erityisesti nuorten leiri- ja kurssikeskus, jossa pidetään rippikouluja ja nuorisotapahtumia ja jonne voi mennä kesäisin talkoolaiseksi.^[27][28] Talkoolaiset ovat usein monta viikkoa leirikeskuksessa.

Paula Nissilän väitöskirjassa on tutkittu körttiläisyyttä ja sitä, miten se näkyy 14–18 -vuotiaissa nuorissa. Hänen mukaansa nuorisolla on omaa, osin irrallista, toimintaa Herättäjäjuhlien aikana. Herättäjäjuhlien festivaalimaisuus tuo myös yksilöllisyyttä ja väljyyttä oman uskonsa harjoittamiseen.^[29].

Kansanopistot, joiden taustalla on Herättäjä-Yhdistys, ovat osa Suomen koulutusjärjestelmää. Opistoja on yhdeksän. Opistot tarjoavat mahdollisuuden peruskoulunjälkeisiin jatko-opintoihin. Ne valmistavat esimerkiksi sosiaali- ja lastenhoitoalan ammatteihin ja antavat yleissivistävää opetusta.

Opistot ovat:

• Eurajoen kristillinen opisto
• Jyväskylän kristillinen opisto
• Kainuun Opisto
• Lapuan kristillinen opisto
• Lieksan kristillinen opisto
• Portaanpään kristillinen opisto
• Raudaskylän kristillinen opisto
• Turun kristillinen opisto
• Valkealan kristillinen kansanopisto

Lähetystyötä ulkomailla hoidetaan Suomen Lähetysseuran yhteydessä olevan Heränneen kansan lähetysrahaston kautta.

Herättäjä-Yhdistyksen heimotyö tarkoittaa lähinnä suomea ja sukukieliä Virossa ja Venäjällä puhuvien tukemista ja avustamista. Heimotyön painopiste on vuoden 1989 jälkeen ollut talkootyössä. Inkerin kirkon työtä on tuettu muun muassa seurakuntien tiloja kunnostamalla Kupanitsan, Toksovan, Joškar-Olan ja Moskovan luterilaisissa seurakunnissa. Viron-toiminta on ollut lähinnä koulutusyhteistyötä. Talkoolaiset ovat tehneet rakennus- ja kunnostustyötä myös Senegalissa.

Sekä kirkko että valtiovalta suhtautuivat herätysliikkeisiin kielteisesti. Vuonna 1726 säädetyn konventikkeliplakaatin perusteella kiellettiin seurojen ja hartauskokousten pito. Vuosina 1809–1869 käsiteltiin eri oikeusasteissa noin 30 kannetta herätysliikkeiden johtajia vastaan. Ankarinta kirkon ja valtiovallan vastustus oli vuosina 1838–1844. Ankarimmin kohdeltiin pappeja. Oikeudellinen paine heikkeni, kun senaatti kehotti vuonna 1843 hoitamaan tämäntyyppiset papistoa koskevat asiat kirkon sisäisin toimenpitein. Kirkon kannalta pietismiksi kutsutun herännäisyyden aiheuttama paine heikkeni 1850-luvulla, kun suurin osa herännäisyyteen liittyneistä papeista irrottautui liikkeestä.

Myös sivistyneistön piirissä suhtauduttiin herännäisyyteen kriittisesti. Elias Lönnrot arveli pietismiin liittyvän itsesuggestiota ja joukkopsykoosia. J. V. Snellman arvosteli pietismissä muun muassa tunteen liiallista osuutta, eristäytymistä ja kulttuurivihamielisyyttä, mutta näki pietismin hyvinä puolina raittiuden ja henkisten harrastusten lisääntymisen. J. L. Runeberg kävi pietistien kanssa kiivaan sanomalehtipolemiikin, jonka toisena osapuolena oli runoilija ja pietistipappi Lars Stenbäck.^[30]

Kun herännäisyys pappien eroamisen jälkeen 1850-luvulla muuttui maallikkojohtoiseksi paikalliseksi seuraliikkeeksi, sen käsittely julkisuudessa väheni useaksi kymmeneksi vuodeksi. Savon ja Pohjanmaan herännäisyyden nähtiin olevan hiljalleen hiipuva menneisyyden lahko. Herännäisyyden mainetta huononsi se, että Biografisen Nimikirjan (1879–1883) elämäkerroissa Paavo Ruotsalaisen luonteen puutteet ja juopottelumaine sekä N. K. Malmbergin aviorikos tuotiin erittäin selkeäsanaisesti esiin. Kaunokirjallisuudessa heränneistä annetussa kuvassa korostuvat ahdasmielisyys ja takertuminen menneeseen.^[31]

Vasta Wilhelmi Malmivaaran noustua liikkeen johtohahmoksi 1880-luvulla herännäisyyden käsittely julkisuudessa lisääntyi. Oman lehden (Hengellinen Kuukauslehti) perustaminen vuonna 1888 antoi Malmivaaralle mahdollisuuden vaikuttaa aktiivisesti liikkeen julkisuuskuvaan ja korostaa herännäisyyden kirkollista luonnetta. Samoihin aikoihin herännäisyys alettiin liittää suomalaiskansalliseen liikkeeseen, jota sen johtomiehistä kannatti Malmivaaran lisäksi herännäisyyden historioitsija Mauno Rosendal. Herännäisyyden julkisuuskuvaan vaikutti voimakkaasti myös Juhani Ahon myönteinen asennoituminen, joka tuli esiin sekä sanomalehtikirjoituksissa että kertomuskokoelmassa Heränneitä (1894). Suomen itsenäistymisen alla herännäisyys leimautui porvarilliseen leiriin, ja vuoden 1918 sisällissodan aikana valkoisen armeijan körttipukuun pukeutuneet heränneet saivat julkisuutta.^[32]

Herännäisyyden julkinen poliittinen sidos voimistui itsenäistymisen ja toisen maailmansodan välisenä aikana, kun osa herännäispapeista ja -maallikoista osallistui näkyvästi oikeistolaiseen liikehdintään, kuten Akateemisen Karjala-Seuran, lapuanliikkeen ja Isänmaallisen Kansanliikkeen toimintaan. Etenkin savolaisen herännäisyyden piirissä voimakkainta oli kuitenkin Maalaisliiton kannatus.^[33]

• Eerola, Eeva: Körttipuku Herättäjä-Yhdistys. Viitattu 8.10.2007.
• Elenius, Jaakko: Vakavin kasvoin, iloisin mielin. Herättäjä-yhdistys, 1996.
• Haavio, Jaakko: Siionin virsien ääressä. Herättäjä-yhdistys, 1970.
• Heininen, Simo ja Heikkilä, Markku: Suomen kirkkohistoria. Edita, 1996.
• Heino, Harri: Mihin Suomi tänään uskoo. WSOY, 2002.
• Huhta, Ilkka: "Täällä on oikea Suomenkansa". Körttiläisyyden julkisuuskuva 1880–1918. Suomen kirkkohistoriallinen seura, 2001. ISBN 952-5031-20-9

• Herättäjä-Yhdistyksen kotisivut
• Aholansaari
• Siionin virsien sanat ja melodiat
• Simojoki, Pentti: Ensimmäiset ja viimeiset kiusaukset. Ukko Paavon taival. Kirjapaja, 2006. ISBN 951-607-245-3
• Kuva miesten körttipuvusta (Arkistoitu – Internet Archive) Savonsanomat.fi